Tarinan nimi: Niistä elämän pienistä ihmeistä
Kirjoittaja: Caroline
Beta: Eräs ystäväni, joka käyttää nimeä
Lilic (mutta ei löydy finistä)
Genret: Pienoinen romantiikka ja fluff + pohdiskelu
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei liiemmin, ellei pieni suudelman muistelu sitten pelota...
A/N: Tämä oli siis eräs kirjoitustehtävä luovan kirjoittamisen kurssille, jonka nyt sitten päätin postata tänne ihan omaksi huvikseni.
Olkaa kuitenkin helläkätisiä, sillä taistelen edelleen mitä inhottavinta kirjoittajanblokkia vastaan, enkä siksi ole kirjoittanut lähes vuoteen mitään kovin mullistavaa...
Mutta siis, lukekaa toki tämä lyhyt tekeleeni ja muistakaa, että kommentit ovat minulle kultaakin kalliimpia.
~*~
Niistä elämän pienistä ihmeistäOn parikin asiaa, joihin en usko. Niitä ovat Jumalat, jälleensyntymät, isän paluu, ihmisen himon ja ahneuden rajallisuus, kuolemattomuus ja unohtumattomuus. Joidenkin ihmisten hyvyyden rajattomuus. Että maailma olisi selvästi mustaa ja valkoista, eikä suinkaan harmaan eri sävyjä.
En voi myöskään uskoa, että se olet sinä, jonka nyt näen istumassa bussipysäkillä. Sillä samalla pysäkillä, josta bussi aina ajaa ohi joka aamu, kuitenkaan sille usein pysähtymättä.
Nyt bussi kuitenkin hidastaa kohdallesi, kun olet ensin noussut seisomaan yhtä levollisesti kuin uniltaan viimeinkin herännyt, venyttelevä kissa ja nostanut kätesi ilmaan rennosti bussin tullessa näkyviin mäen huipulla. Se on niin sinun tyylistäsi: Olet mieluummin paikalla puolta tuntia aikaisemmin kuin viisi minuuttia myöhässä. Se ei näytä muuttuneen, mitä, niiden kahden vuoden jälkeen kun olet ollut poissa. Poissa täältä, poissa kaikkialta sieltä, missä joskus oli ihmisiä, jotka sinusta välittivät. Poissa kaikkialta sieltäkin, missä minä olen ollut…
… Niin, kaikkialta paitsi ajatuksistani. Sieltä sinä et ole ollut koskaan poissa, tai siltä se ainakin nyt tuntuu, kun näen niin tuttujen kasvojesi sivuprofiilin kuskin ja rahastuskoneen edessä, siniset silmäsi hieman alaspäin luotuina, silmäripsesi lähes poskipäitä koskettaen. Kun nyt näen hieman aamuisesta sumusta kostuneiden kiharoidesi muuttuvan juuri sen kosteuden takia vieläkin vallattomammiksi. Kun näen huultesi liikkeen kuskia hiljaa kiittäessäsi ja ottaessasi ilmeisesti koulumatkatukikorttisi ulos mustan rahastusmötikän kapeasta aukosta. Bussin ovi on jo sulkeutunut, mutta minulla ei ole tietoakaan, kuinka se olisi voinut tapahtua niin huomaamattomasti, ettei edes hyperaktiivinen kuuloni ollut rekisteröinyt sen ääntä. Päätän nopeasti, ettei sillä ole sinällään väliä. Oikeastaan vain sinulla on nyt jotain väliä.
’Sinulla ja minulla, samassa bussissa’, ilmeisesti hieman hitaanpuoleisesti toimivat aivopuoliskoni huomioivat kuin unessa.
Samassa näen sinisen välähdyksen ja kullan leimahduksen silmäkulmastani. Kuulen askelia ensin kuin veden alla, kun ne alkavat lähestyä. Hitaasti, hiljaisesti ne etenevät pitkin tummanpunaisella matolla päällystettyä käytävää, mutta minulle ne olisivat yhtä hyvin voineet olla vaikka kanuunanlaukauksia, jotka rysähtelevät vasten tärykalvojani yhtä voimakkaasti kuin sydämeni lyö vasten heiveröisiä kylkiluitani. Tunnen jopa kämmenpohjieni hikoavan ja hieman pelonsekaisella epätoivolla ja jännityksellä odottavien aivojeni muuttuvan yhdeksi isoksi klöntiksi toimintakyvytöntä, harmaata massaa. Ne eivät tunnu voivan ymmärtää mitään muuta edeltävän oivallukseni merkityksen lisäksi, enkä siis edes ensin huomaa, kuinka bussi keinahtaa yhtäkkiä rajusti sivulle ennen kuin se löytää jälleen tienpinnan ja nytkähtää vaivoin liikkeelle. Ainoastaan lasiin iskeytyvästä päästä aiheutuva kipu ja edessä olevalta penkiltä kuuluva sama matala tumps ja vuolas (mutta hiljainen) kirosanojen tulva pystyvät hetkellisesti herättämään minut lähes jäisestä transsistani ja nostamaan naulatulta tuntuvan katseeni kuluneesta keskiväylän matosta.
