Kirjoittaja: liljankukka
Ikäraja: S
A/N: Siis. mä itken. kovaa. En ois koskaan uskonu kirjottavani näistä erotekstiä, vaikka sanoinkin, että nämäkin jossain kohti eroavat...
Tuskan vääristämät kasvot (selin sinuun)
”Mä en pysty tähän enää”, Otava sanoi hiljaa, jälleen yhden riidan jälkeen.
”Mitä?” Tokio kysyi, ääni särkyi kohti loppua ja alahuuli alkoi väpättää.
”Sä et oo puhunu mulle viikkoihin, saan vastaukseksi vaan olankohautuksia! Luuletko sä, että mä jaksan sellasta?” Otava ärähti, ei pyytänyt anteeksi vaikka näki toisen perääntyvän askeleen verran.
”Anna anteeksi – ” Tokio yritti, ei saanut lausettaan loppuun, kun pahan olon aalto kulki hänen lävitseen.
”Ei! Mä oon kyllästynyt sun oikkuihin Tokio”, Otava sanoi, ei pyytänyt anteeksi, ei halannut, ei edes katsonut hellemmin.
Tokion koko vartalo tärisi pidätetystä itkusta, silmät täyttyivät kyynelistä ja osa valui jo poskille. Tuntui kuin joku olisi puukottanut sydämeen, kuin keuhkot painuisivat kovaa vauhtia kasaan. Tuntui pahalta, kuin koko maailma olisi ollut häntä vastaan. Otavan kanssa oli ollut lämmintä ja turvallista, nyt jäljellä oli vain kylmyys ja pelko. Tuntui kuin jokin hänen sisällään olisi kuollut.
”Mä lupaan olla parempi poikaystävä!” Tokio huudahti epätoivoisesti. ”Älä jätä mua, oo kiltti!”
Otavan katse heltyi vähän, mutta siltikään Tokio ei nähnyt niissä samaa lempeyttä kuin aikaisemmin. Tokion sydän hakkasi rinnassa, hengittäminen oli vaikeaa ja kyyneleet valuivat edelleen poskille. Jalat olivat pettää alta ja hän lysähti lattialle, jalkaan sattui, mutta enemmän kirpaisi se, että Otava ei varmistanut hänen olevan kunnossa, ei edes näyttänyt huolestuneelta.
”Tokio…” Otava kuiskasi. ”Mä rakastan sua, mutta en mä jaksa tämmöstä.”
Tokion olisi tehnyt mieli huutaa, kiljua, karjua, hakata seinää, potkia huonekaluja, raivota Otavalle. Jos tämä kerran rakasti häntä, miksi hylkäsi. Tokio nousi ylös, jalkaan sattui edelleen, mutta henkisesti tuntui paljon pahemmalta.
”Okei”, Tokio kuiskasi.
Hän käänsi selkänsä, ei antanut Otavan nähdä uusia kyyneleitä tai tuskan vääristämiä kasvoja. Hän kuunteli, kun toisen askeleet loittonivat ja ovi sulkeutui perässä. Tokio lyyhistyi uudelleen lattialle, painoi pään polvin ja antoi itkun tulla. Koko keho tärisi, oli huono olla, henki ei kulkenut ja tuntui siltä kuin Otava olisi kuollut, kuin olisi ollut lopullisesti poissa. Toisaalta, varmaan olikin.