Nimi: Retkellä
Ikäraja: S
Genre: draama
Summary: Kaupunkilaisporukka lähtee kolmenkymmenenyhden kilometrin vaellukselle ja selviää siitä.
A/N: Taidan olla originaali-innostuksen pauloissa! Ajattelin kaveriporukoita ja traagisia tapahtumia ja Ruotsia ja Tukholmaa ja vaelluksia ja tässä on ajatusten lopputulos. Kuten tavallista, kommentit tekisivät minusta kaikista onnellisimman
RETKELLÄ
Me kuljetaan jonossa, kuin työmuurahaiset. Rinkat keikkuvat selässä, välillä jalka lipsahtaa juuren tai kiven päällä ja joku kiroaa – yö on ollut sateinen. Kiitän jotain maailman lukuisista jumalista, tai epäjumalista tai sattumankaupoista siitä, että teltta on vedenpitävä. Jussin ja Alexanderin teltta on päästänyt tihkua katon läpi ja Alex on jollain tosi epämukavalla tuulella, vaikka tänään päästään saunomaan.
Ebba ehdottaa, että Jussi antaisi Alexille nopean käteenvedon jossain kiven takana, jos asenteesta päästäisiin eroon. Kiviähän täällä ainakin riittää. Reitti on kolmekymmentäyksi kilometriä pitkä ja aloittelijoille sopiva, mutta minusta tuntuu, että ehkä silti liikaa meille.
Kun ensimmäinen vesipisara tipahtaa Toven nenälle, se alkaa itkeä. Alex paiskaa rinkan selästään ja alkaa potkia, Jussi yrittää rauhoitella huonolla ruotsilla. Minä ja Ebba nauretaan männyn takana ja Tove katsoo epätoivoisena ja niiskuttaa. Ojennan sille oluttölkin ja kasvot siliävät.
Kukapa uskoisi, että näin lähellä Tukholmaa on näin kaunista, Jussi miettii ääneen ja me muut pyöritellään silmiä, käsketään Alexia pitämään sen suomalainen poikaystävä kurissa. Se kuitenkin rakastaa Ruotsia, niin se julistaa kolmannen oluen jälkeen ja se on alkanut kuulostaa vähän norjalaiselta. Alex valittaa, että se on katsonut ihan liikaa Skamia.
”Jeg elsker Sverige!” Jussi huutaa ja linnut pölähtävät lentoon lehtipuista. Alex painaa huulensa sen poskelle ja Tove ja Ebba vislaavat.
”No entäs Edith? Sä olet aika hiljainen”, Jussi sanoo ja kaikki hiljenevät. Ne kiusaantuvat, vaikka sellaista en kyllä ole pyytänyt.
”Mäkin rakastan Ruotsia”, sanon vaisusti ja jännitys purkautuu, kaikki nauravat ja Ebba innostuu kertomaan, miksi vihaa Tukholmaa. Se onkin pitkä ja monisyinen juttu. Huomaan, miten Alex kuiskuttaa jotain Jussin korvaan ja sen ilme vakavoituu. Silmät viipyvät kasvoissani sekunnin liian kauan, nyt sekin aivan selvästi tietää ja osaa varoa minua. Ja tunteitani tietenkin. Tuhahdan itsekseni ja otan kulauksen väljähtynyttä olutta. Isä kuoli kuusi kuukautta sitten, enkä jaksa silkkihansikaskohtelua enää sekuntiakaan.
Jossain vaiheessa iltaa Ebba saa nuotion syttymään ja telttoja pystytetään. Alex kiroilee, niiden teltta on epämukavan kostea. Tove ehdottaa, että nukutaan kaikki samassa, muttei saa kannatusta. Loppujen lopuksi Alex sammuu kivien väliin ja Jussi raahaa sen pienen saunamökin verannalle. Siellä ne nukkuvat makuupussien alla, onneksi kesäyö on leppoisa.
Jussilla on krapula seuraavat kaksi päivää, sen sydän hakkaa ja se oksentaa ojiin ja kantojen taakse. Se naurattaa muita, paitsi Alexanderia, joka on vihainen. Jussi kävelee jonon perällä minun takanani ja riiputtaa päätään, Alex ei halua pitää sitä kädestä.
Viimeisenä iltana ennen autolle paluuta se vähän vakavoituu ja katsoo minua pitkään.
”Jos aiot sanoa otan osaa, niin voitko vaan hoitaa sen alta pois”, sanon ja naurahdan, vaikka kurkkua kuristaa. Mutta Jussi vetää minut halaukseen ja sanoo:
”Mun veli kuoli myös.” Se ei sano också, se sanoo også.
Niiskaisen ja olen hetken Jussia vasten.
”Sun pitää yrittää päättää, mitä murretta käytät”, sanon vetäytyessäni kauemmas ja hymyni on vino. Jussi taputtaa olkapäähän ja jatkaa matkaa. Näen, että Alex katselee ja nyökkäilee itsekseen hyväksyvästi, Jussi taitaa saada anteeksi.
