K/H: Tässä luvussa Hellyys keskustelee Harmin kanssa nimien taakasta, ja Riitteen viestin sisältö paljastetaan. Tämä luku päättää myös Nimileikin ensimmäisen osan, eli ensi viikolla saattaa olla luvassa uusia käänteitä! Iloista viikonloppua!
Kuudestoista luku: HellyysKuumasta kahvikupista kohoava höyry kiemurteli ilmassa. Hellyys istui Padan pöydän ääressä yhdessä Padan, Runon ja Harmin kanssa ja piteli kuppia käsiensä välissä. Kahvihetki olisi voinut olla leppoisa, mutta Hellyys tunsi Suojan kirjeen painavan mieltään.
Aika oli tiukilla – ei vain ruoan suhteen vaan myös totuuden. Hellyys näki huolen heijastuvan Padan kasvoilta eikä Runokaan turhan iloiselta näyttänyt, vaikka kovasti yrittikin Pataa riimeillään piristää. Harmi oli heistä ainoa, joka ei tuntunut välittävän muun maailman menosta, kunhan tällä itsellään oli mukavaa.
Mutta hän onkin meistä neljästä nuorin. Sen ikäisenä asiat pyörivät vain oman itsensä ympärillä, omissa ajatuksissa siitä, kuka on ja mitä se tarkoittaa. Ajatuksia tuskin jäi muille ja silloinkin usein vain siinä tapauksessa, jos asia liittyi jotenkin teini-ikäiseen itseensä. Harmi oli juuri sellainen. Se ei kuitenkaan Hellyyttä haitannut: Harmi sai hänet useammin nauramaan kuin sadattelemaan hölmöyksillään ja päähänpistoillaan.
”Nyt me sitten olemme matkalla”, Hellyys sanoi lopulta, kun kahvi oli jäähtynyt niin, että hän sai juotua ensimmäisen siemauksen. Hän katsoi vuoron perään Runoa ja Pataa, jotka istuivat häntä vastapäätä, ja tiesi molempien tietävän, mistä hän puhui. Kumpikaan ei vaikuttanut turhan halukkaalta vastaamaan, mutta lopulta Runo kuitenkin nyökkäsi, ja Pata sanoi:
”On varmasti parempi repäistä laastari irti kerralla ja kunnolla. Kerrotaan kaikille yhteisesti päivällisen jälkeen, kun kaikilla on vatsa täynnä. Taidankin tehdä vielä jonkinlaisen jälkiruoan, että kaikki ovat varmasti tyytyväisiä ennen kuin vedämme maton heidän altaan.”
”Noh, Pata, älä nyt synkäksi ala /”, Runo naurahti. ”Tämä on vain yksi palapelin pala. / Kun kaikki pääsevät samalla sivulle / voimme yhdessä irvistää totuuden kivulle.”
”Ei se silti tee tästä sen mukavampaa”, Pata mutisi ja siirtyi pöydän äärestä keittiönkaapeille katsomaan, mitä hyllyiltä vielä löytyi. ”Mutta ehkä se kirpaisee vain kerran. Olemmehan mekin jo tottuneet ajatukseen, kun olemme saaneet sulatella uutista muutaman päivän.”
Hellyys vilkaisi Runoa ja kohotti kahvimukinsa nopeasti huulilleen peittääkseen hymynsä. Niin, olivathan he jo tottuneet ajatukseen. Se oli vain vaatinut taskumatillisen makeaa viiniä, kivistävän päänsäryn seuraavana päivänä, Harmin tiukan puhuttelun, monta Hellyyden tekemää yksinäistä kävelyä ja perunasäkillisen verran Padan huolta ja stressiä.
