Luku 2
Käännähdin pylvässängyssäni oikealle kyljelleni ja avasin silmäni, sillä makuuhuoneessa oli aivan liian valoisaa. Aamuaurinko loisti ikkunasta sisälle juuri sänkyni viereen ja näin, kuinka pienet pölyhiukkaset lentelivät ilmassa. Kuvittelin niiden olevan pikkiriikkisiä keijuja yllään huntu ja valkea mekko. Se sai minut hymyilemään hieman.
Ääniä ei juurikaan kuulunut. Ainoastaan muiden tyttöjen vaimea tuhina ja kääntyileminen sängyissä kantautui korviini. Taisin olla ensimmäinen herääjä. Ei se ollut minulle lainkaan tavallista, sillä yleensä minua piti väkisinkin herätellä.
Nousin istumaan sängylleni ja hieroin silmiäni unisena, eikä aikaakaan, kun jo haukottelin. Silmät miltei kiinni vaapuin yöpöytäni viereen ja nappasin taikasauvani siitä. Tarkastelin sitä auringon lämpimässä valossa, kuten tein joka aamu.
Laitoin sauvan takaisin yöpöydälleni ja avasin sängynpäädyssä olevan arkkuni, johon olin nätisti laittanut kaikki ylimääräiset roinat sekä vaatteet. Valitsin nopeasti pillifarkut ja tummansinisen T-paidan, jonka päälle puin vaaleansinisen hupparin.
Juuri kun olin nappaamassa hiusharjaa, kuulin muiden heräilevän. Monet haukottelivat ja nousivat sängyistään, mutta suurin osa vain hieroi silmiään ja jatkoivat uniaan. No ei se ihme ollut. Olihan nyt lauantai, eikä mikään kiire heräillä oppitunneille.
Siirsin katseeni viereiseen sänkyyn, jossa Clara nyt istui katselemassa muita, mutta siirsi katseensa minuun.
"Huomenta", hän tervehti unisena ja alkoi etsiskelemään itselleen vaatteita.
"Huomenta", vastasin. Otin esiin purppuranpunaisen hiusharjani, jolla aloin harjaamaan takkuisia hiuksiani irvistäen välillä.
"Onko kukaan nähnyt meikkejäni?", kuului hieman äkäinen ääni ja tiesin katsomattakin kuka puhuja oli. Käännyin hitaasti ja arvasin oikein. Puhuja oli vaaleahiuksinen Lizzie Wildrose, joka katseli närkästyneenä jokaista vuoron perään. En ollut koskaan ymmärtänyt miksi hänet oli lajiteltu Rohkelikkoon, eikä Luihuiseen, johon hän sopisi paremmin.
Lizzie ei ollut kovinkaan ystävällinen. Hän oli omasta mielestään muodikas ja aina oikeassa, eikä piitannut arvosanoista. Kunhan vain sai ylpeillä muille ja flirttailla pojille. Hän käytti paljon meikkejä ja arvelin, ettei hän voisi elää ilman niitä.
"En ole nähnyt niitä aikoihin", kuului tyyni ääni yhdestä sängystä peiton alta. "Joten voisitko olla hiljaa ja antaa toisten vielä nukkua?"
Tunnistin puhujan Sachaksi. Hänen punertavat hiuksensa näkyivät hieman peiton alta. Lizzie tuhahti äkäisesti. Hän oli ilmeisesti noussut väärällä jalalla. Se oli tuttua meille kaikille ja osasimme varoa sanojamme. Sacha oli aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka puhuivat kaikille samalla tavalla; sanoivat asiat suoraan, eivätkä välittäneet uhkauksista.
"Ole itse hiljaa", tiuskaisi Lizzie ja kuulin hänen käskevän Bethanya etsimään hänen meikkinsä. Bethany olisi oikein mukava tyttö, ellei liikkuisi koko ajan Lizzien seurassa. Hänellä oli mustat hiukset, jotka ylettyivät hädin tuskin olkapäille ja kirkkaat, siniset silmät.
Käänsin katseeni Claraan, joka oli jo pukenut vaatteensa ja laittoi nyt hiuksiaan nutturalle takaraivoon. Hänen ilmeensä oli keskittynyt, mutta oli selvästi huomannut katseeni, sillä vilkaisi minua.
"Oletko jo valmis?", Clara kysäisi nopeasti ja sai nutturansa valmiiksi. Minä säpsähdin, kun tajusin harjan olevan vielä kädessäni.
"Juu, olen", vastasin, laskin harjan yöpöydälleni ja kävelin Claran kanssa tyhjän oleskeluhuoneen kautta Suureen saliin.
Suuressa salissa kaikui puheensorina, vaikkei siellä ollutkaan kovin montaa oppilasta. Pöydillä oli kaikenlaista syötävää ja niiden herkullinen tuoksu sai veden herahtamaan kielelleni. Siellä oli hilpeä tunnelma, kun kaikki nauroivat ja juttelivat. Se sai hymyn huulilleni.