Illalla Tove yrittää tilata pizzaa, mutta lähinkin pizzapaikka on vielä liian kaukana.
”Mä olen kyllästynyt tähän pussimoskaan”, se sanoo ja kaikki myöntelevät. Minä sanon, että pidän siitä Havaijin padasta ja minulle tarjoillaan viimeistä pussia, mutta otan mieluummin akvaviittia, jota Ebba on kantanut mukana koko matkan ajan. Jossain illan mittaa Jussi istahtaa viereen.
”Tuntuuko susta siltä, että jos sä sanoisit pitäväsi tuoreesta vuorenpeikon munuaisesta, nämä mestarit etsisivät sulle jostain sellaisen ja tarjoaisivat kaviaarin ja punaviinin kera?”
Hämmästelen Jussin sanavaraston laajuutta, nyökkään ja hersyn naurua. Sitten vakavoidun. Tällaista tämä on nyt ollut muutaman kuukauden. Ensin ne tarjosi kaikkea, leffalippuja, juomia, lounaita – Jussi nyökkäilee.
”Joo, joo, tuttua”, se sanoo. ”Sulla on nyt hetki vielä aikaa ottaa siitä kaikki irti, ennen kuin ne tajuaa, että käytät niiden hämmennystä hyväksi.”
”Niinkö suomalaiset tekee?” kysyn ja Jussi pudistaa päätään.
”Jussit vaan”, se sanoo ja iskee silmää. Sitten se menee takaisin Alexin luokse, se on tietenkin leppynyt. Tove selaa tinderiä ja me pyyhitään porukassa oikealle ja vasemmalle.
”Olette ihan kamalan nirsoja”, Tove valittaa.
”Ja sun miesmaku on ihan järkyttävä”, Ebba tuomitsee. Kaikkia naurattaa, eikä kukaan uskalla sanoa, että Ebba on ihan oikeassa.
Jossain puolen yön paikkeilla Alexander ja Jussi alkavat nuolla ja Tove tekee yökkäysääniä. Ne katoavat telttaan ja me muut jäädään vielä nuotion ääreen, otetaan akvaviitti-shotteja ja puhutaan syvällisiä.
”Miltä susta tuntuu?” Tove uskaltautuu kysymään ja kerron, että tuntuu hyvältä.
”Mä rakastan teitä, tytöt”, Ebba tunnustaa, ryhmähalin paikka.
*
Aamu on tokkurainen, tavaroita pakataan hiljaisuuden vallitessa. Viimeiset viisi kilometriä tuntuvat ikuisuudelta. Selät ovat kipeitä, jalat turtia. Parkkipaikalla Alex heittää teltan lähimpään roskikseen ja huutaa riemusta.
”Se paskiainen maksoi satayhdeksänkymppiä”, Alex sanoo ja hurraa vielä.
Automatka Tukholmaan kestää tunnin. Tove sanoo, ettei malta odottaa, että pääsee käyttämään vesivessaa. Ebba sanoo, että haluaa äkkiä nukkumaan oikeaan sänkyyn untuvapeittonsa alle. Alexander ajaa, eikä sano mitään, minä katselen maisemia. Jussi haluaa pelata laiva on lastattua, sitä kuulemma pelataan Suomessakin.
”Mitä sun isä sanoisi, jos kertoisit sille tästä reissusta”, Jussi kysyy jonkin ajan kuluttua ja tunnen, kuinka ilmassa on sähköä ja Alex mulkaisee Jussia niin vihaisesti, että minäkin pelkään. Mietin hetken.
”Se varmaan nauraisi katketakseen ja ihmettelisi, kuinka me selvittiin hengissä kotiin. Ja faktiskt, sitä ihmettelen minäkin.”
Kaikki myöntelevät. Hetki on mennyt ohi, tilanne on purkautunut. Tove ei edes purista polveani myötätuntoisesti ja se tuntuu hyvältä. Tämä hupsu reissu alkaa jo hymyilyttää.
Alex ajaa ensin Ebban soluasunnolle ja se pelkää, että kämppikset huudattavat musiikkia, vaikka se haluaisi vain nukkua. Sen jälkeen ajetaan Toven yksiölle. Se on pidätellyt nyt viisi päivää ja juoksee kotiin lähes hyvästelemättä. Sitten minut viedään kotiin. Alex halaa pitkään ja minä kiitän sitä kyydistä ja siitä, että se otti Jussin mukaan.
”On siitä joskus jotain iloakin”, Alex sanoo ja hymyilee. Sen ilme on pehmeä ja rakastunut.
Ehdin olla kotona kaksi tuntia, kun ryhmäkeskusteluun tulee viesti.
Tove: ”pizzalle?”
Vastaus on kolme peukkua.
Tove: ”30min?”
minä: ”jep”
Ebba: ”jep”
Alex: ”jep”
Alex: ”hyvä reissu toverit”
Tove: "<3"
minä: "<3"
Ebba: "<3"