Sormikkaalla suojattu käteni nousee automaattisesti hieromaan jomottavaa ohimoani lievittääkseen kipua. En siis ehdi reagoida liiankin tutun ja rakastetun äänen pehmeään sointiin kun olen jo nostanut katseeni edessä olevien penkkien väliin jäävään leveään rakoon ja niiden reunustamiin kasvoihin.
Aivan, en siis voi uskoa, että se olet sinä, jonka kuva piirtyy jälleen kerran verkkokalvoilleni. Se tuntuu edelleenkin sulalta hulluudelta: sellaiselta, jonka voima on ainakin tuhannen liekin arvoinen, ja joka saa vereni hehkumaan suonissani kuin jos kaikki punasolut olisikin yhtäkkiä korvattu kekäleillä.
Mutta sitten sähkönsininen kohtaa vihreäruskean ja nämä värit lukittautuvat toisiinsa kuin iilimato saaliiseensa monen kuukauden nääntymisen jälkeen, tai kuin kaksi yrittäen kaikella voimalla tulla yhdeksi. Pystyn näkemään silmissäsi ensin pienen ärtyneisyyden ja hämmentyneisyyden, joka kuitenkin alkaa pian muotoutua ja kuoriutua hiljalleen aivan joksikin muuksi: ensin tyrmistyneeksi epäuskoksi ja sitten täydelliseksi, selvästi odottamattomaksi hämmästykseksi.
Emme kumpikaan sano sen jälkeen mitään ennen seuraavaa pysäkkiä, emmekä edes ennen sitä seuraavaa. Hiljaisuudelle ei tunnu olevan minkäänlaista alkua, eikä loppua. Olen lähes varma, että aika meidän ympärillämme on täysin pysähtynyt, eikä edes bussin liikkuminen allamme muuttanut tätä kiistämätöntä tosiseikkaa. Jossain edessäpäin, kaukana bussin etuosassa, kuuluu jopa satunnaista hälinää ja puheensorinaa, mutta takaosassa (jossa me istumme) on hiljaista paria vaimeaa yskäisyä lukuun ottamatta. Kukaan muu ei tunnu millään lailla huomaavan meidän pysähtyneisyyttämme tai sanatonta ei-kilpailuhenkistä tuijotuskilpailuamme.
’Aika on siis pysähtynyt vain meidän välillämme’, ymmärrän hitaasti ja tahtoisin pitää sitä jonkinlaisena merkkinä. Merkkinä siitä, että meidän on ollut tarkoitus tavata täällä, juuri tällä tavalla. Että
se olisi merkki siitä, että meidän on tarkoituskin jatkaa toistemme tapaamista tulevaisuudessakin… aina ja iankaikkisesti, aamen.
Varoittamatta kuparinvärinen suortuva karkaa korvani takaa silmilleni. En huomioi sitä sen enempää. Sinun katseesi kuitenkin kiinnittyy siihen hetkellisesti, ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, suloisen lämmin hengitys puhaltaa kasvoilleni äkisti. Suortuva siirtyy sen voimasta toiselle ohimolleni, jälleen kokonaan pois näköpiiristäni.
Minun seuraavaa reaktiotani ei kuitenkaan kukaan osannut odottaa, sillä en itse tiedä vieläkään, miksi tein sen juuri silloin. Ehkä se oli vain jonkinlaisen vuosia jatkuneen yksipuolisen rakkauden purkautuminen tai ehkä tiessä oli kuoppa, joka sai minut nojaamaan sinua kohti bussin hypätessä ilmaan ja suutelemaan sinua suoraan suulle… Mutta sen voin kuitenkin sanoa, etten ole vielä tähänkään päivään mennessä sitä tapahtumaa katunut: onhan se edelleen surkuhupaisasti suurin elämäni pienistä ihmeistä.
Varsinkin, koska sinä vastasit siihen silloin lähes sekuntiakaan epäröimättä.
