Ficin nimi: Äiti kato, ilman jalkoja!
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: draama, angst
Ikäraja: S
Varoitukset: syömishäiriö
A/N: Pitkästä aikaa kirjallinen tuotos! Pieni kuvaus syömishäiriöstä. Inspiroituneena elämästä, maailmasta, tunteiden vaikeudesta. Kommentit on aina kivoja.
Äiti kato, ilman jalkoja!
Minä pärjään yksin, sanon itselleni, vaikka tiedän itsekin, että se on puhdasta paskanjauhantaa. En ole syönyt koko päivänä. Kahvi ei kuulemma ole ateria. Minun mielestäni se voisi hyvin olla. Laitanhan siihen maitoakin. Ravitsemusterapeuttini on eri mieltä kanssani. Vihaan häntä. Samalla olen kiitollinen, että joku jaksaa puhua minulle järkeä. Sillä kahvi ei ole ateria. Ei, vaikka kuinka haluaisin sen olevan.
Tiedän, että minun täytyisi edes nesteyttää itseäni. Tunnen möykyn rinnassa kasvavan. Aivan kuin joku istuisi hajareisin kylkiluideni päällä ja kairaisi reikää läpi rintalastastani. Minun pitäisi kuulemma hyväksyä tunteeni. Tiedän järjellä, ettei ahdistus minua tapa, mutta nälkä tappaa. Se ei tunnu lainkaan todelta, sillä ahdistuksen vyöryessä ylitseni minusta tuntuu, että voisin hyvin kuolla siihen. Hajota kappaleiksi ympärilleni, levitä pirstaleiksi lattiaan.
Mutta minä pysyn kasassa. Minä pärjään. En romahda. Ei minulla ole aikaa romahtaa. Jos romahdan, kuka hoitaa minun velvollisuuteni? Kuka minut muka nostaisi pystyyn, jos kaatuisin? Kuinka voisin vaatia läheisiltäni minun kantamistani, kun heillä kaikilla on omatkin murheensa. Tiedän olevani yksi heidän murheistaan, mutta olen päättänyt selvittää tämän niin itsenäisesti kuin mahdollista. Annan heidän joskus auttaa, koska se on heille tärkeää. En kuitenkaan voi tehdä sitä liian usein, sillä en halua olla hankala. En halua alkaa vihaamaan heitä enkä halua heidän murtuvan kiukutteluni edessä. Kyllä aikuisen ihmisen täytyisi osata syödä ilman tukiverkostoa.
Nousen ylös ja kävelen keittiöön. Kävelemiseni on surkeaa tepsuttelua, mutta pysyn pystyssä, vaikka horjahtelenkin. Nilkkojani särkee. Tuntuu kuin nivelissäni olisi hiekkaa. Napsautan vedenkeittimen päälle. Ajatus juomisesta ahdistaa minua, joten pakenen pois keittiöstä. Päätän, että otan teetä vasta vähän myöhemmin. Baby steps. Olen keittänyt vettä, joten olen oikeastaan jo aloittanut nesteytyksen. Tiedän, että mieleni petaa tekosyitä, joilla voin jättää teeni juomatta.
Käsken itseäni ryhdistäytymään. Ei teessä ole paljoa kaloreita. Ei, vaikka laittaisin siihen hunajaa. Ja suolaa. Juon nykyään nesteet suolalla, sillä olen niin kuivunut, etteivät ne imeydy kunnolla ja minun täytyy yrittää pitää huolta elektrolyyttitasapainostani. En halua joutua jälleen nestetippaan. Joskus laitan teeheni öljyä. Se pitää ihoni kunnossa ja sietämätön kutina siirtyy siihen hetkeen, kun päätän, että öljyssä on liikaa kaloreita, jonka takia en voi laittaa sitä suuhuni.
Istun sohvalla ja mietin, pitäisikö soittaa jollekin ja pyytää henkistä tukea teekupillista varten. Tiedän, että minun täytyisi turvautua läheisiini, kun tunnen jopa juomisen vaikeaksi. Selaan numeroita, mutten uskalla soittaa kenellekään. Mitä minä muka sanoisin? En kehtaa valittaa siitä, että juominen pelottaa minua. Yleensä ihmiset syövät, kun on nälkä ja juovat, kun on jano. Yleensä ihmiset ylipäätään tietävät, milloin on nälkä ja milloin on jano. Se ei ole heille lainkaan monimutkaista, vaan maailman luonnollisin asia. Ei heidän tarvitse pohtia, voisivatko kuivuneet huulet ja vapisevat jalat johtua nälän ja nestehukan sijasta ehkä sittenkin psykosomaattisesta oireilusta. Kenties vain luulen voivani huonosti ja oikeasti voinkin todella hyvin. Olen keksinyt kaiken tämän ja minun täytyisi vain ryhdistäytyä. Olla reippaampi ja lakata valittamasta turhuuksista.
