Kaikki asiat kuihtuvat ja kohtaavat loppunsa, K11 Crossover HP/Witcher 6/6

[Vargynja]

Author: Vargynja
Ikäraja: K11
Genre: Drama, angst
Pairing: None, hahmoina Gerald of Rivia ja Remus Lupin
Varoitukset: Itsetuhoisia ajatuksia ja lievää angstia välillä.
Disclaimer: Rowling omistaa Harry Potterit ja mainio Andrzej Sapkowski omistaa Witcherin. En saa rahaa tästä paskasta. Kursivoidut sanat on islantilaisen bändin Solstafirin laulujen sanoituksia.

A/N:Ensimmäinen crossover ikinä. Ääh. Sanoitukset siksi, koska jaksot kirjoitettu biisin sanotusten innoittamana.

Blása vindar fortíðar (Blowing winds of past)

Gerald ei voinut vieläkään uskoa tätä. Hän oli ollut melkein kuukauden tässä oudossa ja kurjassa maailmassa, eikä paluuta takaisin kotiin olisi ilman Lähdettä. Gerald ja Triss olivat etsineet Lähdettä, joka oli osoittautunut paljon vahvemmaksi kuin Alvin. Loitsut ja kiroukset joita Triss oli käyttänyt hyökkäyskissä eivät olleet kyenneet purkautumaan puolustusloitsujen läpi. Ainoa todellinen uhka Lähteelle oli Gerald, noituri. Hirviöiden metsästäjä.
Lähettämällä Geraldin kokonaan toiseen ulottuveen oli kuitenkin liikaa. Onneksi Lähde ei ollut käyttänyt portaalia. Gerald vihasi niitä.

Gerald ei mielellään liikkunut tämän oudon maailman vilkkaissa, liian värikkäissä ja äänekkäissä niin kutsuttujen kaupunkien kujilla. Monet ihmiset ja olennot, joita Gerald ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tuijottivat häntä vielä enemmän kuin ihmiset hänen omassa maailmassaan. Gerald viihtyi metsissä. Ne sijaitsivat kaukana ja kukaan ei liikkunut siellä. Ainoastaan Gerald ja hirviöt, jotka olivat paljon arempia mihin Gerald oli tottunut. Eivätkä nämä onnettomat otukset tarjonneet haastetta, Gerald pelkäsi taitojensa ruostuvan.

Metsässä Geraldista tuntui, että hän olisi taas kotona. Metsästä löytyi yrttejä ja juureksia, joista saattoi valmistaa juomia, mutta ne maistuivat silti oudoilta. Silti kukaan ei maksanut hänelle hirviöiden surmaamisesta ja pelkkä meditaatio ja litkut eivät pitäneet häntä elossa, mutaatioista huolimatta.
Gerald tiesi, että hänen oli pakko löytää töitä. Lähteä metsän suojasta niiden inhottavien katseiden alle. Gerald inhosi halveksuntaa, joka kuulsi jokaisen vastaantulijan silmissä. Kotona häntä sentään kohdeltiin ihmismäisemmin työnsä takia. Töiden löytäminen tässä vieraassa ulottuvuudessa oli vaikeampaa kuin kotona. Kotona, jokaista kylää häiritsi jokin Wraith tai Rotfiend, mutta täällä ei mitään. Noituria ei tarvittu. Itseasiassa kaikki puhe hirviöistä ja pimeyden voimista sai ihmisissä aikaan hermostunutta naurua ja pelkoa. Gerald oppi ettei kaikille kyselijöille voinut puhua hirviöistä, vain niille jotka itsekkin olivat hirviöitä.

Tässä paikassa oli jotain outoja Kaer Morhenin kaltaisia paikkoja, mutta sinne lapset kutsuttiin ja osa pääsi verisiteiden ansiota korkeaan asemaan tämän maailman hierargiassa. Naurettavaa. Mikään taikuus ei ollut ilmaista, kaikesta piti maksaa.

