S • Marleena/Inka • kevyttä, kesäistä hömppää
Tämä teksti syntyi, kun
Avaruuspiraatti oikein vaatimalla vaati kesäistä laiturieväsretkeilysöpöilyä, jossa pitää olla ainakin mansikoita ja jääteetä ja kylmään veteen jäätyvät varpaat ja söpön kissan cameoesiintyminen ja jossa ei saa olla kuolemaa tai pikapuuroa.
Tämä ei ehkä täytä aivan kaikkia vaatimuksia, mutta joitakin niistä kuitenkin. Ollos hyvä, Avaruuspiraatti, toivottavasti tämä tenhoaa söpöilynnälkään!
Tämä on vain tällaista kevyttä hömppää, mutta kommenteista ilahdun joka tapauksessa aina kovin. Kiitos jos luet! ♥
Marleena laskeutui selälleen laiturille, sulki silmänsä ja huokaisi. Lautalaiturin epätasainen pinta tuntui mukavan viileältä ohuen topin peittämää selkää vasten, sillä mökkirannan korkeat puut jättivät laiturin varjoon. Varjo ja viileys loivat rannasta ihanan keitaan kesän ensimmäisen hellepäivän keskelle. Oli vasta toukokuun loppu, mutta lämpötilasta sitä ei olisi uskonut: auton lämpötilamittari oli näyttänyt koko matkan yli kolmeakymmentä, ja mökin kuistin analoginen mittari häälyi sekin kahdessakymmenessäviidessä, vaikka se oli varjossa. Kevät oli ollut poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen.
Marleena siveli sormellaan laiturin muhkuraista pintaa ja nautti kevyestä tuulenviristä, joka käväisi tervehtimässä heitä mökkirannan suojaisassa sopukassa. Hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi sinä päivänä vaivata päätään yhtään millään. Parasta oli, ettei hänen oikeastaan edes
tarvinnut. Rentoutumaanhan he olivat lähteneet: pakanneet evästä, lainanneet Inkan isovanhempien vanhan Volvon ja ajelleet tunnin matkan kaupungista metsän siimekseen. Mökki oli Inkan vanhempien, mutta he aloittaisivat mökkikautensa vasta kesäkuun puolella, joten nuoret naiset saivat nauttia autuaasta rauhasta. Se tuli todella tarpeeseen rankan lukuvuoden jälkeen. Marleena oli tahkonnut kandidaatintutkielman kohteliaisuudenilmauksista saksan ja ruotsin kielissä, ja Inka oli aloittanut syksyllä fysioterapeutin opinnot. Pieni hengähdystauko ennen kesätöiden alkua teki hyvää.
”Suu auki”, Inka komensi, ja Marleena raotti toista silmäänsä nähdäkseen suuren, kauniinpunaisen mansikan aivan kasvojensa edessä Inkan sormien pitelemänä. Inkan kynsilakka kävi sävy sävyyn mansikan kanssa.
”Musta tuntuu, ettei muhun mahu ennää yhtäkään mansikkaa”, Marleena naurahti, mutta avasi kuitenkin suunsa ammolleen ja otti marjan vastaan. Mansikat olivat tietysti ulkomaisia, mutta ihan hyviä ainakin kesän ensimmäisiksi.
Inkakin nauroi. Marleena avasi silmänsä nähdäkseen Inkan hymykuopat ja naururypyt, vilahtavat kulmahampaat. Hän ei milloinkaan kyllästynyt katselemaan Inkan naurua, vaan hänen oli pakko varastaa siitä silmäys aina kun se vain oli mahdollista. Oli kuin koko nainen olisi yhtäkkiä hehkunut auringonvaloa varjoiselle laiturille. Tosin Marleenan oli pakko myöntää, että Inka oli muutenkin katselemaan houkutteleva ilmestys lyhyissä shortseissaan ja sinisen eri sävyissä rennosti laskostuvassa ohuessa paidassaan. Inka oli lykännyt aurinkolasit päälaelleen, ja hänen ruskeat hiuksensa laskeutuivat silkkisinä selkää pitkin. Hänen luonnostaan ristiverinen ihonsa ei kaivannut rusketusta hehkuakseen kauniina.
Inka venytteli käsiään ja siemaisi jääteetään. He olivat varustaneet kylmälaukun kahdella erilaisella jääteellä, sillä Inka oli persikan ystävä ja Marleena puolestaan vannoi sitruunan nimiin. Lasien virkaa toimittivat halvat muoviset kuohuviinilasit, koska niiden rikkoutumista ei tarvinnut pelätä eikä sen puoleen erityisesti surrakaan.
Ruokapuolikin oli kunnossa: Marleena oli tekaissut heille kolmioleipiä, joiden täytteenä oli tuorejuustoa aurinkokuivatuilla tomaateilla, paprikalla ja oliiveilla höystettynä. Ne olivat olleet varsin täyttäviä. Toinen mansikkarasia oli vielä koskematon, ja Marleenasta tuntui, että he voisivat aivan hyvin säästää sen kotimatkalle.
Marleena oli jo ehtinyt unohtua ihailemaan taivaan sineä, kunnes hän havahtui liikehdintään vieressään. Inka oli laskenut lasinsa kädestään ja hivuttautui kohti laiturinnokkaa.
”Mitä meinaat?” Marleena kysyi.
Inka kääntyi virnistämään hänelle. ”Pittäähän sitä vettäkin kokkeilla, kun kerta tänne asti on tultu.”