Narautan itseni syömishäiriöisistä ajatuksista ja käsken itseäni käyttäytymään. Mietin, miten vaikeaa on tapella toistuvasti itsensä kanssa päänsä sisällä ja toisaalta taas yrittää olla tappelematta pään ulkopuolella niiden ihmisten kanssa, jotka aidosti rakastavat minua. Minä en taida rakastaa minua. Muistan, miten tärkeää on rakastaa itseään ja koen oloni syylliseksi. Minun pitäisi pystyä rakastamaan itseäni. Päätän, että yritän jatkossa paremmin, jotta voisin onnistua siinä ja olla parempi ihminen.
Kuulen vedenkeittimen napsahtavan ja se tekee minut levottomaksi. Nousen ylös sohvalta. En kuitenkaan kävele keittiöön vaan jään seisoskelemaan olohuoneeseen. Katselen kirjahyllyni päällä olevia valokuvia samalla, kun halaan itseäni. Mietin, että pitäisi varmaan kehittää lisää valokuvia. Läheiseni ovat minulle rakkaita ja haluaisin kyetä olemaan heidän vuokseen terveempi. Sydämeni särkyy, kun mietin, millaista huolta ja murhetta aiheutan heille.
Päätän, että ryhdistäydyn ja olen jatkossa reippaampi toipumisessani. Päätän myös kirjoittaa kalenteriin itselleni muistutuksen, että teetätän lisää valokuvia. Kuvat auttavat minua jaksamaan. Minun täytyy taistella edes läheisteni takia, jos en itseni vuoksi osaa. Muistan, että toipuminen on mahdollista vain, jos sitä itse haluaa. Tunnen syyllisyyttä. Miten minä kehtaan olla haluamatta toipumista riittävästi, vaikka läheiseni ovat jatkuvasti huolissaan. Päätän, että jatkossa haluan toipumista enemmän. Itseni takia, koska se on tervettä. Haluan olla terve ja saada elämäni takaisin.
Avaan kalenterini ja kirjoitan muutaman muistiinpanon tulevalle viikolle. Muistan, että olen täysin unohtanut lähettää isoäidilleni syntymäpäiväkortin. Mieleeni pomppaa, että isoäitini antoi minulle kaksi viikkoa sitten kaksi uutta lakanaakin, jotka vain runttasin kaappiin, kun en jaksanut viikata niitä kauniimmin. Merkitsen itselleni muistilapun kortin lähettämisestä ennen kuin menen liinavaatekaapille. Viikkaan lakanat kauniisti ja asettelen ne huolellisesti pinon päällimmäiseksi. Olen järjestänyt kaapin värien mukaan ja kokonaisuus miellyttää silmääni. Siisteys saa minut tuntemaan oloni hieman paremmaksi ja vastuullisemmaksi ihmiseksi. Ehkä olen sittenkin ihan rakastettava.
Kaapin ovessa oleva tahra rikkoo hetken tyytyväisyyteni. Päätän, että voin nopeasti pyyhkiä kaappien ovet ennen kuin juon teetä. Haen puhdistussuihkeen ja rätin vessan kaapista ja pyyhin oven huolellisesti, viereisen myös. Syömishäiriöajatukseni harhauttavat minut lopulta jynssäämään koko asunnon ovet samalla vaivalla. Ohimennen kiillotan myös muutaman ovenkahvan.
Viedessäni siivoustarvikkeita takaisin kylpyhuoneeseen, päätän pestä vielä vessankin, sillä olen pääsemässä hyvään vauhtiin. En välitä väsymyksestäni, sillä pystyn vakuuttelemaan itselleni, että kuvittelen vain olevani uupunut. Osaan myös sujuvasti siirtää teekupillistani ja lepoa aina tehtävä kerrallaan ilman, että edes ymmärrän huijaavani itseäni. Syömishäiriö vie ja minä en edes vikise vaan tottelen kiltisti. Luulen olevani vastuullinen, kun siivoan tunnollisesti.