Vaalea mies jolle Gerald puhui oli katkera jostain, joka tapahtui tälläisessä Kaer Morhenin kaltaisessa paikassa, taikakouluksi Tylpypahkaksi ne sitä taisivat nimittää. Outoja nimiä. Mies kertoi ihmisudesta, joka oli toiminut professorina koulussa ja tämän valhe oli paljastunut. Ihmisusi oli poistettu kakaroiden turvallisuuden vuoksi. Geraldia ei kiinnostanut muiden lasten kuin Cirillan turvallisuus. Cirilla osasi kyllä huolehtia itsestään, toisin kuin nämä tyhmät kakarat. Mies kertoi ettei tälläinen tapaus ollut ainoa, jokainen ihmissusi joutui kokemaan samanlaista syrjintää. Hehän olivat petoja, jotka eivät voineet hillitä itseään. Vaarallisia yhteiskunnalle.

Se oli surullista Gerald ajatteli. Ihmissusia kohdeltiin samalla pelolla ja inholla kuin sieltä mistä hän tuli. Tämän maailman oliot eivät vain kyenneet niin traditionaaliseen ajatteluun kuin kotona. Inho ja halveksunta olivat silti samanlaisia kummasin ulottuvuudessa. Monet viattomat joutuivat toteuttamaan julmia tekoja ja uhrauksia vain kuun kutsun vuoksi. Mutta työ oli työtä. Gerald sopi miehen kanssa, että maksua vastaan hänen piti tuoda ihmissuden pää. Edes sentään jokin tässä maailmassa muistutti tuttavallisesti kodista. Helppoa, Gerald ajatteli.
Geraldin ylittäessä kukkulaa hän mietti itsellensä hankkimaa tehtävää. Metsästä ja tapa. Yksinkertaista. Taivaalla kuu oli piiloutumassa mustien pilvien taakse ja sen ote onnettomiin ihmissusiin heikkeni. Geraldin pitäisi löytää ihmissusi läheisestä kaupungista, joka pikemminkin muistutti humalassa kyhättyä kylää. Huomenna kuu olisi täysi, tänään Gerald ehtisi levätä. Gerald käveli pitkin mukulaisia kiviä ja ihmetteli kylännimeä Tylpyaho. Outoja nimiä tosiaan. Tälläisten tyhmien nimien takana oli pakko olla jokin tarina.

Gerald huvittui nähdessään ensimmäisen majatalon kyltin. Humalaisia sikoja. Verisessä lammikossa lepäävä siapää katsoi Geraldia mustilla rautaisilla silmillään. Tämä saisi kelvata, olisi ulottuvuus mikä tahansa majatalo tarjosi silti lepoa ja oikeaa ruokaa. Kolme viikkoa metsässä sai kenet tahansa kaipaamaan oljilla täytettyä patjaa. Vaistomaisesti Gerald kosketti miekkojaan astuessaan sisään. Hänen aistinsa virittyivät äärimmilleen.

A/N2: Witcher trivia:
*Lähde: Ihminen jolla on kyky käyttää Voimaa (älkää sekottako SW-fandomiin) yleensä hallitsematon suuri ja voimakas määrä taikuutta, vaarallisia.
*Kaer Morhen: Susien koulu, jossa koulutetaan noitureita

[Vargynja]

Gamlir draugar hanga yfir (Old ghost hang around)

”Mikä erikoinen olento”, Remus ajatteli laskiessaan katseensa Sianpään sisään astuneeseen olentoon. Olento, se oli oikea kuvaus suuri kokoisesta miehestä. Olento joka oli pään pidempi kuin muut. Olento jolla oli pitkät harmaat hiukset korkealla ponihännällä sekä parta joka peitti arpisia kasvoja. Ne silmät, ne tekivät olennon. Ne olivat kuin sulatettua kultaa, joka hehkui taikavoimin pimeydessä. Iiris oli kissamaisen kapea, kuin kuunsirppi. Olento oli pukeutunut kummallisesti, likaista nahkatunikaa pitkin kulkivat erilaiset vyöt, jotka sisälsivät mitä erilaisempia tavaroita; pulloja, pusseja ja heittoveitsiä. Olento kantoi selässään kahta erikoista miekkaa.

”Juokse”, oli ensimmäinen komento, jotka Remuksen vaistot käskivät tehdä. ”Pakene!” Ne kirkuivat. Viimeinen asia jota Remus tarvitsi oli tämä erikoinen mies. Vanhemmat kirjoittivat vihaisia viestejä ja uhkauksia Tylypahkan tapahtumien vuoksi. Silti tästä miehestä huokui voima joka kertoi, että tämä oli tappava ja petollinen. Remuksen mielessä velloi taistelu suden ja ihmisen välillä. Susi halusi juosta, paeta tuota kauhistuttavaa olentoa. Ihminen oli kiinnostunut tavasta jolla olento liikkui, arvista jotka peittivät käsivarsia toivat mieleen aurori Vauhkomielen.
Remus tiesi, että jos hän kaikista ihmisistä alkoi arvostella ja epäillä toisia vain ulkomuodon vuoksi niin toivo olisi menetetty. Hän ei olisi enää itsensä, vaan samanlainen kuin muutkin ihmiset jotka pelkäsivät kaikkea selittämätöntä.