Clara johdatti minut Rohkelikkojen pöytään ja valitsi jo paikan napaten puuroa lautaselleen. Hän katsoi minua ja taputti vieressään olevaa paikkaa, jotta istuisin siihen. Niin teinkin ja pian söinkin tukevaa aamiaista.
"Mitä aiot tehdä tänään?", kysyin Claralta, joka nielaisi ruokansa ja näytti epäröivän vastaustaan.
"Ööm... Sam kysyi minulta, tuota noin, haluaisinko viettää tämän ja...", Clara aloitti kiusaantuneena. "...tämän ja huomisen päivän hänen kanssaan."
Käänsin katseeni lautaseeni. Olisihan se pitänyt arvata. Tietysti Clara haluaisi viettää viikonlopun tanssiparinsa Samin kanssa kahden. Minulla ei olisi asiaa heidän mukaansa, sillä Sam vihasi minua muutenkin.
"Selvä", sanoin Claralle ja tuo laski kätensä olkapäälleni.
"Anteeksi, Leanne. Mutta lupasin jo Samille viettää viikonloppu hänen kanssaan. Emmekä me tietenkään koko päivää kahden olla", Clara sanoi surullisena, mutta hymyili silti rohkaisevasti.
Jatkoin syömistä. En tosin niin pirteällä päällä kuin aiemmin. Mietin koko ajan mitä voisin tehdä. Tietysti voisin viettää aikaa Angelinan tai Alician kanssa, mutta se oli vain yksi suunnitelma. Voisin tehdä läksyjä. Se olisi ehkä järkevintä, mutta kuka nyt viikonlopun läksyjen tekemiseen haluaisi tuhlata? En ainakaan minä.
Pian kuului lähestyviä askeleita ja sitten tunsin hengityksen niskassani.
"Huomenta Clara", pehmeä pojan ääni kuului ja käännyin. Takanamme seisoi Sam Bross, Claran ihastus ja tanssipari, jonka hiukset olivat kastanjanruskeat ja silmät kauniin harmaat. Hänen yllään oli Tylypahkan kaapu, jota hän tavanomaisesti piti ja naamallaan pieni virnistys, joka vaihtui hetkeksi inhoon, kun katseemme kohtasi. "Ja huomenta...?", Sam aloitti unohtaen tahallaan nimeni.
"Olen Leanne ja sinä tiedät sen ihan hyvin!", sähähdin pojalle, joka ärsytti minua aina vain enemmän.
"Selvä, Leanne", Sam sanoi liiankin teennäisesti ja kääntyi Claran puoleen. "Joko menemme. Tuo limanuljaska alkaa jo ärsyttää."
"Leanne ei ole limanuljaska. Limanuljaskat ovat sieniä ja minusta tuntuu, ettei hän näytä sieneltä", kuulin Claran sanovan. Muuta heidän juttelustaan en kuullut, sillä olin jo noussut pöydästä ja pian olinkin Tylypahkan käytävällä.
Mietin minne voisin mennä. Mielessäni käväisi ajatus lähteä oleskeluhuoneeseen tai kirjastoon, mutta raitis ilma oli houkuttelevin vaihtoehto, joten lähdin ulos.
Nojasin vaahteraan, josta kaikki lehdet olivat pudonneet maahan ja saaneet päälleen pienen lumikerroksen. Valkoinen lumipeite oli laskeutunut yön aikana maahan ja puiden oksille. Jopa Tylypahkan katolla näkyi valkoista. Olin aina rakastanut talvea. Silloin luonnosta tuli hiljainen, salaperäinen, mutta kaunis. Yöllä tähde loistaisivat kirkkaammin kuin koskaan ja kuu valaisisi lumen avulla maisemia.
En ehtinyt olla kauaakaan ihailemassa lunta, kun kuulin jo kaksi ääntä, jotka tunnistin helposti ja katsoin olkani yli. Fred ja George kävelivät vähän matkan päässä ja juttelivat toisilleen kalahuiveihin kietoutuneina.
"Onko Angelina siis parisi?", George kysyi veljeltään, joka virnisti.
"On, ja menen hänen kanssaan huomenna Tylyahoon. Sori veliseni, mutta et pääse mukaan", Fred vastasi ja George mutristi suutaan.
"No minä menen sitten sinne Leen kanssa. Tuskin hän tyttöjen kanssa sinne raahautuisi", George mutisi kädet takkinsa taskuissa.
Näin, kuinka pojat vielä juttelivat hetken, kunnes Fred lähti jättäen Georgen vilkuttamaan veljensä perään. Koetin piiloutua vaahteran taakse, kun George käänsi katseensa tänne päin, mutta tein sen liian myöhään. Poika huomasi minun ja käveli yllättävän ripeästi luokseni. Mitään kysymättä poika istahti viereeni.