”Elä sitten kaaja tuota lasias, kun pinkaset karkuun sieltä.”
Inka hymähti, mutta Marleenasta tuntui, ettei heistä kumpikaan lopulta yllättynyt, kun Inka hetken rohkeutta kerättyään kastoi varpaansa veteen ja vetäisi jalkansa saman tien takaisin syliin terävän kiljaisun säestämänä. Inka oli varsinainen vilukissa, joka nukkui kesähelteilläkin villasukat jalassa ja uskaltautui yleensä uimaan vasta heinäkuun loppupuolella jos silloinkaan.
”Hyi olokoon”, Inka tuhahti puistatuksen vallassa. ”Mää en varmasti mee tuonne vielä ainakaan kahteen kuukauteen.”
”Meet sää jos mää tönäsen.”
Inka huitaisi Marleenan koukistettujen polvien suuntaan, mutta syttyi pian taas hymyyn. Hän siirsi lasinsa ja mansikkarasian etäämmäs turvaan ja kävi kyljelleen Marleenan viereen. Inkan mukana kantautui häivähdys hyttyskarkotteen pistävää tuoksua. He olivat autuaasti unohtaneet varautua verenimijöihin, mutta onneksi mökin eteisestä oli löytynyt OFF!-pullo. Ulkonäön perusteella se oli osapuilleen yhtä vanha kuin itse mökki, mutta se ajoi asiansa ihan hyvin. Hyttyskausi ei muutenkaan vielä ollut läheskään pahimmillaan; heitä oli häirinnyt vain muutama yksittäinen harhailija.
Inka nojasi päänsä käteensä ja nosti toisen kätensä leikittelemään Marleenan vatsalle, jonka toppi jätti puoliksi paljaaksi. Marleena henkäisi, kun Inkan jääteelasin viilentämät sormet sivelivät hänen napansa ympäristöä. Pitkään Inka ei onneksi kuitenkaan kiusannut vaan siirsi kätensä silittämään Marleenan ohimolle rennolta nutturalta karanneet hiussuortuvat korvan taitse. Inkan katse kohdistui jonnekin rantakiviin, ja Marleena oli näkevinään siinä jotakin uneliaan haaveksivaa.
Hetken he vain makasivat siinä, Inkan käsi jonnekin Marleenan kaulan seutuville lepäämään asettuneena, kunnes Inka kurottautui painamaan kevyen suudelman ensin Marleenan vatsalle ja sitten huulille. Inka hautasi päänsä hänen kylkeensä. Marleenasta tuntui, ettei hän olisi voinut olla onnellisempi juuri silloin, ei vaikka taivaalta olisi yhtäkkiä alkanut sataa seteleitä tai vaikka joku olisi ilmoittanut hoitavansa maisteriopinnot ja gradun kokonaan hänen puolestaan. Inka ja kesän ensimmäinen hellepäivä olivat hänen onnensa juuri silloin. Inkan tyytyväinen hyminä kertoi, ettei hänkään tainnut kaivata juuri muuta.
Marleena silitteli Inkan hiuksia ja selkää ja kuunteli veden rauhallista liplatusta ja tuulen ajoittaista suhahtelua rantakasvillisuudessa. Silloin tällöin kasvillisuuden joukosta kuului varovaisen liikehdinnän ääniä, ja jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi vehreyden seassa nähdä jotain valkoista ja sulavaliikkeistä. Inka oli kertonut, että piilottelija oli todennäköisesti naapurin Sepe-kissa, joka tapasi kierrellä myös heidän maillaan. Se tosin oli arka ja pysytteli etäällä heistä.
Marleena huokaisi jälleen. Hän oli opiskelukiireiden keskellä todella kaivannut kahdenkeskistä aikaa, jolloin sai vain olla eikä tarvinnut murehtia mistään muusta kuin korkeintaan siitä, pysyivätkö eväät kylminä, eikä sekään ollut maailmanloppu, jos ne eivät pysyneet. Heillä ei olisi kiire minnekään; he voisivat vaikka heittäytyä hulluiksi ja jäädä yöksi, jos haluaisivat, sillä autokin pitäisi palauttaa vasta seuraavana päivänä. Tuntui uskomattoman vapaalta, kun yksikään lähestyvä deadline ei pusertanut keuhkoja kasaan. Marleenan kesätyökin kaupan kassalla alkaisi vasta viikon kuluttua. Sitä ennen hän voisi keskittyä vain olemiseen.
Hän antautui jälleen siihen ihanaan taivaansiniseen unohdukseen. Hän oli melkein ehtinyt torkahtaa liplattavan veden kehtolauluun, kun Inka tuuppasi häntä kylkeen.
”Kuule, mitä jos jäätäisiin yöksi? Muistatko sen pikkupuodin, jonka ohi ajettiin? Voitas hakea jottain evästä illaks. Tuolta löytyy ihan varmasti meille lakanatkin jostakin kaapin perukoilta. Ehkä vähän koinsyömät, mutta eihän sitä ny parane liian hyvvään tottua…”
Jossakin Marleenan vatsanpohjassa tuntui miellyttävä, kutkuttava liplatus, aivan kuin jokin järviveden soljuvista aalloista olisi eksynyt sinne. Hän kietoi kätensä Inkan lämpöä hehkuvan vartalon ympärille ja painoi suudelman tämän hiuksiin.
”Mää mietin kuule ihan sammaa. Jäähän vaan.”
Ja he jäivät – siihen taivaansiniseen unohdukseen.