Remus katseli miehen selkää. Niin, hän päätti kutsua tätä mieheksi olennon sijasta itsensä vuoksi, tunteakseen itsensä ihmiseksi. Miehen selässä oli valtavaa kaksi miekkaa. Ensimmäinen miekka oli ohut ja koristeellinen, siinä missä toinen suurempi ja raskaampi. Ensimmäinen miekka oli tehty hopeasta, siitä ei ollut epäillystäkään. Remus tunnisti hopean missä muodossa tahansa. Huolimatta jästien myyteistä hopea ei tappaisi häntä, ei edes tuottaisi suurempaa kipua. Hopeaa käytettiin ihmissusien puremien sulkemiseen yhdistettynä ukonhattuun. Remus ei koskaan unohda sitä kipua kun haava poltettiin kiinni. Jäljelle jäi vain katkeruus ja halu kuolla.

Remus pudisti päätään, päästäkseen irti ikävistä ajatuksista ja keskittyi jälleen mieheen.

Mies liikkui sulavasti, liian sulavasti ottaen huomioon hänen ison kokonsa. Kissamaisesti varmoin askelin. Saalistaja. Mies tuli kohti Remusta, majatalon ainoaa asiakasta joka istui tiskillä, muut karttoivat häntä. Se oli sopinut Remukselle, ihmisten inhoavat katseet olivat parempaa seuraa kuin kyyneleet ja yksin juominen kotona, jossa ajatuksissa pyöri vain tämän onnettoman elämän lopettaminen. Tämä muukalainen voisi tarjota mielenkiintoista keskustelua, mies vaikutti sellaiselta joka voisi viedä Remuksen ajatukset muualle kuin tästä kurjasta maailmasta ja hänen omista vioistaan.

***

”Anteeksi, millaisia juomia teillä on olemassa?” Geralt kysyi majatalon iäkkäältä isännältä. Mies joka istui Geraldin vieressä oli laiha, ruipelomainen. Miehen repaleiset vaatteet olivat tutummat kuin mitkään muut ihmisten pukemat oudot kaavut tässä maailmassa. Miehen kasvoilla oli useita haalistuneita arpia, eivät läheskään niin voimakkaasti esillä kuin Geraldin omat arvet, mutta noiturin tarkat silmät huomasivat niiden olevan petoeläimen aiheuttamia. Kalpeudestaan huolimatta mies kantoi repaleista olemustaan jonkinmoisella kunnioituksella. Sairaus ehkä? Muistaessaan catronian aiheuttaman kaaoksen Gerald katui istuessaan lähelle tätä heiveröistä ihmistä. Noiturit olivat immuuneja sairauksille, mutta he silti voisivat olla kantajia, eikä Gerald halunnut kotiin palatessaan aloittaa uutta epidemiaa niin kuin catronia oli tehnyt Pohjoisissa Valtakunnissa.

Isännän saapuminen Geraldin luokse tuntui ikuisuudelta, vanhus liikkui niin hitaasti. Vanhuksen partaan oli kuivunut pisaroita oluesta ja Gerald haistoi alkoholin umehtuneen hajun miehen hengityksestä. Gerald tutkaili kalpeaa miestä uudelleen ja tuli siihen tulokseen, että tämän syke oli normaali ja ruuminlämpö sopiva. Ei vaaraa sairauksista, Gerald salli itsensä rentoutua hieman. Hän joisi muutaman oluen ja saattaisi saada tietoja isännältä, kaikki vanhat juopot olivat puheliaita. Tälläisessä pienessä paikassa ihmissusi professorina oli yleistä tietoa.


A/N: Witcher trivia:
* Catronia: Kulkusairaus joka muistuttaa paiseruttoa.
*Pohjoinen Valtakunta: Tunnetaan kuninkaansa mukaan myös Radovidin Valtakuntana. Yksi valtakunta Witcher maailmasta.
*Noiturin miekat: Hopeisella tapetaan hirviöitä ja teräsmiekalla ihmisiä.
*Keltaiset silmät: Johtuvat mutaatioista, joita noiturit käyvät läpi lapsena koulutuksensa yhteydessä.