Tätä Hellyys ei kuitenkaan huomauttanut Padalle vaan totesi sen sijaan jälkiruoan olevan hyvä idea. Hän säästeli sanojaan kuitenkin turhaan, sillä jo seuraavassa hetkessä Harmi hänen vieressään avasi suunsa ja sanoi:
”Kyllä minä luulen, että seuraavat päivät tulemaan olemaan melkoista kaaosta, kun muut saavat tietää. Voin vaikka luvata, että Entäs ei lakkaa kyselemästä – ja siitä puheen ollen! Hellyys: kannattaa ensi yönä sitten laittaa korvatulpat –” Harmi veti henkeä ja jatkoi: “– ja Pääsky varmaan lentää pois pidemmäksi aikaa. Tai sitten ei lennä ollenkaan, koska pääskyt ovat usein iloisia lentäessään, mutta eihän tuollaisen uutisen jälkeen voi olla iloinen. Joten Pääskykin on varsin onneton.”
Tyrmistynyt hiljaisuus laskeutui Padan lauttaan.
”Sinä olet kyllä nimesi ansainnut”, Pata puuskahti sitten ärtyneenä. ”Saat sanoillasi aikaan enemmän harmia kuin uskotkaan.”
Sanat kuullessaan Harmi kurtisti kulmiaan. Hellyys aisti Harmin kiukun ja katsoi vierestä, kuinka Harmin kasvoille kohosi vihainen puna.
”Sinä et tiedä minusta
mitään. Et tiedä, miten paljon olen joutunut tappelemaan nimeni kanssa. Et tiedä, miltä tuntuu, kun muut minun luokkani tytöt saivat elää hauskojen nimiensä kanssa, kuten Miekka tai Merivirta ja Vuorovesi. He olivat sitä paitsi kaksosia, Merivirta ja Vuorovesi, ja saavat olla koko loppuelämänsä yhdessä.”
Padan ilme muuttui ärtyneestä hämmentyneeksi. Mitä pidemmälle Harmin puhe eteni, sitä vihaisemmaksi ja korkeammaksi hänen äänensä muuttui.
”Minä puolestaan jouduin ensin kestämään sen, ettei minua kutsuttu koskaan minnekään ja sitten jouduin vielä eroon perheestäni, koska Suojan mielestä oli kummallista, etten tullut toimeen nimeni kanssa! Miksiköhän en tullut, niin? Että älä sinä tule sanomaan, etten tiedä aiheuttamani harmin määrää! Tiedän sen kyllä hyvin itsekin, sillä se aiheuttaa harmia myös minulle.”
Sanojensa saattelemana Harmi nousi pöydästä ja lähti terävin askelin lautasta.
Hellyys kääntyi katsomaan Pataa, joka vaikutti olevan aidosti pahoillaan aiheuttamastaan pahasta mielestä. Vaikka Hellyys tunsikin vaistomaista halua lohduttaa Pataa, hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja piti sanat sisällään. Pata oli ollut aivan liian tyly; hän ansaitsikin tuntea hieman huonoa omaatuntoa puheistaan.
Hiljaisuus kävi kuitenkin pian liian raskaaksi. Hellyydestä tuntui siltä, että hän halkeaisi, ellei sanoisi jotain.
”Minä käyn puhumassa hänelle.”
Sanat tulivat ulos synkkinä ja matalina vailla lämpöä, mutta tuntuivat silti lohduttavan Pataa hieman ja hän nyökkäsi kiitollisena. Hellyys nousi pöydästä ja otti kahvikuppinsa mukaan, mutta ennen kuin astui ulos ovesta hän kääntyi sanomaan:
”Tänä iltana me kerromme, olivat seuraukset mitkä tahansa.”
Tuntui oudolta astua kesäauringon kirkkaaseen valoon sisällä vallitsevan kurjan tunnelman jälkeen. Oli ristiriitaista, että oli vuoden valoisin ja kirkkain aika ja heidän mieltään painoivat synkät varjot.
Mutta ehkä pahin myrsky menee pian ohi.Hellyys astui hänen ja Harmin lautalle ja käveli ovelle, joka oli lukossa. Keveään koputukseen ei ensin tullut vastausta, mutta toisen koputuksen jälkeen Harmi avasi oven lukon ja kurkisti ovenraosta. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja kyyneleistä kosteat.
”Tulitko sanomaan minulle, että tein väärin?” Harmi kysyi. Hellyys oli pahoillaan kuullessaan kaiken tutun energian ja uhman kadonneen tytön äänestä. Hän pudisti päätään.