"Muistatko minut?", George kysyi katsoen minua.
"Kyllä, olet George Weasley. Samalta luokalta", vastasin ja katsoin Georgea hieman epäilevästi. Mitä tuolla oli mielessään?
"Jep, ja sinä olet...?" poika jatkoi kyselemistään.
"Leanne Elson."
George nyökkäsi ja taivaalta leijaili muutama lumihiutale, jotka laskeutuivat maahan.
"Hauska tavata, Leanne", poika sanoi lopulta ja vilkaisi minua sivusilmällään. Käänsin katseeni taivaalle, jossa oli hattaraisia pilviä. Lumihiutaleet putoilivat maahan, enkä voinut olla hymyilemättä, kun ne laskeutuivat poskilleni.
"Lumi on niin kaunista", sanoin maisemaa ihastellen. "Kylmää, mutta kaunista."
Vilkaisin Georgea, joka kallisti hieman päätään ja katsoi lumihiutaleita. Hän näytti yrittävän nähdä sitä samaa kieroa kauneutta, kuin minä, mutta ei näyttänyt onnistuvan kovinkaan hyvin.
"Minä en ymmärrä, mitä kaunista sinä näet. Täällä on vain valkoista lunta, kylmää lunta, joka peittää pian koko maan", George valitti ja katsoi suoraan silmiini. Hänen katseensa oli huvittunut, mutta lämmin.
"Sinä et osaa katsoa oikein. Sinun täytyy avata silmäsi. Nähdä", selitin ja Geroge käänsi katseensa lumeen. Hän siristi silmiään, kallisteli päätään ja koetti ymmärtää jotain.
"Ei, ei tästä tule mitään", poika älähti. "Luovutan."
Tirskahdin ja George oli vieläkin hämmentyneempi. Hän katsoi minua kysyvästi löytäen syytä nauramiseeni. Hänen katseensa oli niin hauska, että purskahdin nauruun, eikä aikaakaan, kun me molemmat nauroimme. Se hetki oli niin taianomainen. Sellainen, joka oli minulle harvinaista. En yleensä ollut poikien kanssa kaksin, saati sitten nauranut.
Pian nauraminen loppui ja George näytti vaipuvan utuisiin ajatuksiinsa. Hän oli ottanut taskustaan jotain ja näperteli sitä nyt käsissään. Näin sen vilaukselta. Esine oli jadenvihreä ja pieni, mutta sileäpintainen. Enempää en kerinnyt nähdä, kun George käänsi katseensa minuun ja minun oli kohdattava hänen katseensa.
"Mitä ajattelit tänään tehdä?" George kysyi vaivaantuneena, mutta sai äänensä pysymään vakaana ja virnisti hieman.
Kohautin olkiani. "En tiedä. Kai pakotan itseni tekemään läksyjä, kun Clara, paras ystäväni, lähti Samin kanssa viettämään aikaa", tokaisin. "Entä sinä?"
"Äh, sama ongelma. Fred häipyi Angelinan luokse", hän huokaisi. Huomasi, ettei George ollut tottunut olemaan ilman veljeään. Hän vaikutti kovin yksinäiseltä. Sitten, aivan kuin hän olisi tajunnut jotain, hän ryhdistäytyi ja silmät loistivat viekkaasti.
"Me kai voimme sitten olla tänään kahdestaan. Emme me mitään menetä, eikä tarvitse paneutua läksyjen tekoon, kun muut pitävät hauskaa", George hihkui iloisena. En tiennyt pitäisikö minun nauraa vai olla ihmeissäni.
"No, kai se sitten sopii", vastasin ja George nousi ylös. Minäkin nousin ja pyyhin lumihiutaleet vaatteistani pois. Huomasin vasta silloin, ettei minulla ollut kunnollisia ulkovaatteita. Vain farkut ja ohut huppari, mutta minulla ei siltikään ollut kylmä.
Geroge ojensi kätensä minua kohti ja hymyili rohkaisevasti. Tartuin siihen hieman epäröiden, sillä pojalla saattoi olla jokin kepponen. Mutta kun Geroge otti käteni vastaan, huomasin hänen kätensä lämmön. Lähdimme kävelemään sisälle rauhassa ja olin hieman jännittynyt.
-----
Noin, valmiiksi sain tämänkin luvun. Anteeksi kamalasti, kun kesti kirjoittamisessa. Tämähän ei ole kovinkaan pitkä, mutta ihan sopiva, ainakin minulle
Toivoisin totisesti, että joku lukisi tämän ja kommentoisi. Ihan mitä vain. Kunhan vain tiedän, että joku on tätä lukenut. Se piristää kummasti, varsinkin kun nautin tämän tarinan kirjoittamisesta aivan suunnattomasti. Mutta joo, toivottavasti kelpaa!