[Vargynja]

En tunglið lýsti leið, já tunglið há (And the moon lighted a path, yes the moon high in the sky)

Remus katseli huvittuneena Aberforthin vaivalloista taaperrusta miehen luokse. Aberforth ei nähnyt asioita silmästä silmään veljensä Albuksen kanssa, mutta tämän tavoin hän oli armollinen ihmissusia kohtaan. Ottaen huomioon viime viikot kun totuus oli paljastunut, oli helpotus olla paikassa jossa ihmissusi ei ollut vihattu. Ei, Aberforth vihasi kaikkea ja kaikkia tasapuolisesti.

Aberforth viimein saavutti asiakkaansa ja asettui tavalliseen työykeään asiakaspalveluunsa.
”Mitä tarkoitat, mitä juomia on olemassa”, hän murahti likaisen partansa takaa.
”Meillä on normaalia kamaa. Jos etsit jotain erikoista ja kallista sitten olet väärässä paikassa poika.”

Muukalaisen ansioksi tämä ei näyttänyt olevan pahoillaan Aberforthin töykeästä palvelusta, lähimäin tämä näytti huvittuneelta.

”En ole täältä kotoisin”, mies selitti rauhallisesti. ”En todellakaan tiedä mikä teidän normaali kamanne on.”
Aberforth näytti valmistautuvan seuraavaan epäasiakasmaiseen pilkkapitoiseen puheeseensa, mutta ihminen Remuksen sisällä puhui suden huutaessa epätoivoisesti.
”Kokeile tuliviskiä”, Remus kohotti kädessään olevaa lasia kehoitukseksi.

Muukalainen katsoi Remusta ja nyökkäsi hyväksyttävästi. ”Yksi tuliviski sitten, kiitos.” Aberforthin hakiessa juomaa liioitellun vaivalloisesti liikkuen mies kääntyi Remuksenpuoleen.

***

”Kiitos, en todellakaan tiedä mitä täällä pitäisi juoda.”
”Se ei ollut ongelma” , kalpea mies vastasi ottaen kulauksen juomastaan.
”Sinulla vain näytti olevan juomat hukassa. Nimeni on Remus. Jos se nyt sinua kiinnostaa.”
”Minä olen Gerald, Gerald Rivialainen.”

Remus niminen mies nyökkäsi ja kaksikon välille laskeutui hiljaisuus. Ehkä miehestä ei ollutkaan niin helppoa saada tietoja, isännän virkaa toimittava kiukkuinen vanha juoppo haluaisi vain rahaa tiedoistaan. Gerald tarttui vanhan juopon tuomaan juomaan, mutta tämä tarttui vaativasti häntä kiinni ranteesta.

”Maksa ensin, poika. Se on maksettava ennen juomista, ettäs tiedät. Yksi sirppi.”
Gerald avasi yhden pusseista vyöllään, jonne oli varostoituna tämän maailman outoa rahaa, jota oli saanut mieheltä joka halusi ihmissuden kuolevan. Kaivellessaan oudon näköisiä kolikoita Gerald ei huomannut kolikkoa, jossa oli viikatteen tai sirpin kuvaa. Tyhmiä rahoja.

”Yksi hopea”, isäntä huokaisi.

Gerald maksoi isännälle ja tarttui juomaansa kääntyen uudelleen Remuksen puoleen.

[Vargynja]

Trú mín er að allt fari ej vel (My belief that nothing ends well)

”Kippis”, Gerald sanoi ja kulauttaen lasin yhdellä kulauksella kurkkuunsa. Jottei jäisi toista huonommaksi Remus joi loput juomastansa myös yhdellä kulauksella. Remuksen oli pakko yskiä tuliviskin polttaessa hänen kurkkuaan vaipuessa alas vastaan, josta se tulisi aamulla uudelleen ylös oksennuksen mukana. Gerald ei näyttänyt olevan millään tuliviskistä. Jos mies edes tunsi jotain kipua, tämä ei näyttänyt sitä.