”Kyllä se tällä kertaa oli Pata, joka aiheutti enemmän harmia kuin sinä. Saanko tulla sisälle?”
”Sinun kotisi tämä nykyisin on”, Harmi vastasi.
”Meidän kotimme”, Hellyys korjasi ja astui ovesta sisään.
Harmi palasi istumaan pienen, kahden istuttavan pöytänsä ääreen ja tarttui lyijykynään, joka makasi pienen muistikirjan päällä. Hellyys katsoi sitä uteliaana sillä ei ollut ennen nähnyt sitä, mutta ei kysynyt mitään vaan käveli sängylleen, jonka he olivat vielä Jalavasaaressa ollessaan siirtäneet Hellyyden lautasta Harmin lautalle. Harmi kuitenkin huomasi hänen katseensa.
”Tämä on päiväkirja. Tai
tunnepäiväkirja”, hän sanoi ja tuhahti. ”Minulla oli kuulemma niin paljon asiaa ja väärällä tavalla purkautuvia tunteita, että Terapia määräsi minut kirjoittamaan kaikki ajatukset ja tunteet paperille sen sijaan, että sanoisin ne ääneen. Minusta se on typerää. Vaikka joskus se auttaakin.”
Hellyys hymähti ja katseli ympärilleen lautassa. Nyt, kun molempien sängyt olivat siellä, huoneessa ei ollut paljoakaan tilaa muulle kuin pienelle lipastolle ja pöydälle, mutta muuta ei oikeastaan tarvittu. Seiniä koristivat vaahteranlehdet, joita Harmi oli poiminut Jalavasaaressa, sekä Mandoliinin alkukesän kukista sitoma seppele, jonka Hellyys oli auttanut ripustamaan paikoilleen.
”Hellyys?” Harmi kysyi sitten, äänessään epävarmuutta. Hellyys käänsi katseensa kuivuvasta kukkaseppeleestä Harmiin, joka oli avannut hiuksensa paksulta palmikolta ja haroi siitä takkuja sormillaan.
”Niin?”
”Olenko minä oikeasti kamalaa seuraa? Tykkääkö minusta täällä kukaan muu kuin sinä?”
Hellyys katsoi Harmia pitkään ja pohti, mitä vastaisi. Oli hassua huomata, että Hellyys olisi itse voinut esittää saman kysymyksen - ja ehkä kuka tahansa muukin heidän lauttakylässään. Eivätkö he kaikki olleet jollain tapaa vastarannan kiiskiä, haluttomia toimimaan muiden toivomalla tavalla? Olivatko he kaikki kamalia? Pitikö kukaan heistä toisistaan?
Kysymysten esittäminen sai Hellyyden tajuamaan vastauksen.
”Sinä olet yhtä hyvää ja huonoa seuraa kuin me kaikki muutkin, Harmi. Minä olen harmillinen silloin, kun en halua lohduttaa, mutta osaan myös olla avuksi muille. Ainakin toivon niin”, hän lisäsi. ”Sama pätee Pataan, Runoon, Valaan… kaikkiin täällä.”
”Mutta sinulle ei kukaan koskaan huuda. Tai sano ilkeästi.”
”Eivät he uskalla, kun olen niin pitkä ja ääneni niin matala”, Hellyys sanoi ja naurahti, kun Harminkin huulille kohosi hymy. ”Sinulle on helppo suuttua, Harmi. Muiden on helppo käyttää nimeäsi oikeutuksena oman harmistuksensa purkamiselle, vaikka sinä et oikeasti syypää olisikaan. Ja sen lisäksi sinä otat sen useimmiten hyvin vastaan.”
”Niin ottaisit sinäkin, jos olisit ollut kiukun kohteena koko elämäsi.”
”Mutta se ei silti tarkoita sitä, että olisit kamala tai että kukaan ei pitäisi sinusta.”
