Ei tarvitse kuule leikkiä yhtään, mun mielestä tän fikin nimi on hirmu hieno ja kuvaava ja houkuttelevakin vielä! Hah, niin kuin mä olisin muka muuta houkutusta tarvinnut kuin tiedon että
Halla on julkaissut uutta Johnlockia!!!!!1Voih että mun suupieleni olivat ratketa riemusta kun klikkasin tämän auki! Haluan että tiedät. Ja että tiedät senkin, että heti ensilauseiden jälkeen suuni meni melkoiseen kurttumyttyyn kun en meinannut kestää tämän tekstin tunnelmaa! Ah miten syvän haikeaa, miten vahvasti tunne tässä tekstissä vellookaan, sillä lailla päällepäin tyynehkön pinnan alla, että kun pintaa menee vähänkin hipaisemaan, niin se tunne oikein vyöryy sieltä!
Eritelläänkö seuraavaksi nämä tekstipätkät puhki ja rakastetaan ruttuun? Okei, kiva, sitten mennään!
Ensimmäisessä pätkässä tuntuu syksyn viileys ja kirpeys! Voi, miten ihanan terävä ja no, ihan vaan yksinkertaisesti ihana kuva tässä piirtyykään, hellästi heiluva pihakeinu ja Sherlockin hanskattomat, palelevat kädet sekä taskussa kuumotteleva kännykkä. Tekisi mieli lainata koko pätkä. Mutta erityisesti tämä:
“Kenestä?” Sherlock kysyy.
Isä kiipeää hänen viereensä, sysää keinun hellään keinuntaan.
“Kun kuulet, kerro terveisiä.”
kun
Ja myöhemmin hän kertoo.
Mun sydän suorastaan kipristyi tuon yksittäisen, kursivoidun kun-sanan kohdalla! Aah. Ja ihan hirvittävän riipaisevaa, että Sherlock viitsii kysyä ketä hänen isänsä tarkoittaa, niin kuin vastaus ei olisi ilmiselvä. <3 Ihanaa myös että Sherlock myöhemmin sitten kertoo!
Ah ja toista pätkää lukiessa sydämeni vasta kipristelikin! Vähän tunnustelin jo tuossa ekassa, että mitähän aikaa nyt eletään, ja kakkosessa aikajana hahmottui enemmän - ja vähän kipeästi, aih oih. Hei, onkos tää muuten peräti eka kerta kun kirjoitat Johnin tyttärestä! Ihana jokeltelija, ei kun siis
haastaja!
“Niin juuri. Ole ystävällinen ja yhteistyökykyinen tai isäsi poistaa tapaamisemme kalenterista. Kuka sitten lukee sinulle loppuun Paljastavan sydämen? Rouva Hudson? Niin minä ajattelinkin.”
Nyyh, miten voi repliikki olla samaan aikaan sekä hauska että sydäntä särkevä! Yhyy tuolle
isäsi poistaa tapaamisemme kalenterista, koska tapaaminen kuulostaa kauhean etäiseltä ja kalenteri vielä etäisemmältä. En kestä. En halua. Muuta kuin rouva Hudsonin lukemaan mulle
Paljastavaa sydäntä, kuulostaa eri mukavalta! Jouduin btw googlaamaan että mikäs se sellainen teos on, ja ah, vaikuttipa lupaavalta ja erittäin sopivalta.
Siis en suostu uskomaan, että tässä on vain neljä lyhyttä tekstipätkää, tää tarina tuntuu paljon pidemmältä ja hirmuisen monisyiseltä. Kolmannen pätkän replat olivat tosi hahmojen kuuloiset, apuah, kuulin tuon jähmeän tunteikkaan keskustelun niin hyvin päässäni ja teki mieli itkeskellä ihan.
Halusin vain kuulla että olet siellä. Tiedätkö mitä tarkoitan?”
Sherlock nielaisee. Sano se uudestaan, hän haluaa pyytää.
“Täällä minä olen.”
“Hyvä. Hienoa.”
Sano se uudestaan, aaahhhhhhhhh, apua ja voi hyvä luoja. Rakastan näitä tyyppejä niiiin! <3<3<3
Neljäs pätkä loi ihanasti uskoa siihen, että ehkäpä vielä kaikki tulee olemaan ihan hyvin. Ehkä kaikki on jo ihan melkein hyvin. Voih, pidin Johnin kotoisan kuuloisesta kolistelusta aivan kauheasti, miten tuollainen ihan pikku yksityiskohta voi näin liikuttaa. Mutta sitä ennen olinkin jo suurin silmin ja aukinaisin sydämin kuollut onnessani tälle Johnin replalle:
“Teepusseja on enää kaksi”, John huikkaa keittiöstä. “Sopiiko jos pistän meille samasta? Jää sitten illallekin.”
Tää oli mun ehdoton suosikkireplani koko fikissä!! Pistä vain samasta, John, pistä ihmeessä ja tuikkaa romantiikannälkäinen sydämeni tuleen samalla! <3<3<3 Niin kovin herkkää ja silti kovin arkista ja hirmu luonnollista ja tosi tosi ihanaa. Ihana oli myös Sherlockin viksu vastaus että kauppa on kulman takana. Heha!
“En ajatellut enää lähteä ulos tänään”, John sanoo ja jatkaa kolisteluaan.
Tuntuu hassulta miten niin pieni toteamus voi saada sykkeen kohoamaan niin äkisti.
Tiiän fiiliksen! Musta tuntuu tän fikin kanssa ylipäätään ihan samalta! Ja OIH, John ei ole lähdössä minnekään.
John nojaa vasten ovenkarmia, pudistaa päätään hymyillen ja kohottaa kuppiaan.
Siihen voisi tottua.
En kestä miten ihana mielikuva fikin päätteeksi. Todellakin voisi tottua. Tahtoisin mielelläni tottua myös siihen, että kirjoitat taas (paljon paljon lisäää!) Johnlockia! Pidän toivon liekkini kirkkaana ja kiitän sua ihan hirmuisesti tästä fikistä, tämä oli aivan ihana yllätys tähän arki-iltaan! Miten saan enää untakaan kun vaan kierin onnesta!