Mies oli selvästi tottunut piilottamaan tunteensa muilta, Remus tajusi ettei tämä muukalainen ollut lainkaan Vauhkomielen kaltainen. Ollessaan miehen lähettyvillä Remus näki tämän erikoisista kissansilmistä tyhjyyden. Vaarallinen. Remus alkoi olla levoton.

”Gerald – lausuinhan sen oikein?” Remus aloitti. Miehen nyökättyä vahvistukseksi hän jatkoi. ”Minun täytyy kysyä, miksi kuljetat kahta erikoista miekkaa mukanasi?”

”Tarvitsen niitä työhöni.”
”Joka on?”
”Voisi kai sanoa että olen metsästäjä”, Gerald sanoi arvoituksellisesti.
”Millainen on saalis, jota metsästetään miekoilla?”
”Se riippuu sopimuksesta. Joskus metsästän murhaajia, joskus metsästän karkureita, joskus metsästän varkaita. Mutta enimmäkseen metsästän hirviöitä.”

”Hirviöitä?” Remus yritti estää ihmisen ja suden pelon näkymästä kasvoillansa. ”Millaisia hirviöitä metsästät?” Tämä mies voisi tappaa hänet, jos Remus maksaisi miehelle se olisi sopimus. Sopimus hirviön tappamisesta, joka hän oli. Ainakin muun maailman silmissä, itse hän ei enää ollut varma kuka tai mikä hän oli. Pelkkä hylkiö tässä kirotussa maailmassa, jota kukaan ei kaipaisi.

”Se riippuu jälleen sopimuksesta”, Gerald kertoi. ”Joskus se on griffin, basiliski tai ghoul. Ihmiset pelkäävät monia asioita. Tällä hetkellä etsin tiettyä ihmissutta.”

***

”Ihmissutta?” Remus kysyi. Gerald haistoi hien nousevan miehen iholle, tämän syke kiihtyi ja hengitys tiheni. Remus pelkäsi. Aikaisemmin mies oli ollut kiinnostunut hänen saavutuksistaan, mutta mainitessaan ihmissuden tämän olemus oli muuttunut.

”Ovatko ihmissudet sinusta hirviöitä?”

Mielenkiintoista. Se vaalea, kylmä mies, joka oli tarjonnut Geraldille sopimusta oli kertonut että ihmissudet ovat vihatuimpia olentoja jota tämä onneton maailma päällään kantoi ja tässä istui pelolta haiseva mies puolustamassa niitä.

”Oletko koskaan tavannut ihmissutta?”
”Kerran tai kahdesti.”
”Kerro minulle sitten ovatko he hirviöitä?” Gerald kysyi kääntäen Remuksen kysymyksen takaisin. Hän ei ollut tavannut kovinkaan monta ihmistä jotka puolustivat ihmissusia. Remus oli hetken hiljaa.
”Se riippuu ihmisestä, niinhän.”
”Ihmisestä?” Gerald hämmästeli miehen vastausta.
”Niin, ihmisestä. Jos ihminen ei halua olla susi ja tekee kaikkensa estääkseen itseänsä muuttumasta sekä toimivasta suden vaistojen mukaisesti, satuttamatta viattomia. Silloinhan hän ei ole hirviö vaan taudin uhri.”
”Mutta muutoksen aikana ihmisellä ei ole niin paljoa valtaa. Silloin eläin ottaa vallan ihmisestä. Eikö hän silloin ole hirviö?”

[Vargynja]

Brennur í sál mér, brennur (My soul is burning, burning)

”Sillä hetkellä kyllä. Mutta jos ihminen on yhden yön kuukaudesta hirviö, mikä tekee hänestä hirviön loppuelämäksi?”

Remus ei enää tiennyt miksi välitti. Miksi hän edelleen jaksoi uskoa siihen, että hän saisi toiset ymmärtämään. Eikö Tylypahka ollut jo tarpeeksi? Hän oli toivonut että tämä olentomainen mies olisi ymmärtänyt häntä, mutta tämä näytti olevan yhtä sokea ja kuuro niin kuin muutkin. Vai puhuiko Remus itsellensä?

”Ei, eivät he ole.”
”Mitä?” Remus oli järkyttynyt miehen vastauksesta.
”Sanoin että ei, eivät he ole hirviöitä ikuisesti”, Gerald toisti. ”Petyn usein siihen kuinka nopeasti ihmiset tuomitsevat ja näen kuinka se tuomitsevaisuus muuttuu vihaksi.”