Kun olen urakoinut monta tuntia siivousoperaatiotani, olen järkyttävän väsynyt. Muistan teeni ja hoipertelen seinistä tukea ottaen napsauttamaan vedenkeittimen uudelleen päälle. Kun olen pakenemassa ahdistuksessani pois keittiöstä, jalkani romahtavat altani. Yritän nousta ylös, mutta muutaman askeleen jälkeen jalkani romahtavat uudelleen. Se ärsyttää minua niin paljon, että päätän yrittää kovempaa ja kampean itseni pystyyn vain löytääkseni itseni jälleen lattialta.
Jään alistuneena istumaan ja mietin, miten ivalliselta vedenkeittimen ääni kuulostaa – aivan kuin se nauraisi minulle. Keitin naksahtaa. Mietin, miten saan itseni nostettua ylös lattialta ja juotua teeni. Yritän nousta, mutta en pääse ylös. Itkettää.
Istuttuani avuttomana lattialla aikani, päätän soittaa äidilleni. Kun kuulen hänen äänensä, romahdan itkuun. Kerron, että minä en taaskaan osaa käyttäytyä kuten aikuiset ja olen epäonnistunut ihmisenä täysin. Äiti puhuu rauhallisella äänellä ja sanoo lähtevänsä ajamaan luokseni, kuten usein ennenkin. Hän ei kuuntele vastusteluani. Hän sanoo, että olisi joka tapauksessa lähtenyt käymään täälläpäin. En usko häntä, mutta olen väsynyt ja yksinäinen, joten olen kiitollinen, että hän valehtelee minulle.
Puhumme äidin koko matkan ajan puhelimessa ja hän tyynnyttelee minua, kun itken. Hän sanoo, että kaikki järjestyy kyllä. Että äiti on tulossa ja sitten juomme yhdessä teetä. En kykene itkemiseltäni vastaamaan. Yritän vielä kerran nousta ylös ja saankin hilattua itseni kaapista tukea ottaen pystyyn. Jalkani vapisevat allani ja huone pyörii silmissäni. Äiti tietää, mitä teen, vaikken sitä sanokaan. Hän käskee minut takaisin istumaan. Maanittelee ja suostuttelee. Lopulta istahdan lattialle, ihan vain hänen mielikseen. Lupaan olla siinä siihen saakka, kunnes hän on luonani.
Äiti kertoo minulle reissustaan Lapissa ja miten he isäni kanssa löysivät hyvän puolukkapaikan mökillä. Hän puhuu, miten osti uudet verhot, sillä ajatteli taas uudistaa sisustusta, vaikka isän mielestä se onkin hupsua. Hän kyselee minulta, olenko laittanut kotia viime aikoina ja minä kerron, että aion tilata uusia valokuvia. Keskustelemme isoäidistä ja hän lupaa postittaa kortin puolestani.
Lopetamme puhelun, kun äiti tulee vara-avaimella suoraan sisälle kotiini. Hän riisuu kengät ja kävelee keittiöön, jossa häpeissäni nieleskelen vieläkin itkua lattialla. Äiti ei tee voinnistani numeroa. Hän halaa minua tiukasti, mutta nousee pian ylös. Mukavia rupatellen hän valmistaa meille kummallekin kupillisen teetä.
Hän istahtaa viereeni lattialle kuppien kanssa. Äiti kaivaa laukustaan pussillisen kuivattua ananasta ja asettaa sen väliimme lattialle. Hän ottaa muutaman ja juomme teetä samalla, kun äiti yrittää pitää tunnelman leppoisana kertoen työpäivästään ja kissastaan. Pussi rapisee, kun äiti näyttää esimerkkiä, miten ihmiset yleensä napsivat pieniä herkkuja ilman sen kummempaa draamaa.
Kun pieni hymynkare hiljalleen hiipii kasvoilleni, äiti asettaa polvelleni palan ananasta, muttei edelleenkään tee asiasta numeroa. Minä yhtä eleettömästi nappaan sen suuhuni ja jatkamme teemme juomista kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Kumpikin tiedämme, että äskeinen suupala oli suuri voitto.
Tiedän olevani onnekas, että minulla on niin ymmärtäväiset läheiset, jotka jaksavat auttaa minua, kun yritän toipua syömishäiriöstäni. Minä en nimittäin pärjää yksin. Ymmärrän sen ja siinä äitini kanssa lattialla teetä juodessa uskallan jopa hetkeksi myöntää sen.