Harmi mietti hänen sanojaan hetken, jolloin Hellyys päätti vielä lisätä: ”Mutta hyötyisit varmasti siitä, jos välillä sanoisit jotkin asiat vain hiljaa itseksesi. Tai kuiskaisit minulle sen sijaan, että sanot ne ääneen Padan tai Runon kuullen.”
”Ei se ole reilua. Ei sinunkaan tarvitse pidätellä lohdullisia sanojasi”, Harmi vastasi ja risti jälleen kädet rinnalleen. Pienestä ikkunasta kajastava auringonvalo osui hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja sai ne hohtamaan.
”Sinä oletkin tällä lautalla hieman eri syystä kuin minä”, Hellyys sanoi. ”Minä en tule toimeen nimeni kanssa, koska en halua tehdä sitä, mitä minun odotetaan tekevän. Sinä taas teet sitä hieman liikaa.”
Harmi katsoi häntä pitkään ja puuskahti sitten. ”Minun pitäisi varmaan kirjoittaa tuo ylös. Terapia sanoi, että haluaa nähdä tämän kirjan sitten, kun palaamme. Vaikka ei sillä taida enää olla mitään väliä, kun emme ole palaamassa. Mietin kyllä nyt, että tiesikö hän, että me emme tule takaisin.”
”Vaikea sanoa”, Hellyys vastasi ja käveli sitten ovelle. ”Annan sinun kirjoittaa rauhassa. Nähdään päivällisellä.”
Harmi heilautti lyijykynäänsä hyvästiksi ja uppoutui kirjoittamaan sanoja paperille.
Päivällinen sujui hilpeissä merkeissä. Kaikki iloitsivat merellä olosta ja siitä, että heidän matkansa jälleen jatkui. Jälkiruoaksi Pata oli leiponut mokkaruutuja, jotka maistuivat taivaallisen hyviltä. Hellyys nautti joka suupalasta, vaikka samalla hän tunsi jännityksen värinän vatsanpohjassaan. Kun Pata pyysi Harmia ja Pääskyä keräämään lautaset ja palaamaan sitten pöydän ääreen, Hellyys valmistautui puhumaan. Hän nousi paikaltaan ja käveli pöydän päähän niin, että näki kaikkien kasvot, jotka kääntyivät katsomaan häntä. Lauttakyläläisten ilmeet vaihtelivat uteliaisuudesta huoleen ja hämmennykseen: oli epätavallista, että Hellyys keräsi muiden huomion itseensä.
Hellyys puristi kätensä nyrkkiin. Hänen oli vain sanottava se. Totuus.
Hän vilkaisi Pataa, joka katsoi häntä vakavana, ja Runoa, joka nyökkäsi hänelle. Hellyys yskäisi ja pakotti itsensä aloittamaan:
”Olemme olleet matkalla nyt melkein kolme viikkoa. Suoja väitti lähettävänsä meidät merelle, jotta voisimme myöhemmin tänä vuonna palata takaisin koteihimme löydettyämme sovun nimiemme kanssa.”
Entäs ja Pääsky nyökkäsivät molemmat hänen sanoilleen. Hellyys hiljeni hetkeksi. Hän oli harjoitellut puhetta samalla, kun oli ollut korjailemassa omaa lauttaansa ennen päivällistä, mutta etukäteen harjoitellut sanat unohtuivat hänen katsellessaan häneen kohdistuvia kasvoja. Hän yskäisi.
”Kun talvi saapui ja outo vieras - Riite oli hänen nimensä - sen mukana, hänellä oli viesti Suojasta. Siinä kerrottiin, että... meidän ei kuulu palata takaisin kotiin.”
Hetken lautassa vallitsi hiljaisuus. Sitten Entäs kysyi: ”Miksi ei? Mikä on heidän syynsä siihen?”
Hellyys nielaisi ja katsoi ensin Pataa ja sitten Runoa nähdäkseen, kuinka pitkälle hänen oli mentävä. Molemmat katsoivat häntä vakavina, ja Hellyys näki heidän toivovan hänen jatkavan. Hän joutui pakottamaan seuraavat sanat huuliltaan.
”Koska meitä ei haluta takaisin.”