Nimi: Samaan kaavaan jämähtänyt
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Paritus: Ron/Hermione
Genre: lievä angst
Varoitukset: -
Vastuunvapaus: J.K Rowling omistaa HP:n ja kaiken siihen kuuluvan, en saa tästä muuta kuin kirjoittamisen iloa.
A/N: Osallistuu 12+ virkettä XII -haasteeseen, jota halusin ensimmäistä kertaa kokeilla, kun edelliset kierrokset on aina menneet jotenkin ohitse. Ron/Hermione on pitkän aikaa häilynyt takaraivossa, että voisi kirjoittaa, mutta en nyt ihan tällaista ajatellut. Ehkä ensi kerralla jotain iloisempaa sitten... Ja niin, käytin kaikki sanat sekä jokerin. Sanalistan heitän tekstin loppuun.
Samaan kaavaan jämähtänyt
Ikkunasta aukeaa utuinen maisema, johon vanha maalaismaisema katoaa. Ulkoa puhaltaa kylmä viima, eikä Ron halua enää palata sinne takaisin. Tuulen puskiessa pusakan läpi kotiinpääseminen on ollut koetus itsessään. Ei sillä, palaaminen oli saavutus, kun tietää, että saa vain kuunnella piikikkäitä kommentteja siitä, kuinka taas oli poissa kauemmin. Joskus hän miettii, miksi enää rakastaa, onko siitä mitään hyötyä. Kun tuntuu, että koti on enää autio saari, jossa kiertää kehää löytämättä kunnollista poispääsyä.
Kotisairaanhoitaja jättää pyöränsä nojaamaan postilaatikon viereen ennen kuin hän astuu sisälle. Huhuilee eteisessä ja tulee sitten keittiöön, jossa Ron naputtaa hiljaa pöytää vasten epämääräistä melodiaa, yrittää pientä hymyä ihan vain vieraanvaraisuuden takia. Ajan samaan kaavaan jämähtänyt poljento on ollut sellainen jo pitkän aikaa. Turha melkein on kenellekään yrittää olla vieraanvarainen, Hermione on maannut höyhentyynyjensä seassa jo monta kuukautta, melkein vuoden, ja saman verran sairaanhoitajat ovat täällä rampanneet, kyllä ne tietää jo.
Joskus Hermione sanoo, että hän haluaa nähdä pilviä. Joskus hän sanoo, että haluaa nähdä vuoria. Joskus hän muistaa vain pilkahduksia historiasta, joskus tulevaisuudesta, eikä joskus ole ollenkaan varma mistään.
Keittiön seinä on keltainen, sellaiseksi Hermione sen joskus on halunnut, eikä Ronissa ollut miestä vastustelemaan. Ajan mittaan siihen tottuu, ajatukseen, ettei hän ollut talon valtias, ettei hänellä ollut mitään sanomista asioissa. Hänen sanansa ovat loppujen lopuksi valuneet siihen samaan hiljaisuuteen, joka talon on vallannut, kun heillä ei lopulta enää ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Kuten Ginny asian ilmaisi, sitä niittää mitä kylvää, ja Ron on niittänyt pelkuruutensa tuotoksia viimeisen vuoden. Hän ei uskalla lähteä, vaikka yksinkertaisimmillaan se tarkoittaisi sitä, että hän lähtisi ulos ovesta eikä palaisi koskaan. Mutta maailmankaikkeus ei antaisi sitä anteeksi, Hermione ei antaisi sitä anteeksi.
Ajatus kuristaa häntä kurkusta, tukistaa hiuksista ja painaa kasaan, kun hän kaupassa näkee pariskuntia, joilla menee hyvin, jotka voivat hyvin toistensa seurassa.
”Meidän avioliittomme on kuihtunut”, Hermione on sanonut yhtenä niistä huonoista päivistä, ja niinhän se on: kuin ruusu, jonka terälehdet tippuu pienestä kosketuksesta ja lopulta lahoaa tomuksi, kun hieman hipaisee. Sellainen on heidän avioliittonsa, vaikka sen piti olla kirkas kuin peili. Ja olihan se ollutkin, kunnes lapset tulivat hurrikaanin lailla mellastaen, myrskysivät aikansa ja jättivät heidät siivoamaan jäljet.
Niinpä se ruusu on lakastunut, eikä heistä ollut enää myöntämään totuutta, sillä he olivat liian tottuneita siihen tyhjyyteen, joka heidän välillään on ollut.
Kun Hermione lopulta kuolee, Ron kävelee hautajaisista suoraan juna-asemalle. Ja lähtee.
1. utuinen
2. viima
3. koetus
4. piikikäs
5. rakastaa
6. saari
7. pyörä
8. naputtaa
9. poljento
10. höyhen
11. pilvi
12. joskus
13. historia
14. keltainen
15. valtias
16. hiljaisuus
17. kylvää
18. yksinkertainen
19. maailmankaikkeus
20. tukistaa
21. ruusu
22. peili
23. hurrikaani
24. lakastua
25. suora