Sanat saivat Remuksen ajattelemaan, että ehkä mies – joka näytti niin vahvalta ja varmalta, puhui kokemuksesta. Remus ei voinut ymmärtää tätä miestä. Geraldia selvästi vainosi omat demoninsa ja metsästi silti toisia vainottuja. Tekikö mies sitä vain oikeuttaakseen itsensä, oman olemassaolonsa. Jos tämä teki niin kenelle hän oli velvollinen todistamaan oikeutensa elää. Jos mies kykeni ymmärrykseen hirviöitä kohtaan niin miten tämä saattoi metsästää niitä?

”Miksi metsästää niitä joiden puolella seisot?”

***

”Miksi metsästää ihmisusia jos säälin niitä?” Gerald kohautti olkapäitään. ”Oletko koskaan tappanut hyttystä? Se on inhottava otus, imee toisten ja sinun vertasi, levittää tauteja. Säälitkö sitä kun liiskaat sen ja tunnet sen ja toisten veren kämmenelläsi. Se on säälittävä olento ja tapat sen silti. Miksi? Koska se on tuholainen, joka pitää hävittää”, Gerald käänsi keltaiset silmänsä Remukseen. ”Miksi metsästää ihmissutta? Koska joku on valmis maksamaan sen päästä. Joku pitää ihmissutta vaarana tälle maailmalle ja minä olen se joka metsästää vaaroja.”

Sanat maistuivat valheilta, tuhkaa. Rahaa hän tarvitsi, siksi hän tappoi. Maailma on kylmä ja julma paikka. Tapa tai tule tapetuksi. Gerald kertoi valheita tälle miesparalle, koska mies yritti saada hänet vakuuttuneeksi omasta viattomuudestaan.

Tämä resuinen mies oli se ihmissusi joka hänen oli tarkoitus surmata. Kalpeus johtui lähestyvästä täysikuusta, resuiset vaatteet, jossa oli paikka paikan päällä. Pelko joka lemusi miehen ympärille oli paljastanut tämän siksi Iihmissudeksi jonka päästä maksettiin palkkio. Arvet Remuksen kasvoilla olivat mitä ilmeisemmin hänen itsensä aiheuttamia, sillä muuttuminen oli tuskallista. Gerald ei ollut varma tiesikö Remus hänen tietävän.

Jokainen lihas noiturin kehossa jännittyi.

[Vargynja]

Á dauðans vængjum svíf (I glide on the wings of death)

Hän tiesi. Sen näki hänen silmistään. Ne olivat entistä tyhjemmät. Sen näki hänen lihaksistaan jotka jännittyivät likaisten vaatteiden alla. Sen kuuli sanoista, ne olivat julmia ja tahallisia, silti ne olivat kuitenkin täysin totta. Joku halusi Remuksen pään. Gerald ei valehdellut, vaan ollut rehellinen. Kauhistuttavan rehellinen.

Miksi olen edelleen olemassa kun muu maailma haluaa minut pois.

”Jokaisen ihmisen täytyy kuolla”, Remus sanoi hiljaa.
”Kyllä Remus, jokainen kuolee.”
”Ja se on jaloa, kuolla auttaakseen toista tämän matkalla?”
”Se on jaloa Remus, todellakin erittäin jaloa”, Gerald sanoi, suuri mies liikkui olentomaisen nopeasti, tämä seisoi aivan Remuksen edessä ja piteli hopeista miekkaansa. Valmiina iskemään hirviön pään irti.

Tee se, Remus rukoili. Vapuata hänet tästä kirouksesta, taudin luomasta vihasta ja tyhjyydestä.

Remus sulki silmänsä ja odotti. Hän odotti miekan viileää terää kurkullansa, nopeaa armahdusta tästä kirotusta maailmasta. Häntä pelotti, mutta ensimmäistä kertaa viikkoihin hän oli oudon onnellinen. Hän odotti, mikä tuntui ikuisuudelta. Iskua ei tullut. Ei terän viileyden tuomaa syleilyä, armahdusta tästä kirouksesta. Ja kun Remus vihdoin avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, Gerald oli poissa. Kaikki mitä siitä olennosta oli jäänyt jäljelle oli tyhjä lasi ja paperin pala jossa oli kolme yksinkertaista sanaa.

Elä syyn vuoksi.

[carrowfan]

Tää oli ihana. Geralt oli ihana oma itsensä.