Vaihe (Sirius/Remus, S)

[Daran]

Nimi: Vaihe
Kirjoittaja: Daran
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Sirius/Remus
Vastuuvapautus: Mikä on Rowlingin, on Rowlingin




Silloin nuorena se oli Peterin mukaan herttaista, se miten kiintyneitä he olivat toisiinsa, puhdasverisyydellään ylpeilevän suvun vesa ja puoliverinen, hitto, puolilajinen, nuori velho.  Eihän sitä olisi oikeastaan saanut sanoa, ei niillä sanoilla, mutta silloin Peter vielä puhui heille suoraan, kiertelemättä. Eikä se kyllä ollut mitään suloista, se rakkaus tai mikä lie. Se oli karheaa, fyysistä, pelottavaa ja särkyvää, kaikkea eikä mitään. Joskus Remus epäili, että kyseessä oli vain vaihe, Siriukselle etenkin, hän kun siirtyi alati kaudesta toiseen, mielenkiinnon kohteesta seuraavaan.

Kerran Remus erehtyi, tai ymmärsi, toisinaan oli vaikea sanoa kummasta oli kyse, kysymään Jamesilta. Ei suoraan, ei ikinä suoraan, he olivat liian vaikea aihe, liian sanomaton, liian kaikkea, ääneen lausuttavaksi. James vain kohautti olkiaan, "Kuutamo kuule, sille kaikki on vain vaihetta. Joskus mä epäilen, että Siriuksen mielestä elämäkin on vain vaihe, josta pitää jotenkin päästä yli". Ja varmaan olikin, mutta sittenkin, tai juuri siksi, Remus toivoi olevansa jotain pysyvää, edes jollekin. Etenkin jollekin. Muutakin kuin ohikiitävän kuumeiset hetket tarvehuoneen suljettujen ovien takana, luutakomeroissa, salaisissa käytävissä, tai vain joku jonka niskaa tuijottaa luokkahuoneen halki iltapäivän hitaina tunteina professori Binnsin kahlatessa läpi maahisten verisen historian, vaikka kukaan ei enää jaksanut tehdä muistiinpanoja.

Vasta vuosien päästä Remus tiesi olleensa, ja olevansa edelleen, mutta silloin aikaa oli jäljellä enää niin vähän ja vaiettuja sanoja yhä enemmän. Hetken vaihe tuntui silti ikuisuudelta, elämänmittaiselta ellei pidemmältäkin. Sellaiselta josta ei halua päästä yli.

[hiddenben]

Olipa tämä samanaikaisesti herkkä ja rankka teksti! Pidin kovasti siitä, miten epävarma Remus on hänen ja Siriuksen suhteesta ja kuinka hän yrittää läpi vuosien löytää jonkinlaista vahvistusta joko järkeilylleen tai tunteilleen. Sirius on juuri tuollainen arvaamaton ja vaikea ihminen, jossain määrin ehkä omien tunteidensa suhteen jopa pelkuri, eikä osaa näyttää Remukselle sitä, mitä hän haluaisi nähdä. Tässä ficissä hahmot ovatkin todella kohdallaan!

Erityisen paljon pidin aivan ensimmäisistä lauseista, jossa kuvataan Peteriä. Varsinkin tuo mutta silloin Peter vielä puhui heille suoraan, kiertelemättä oli jännittävästi ilmaistu ja teki Peteristä huomattavasti mielenkiintoisemman hahmon! Pidän ajatuksesta, että ennen Peter puhui suoraan, mutta miten syvemmälle pimeyden taikuuteen hän upposi, sitä enemmän hänen puheensa alkoivat kierrellä. Myös James on onnistunut, eikä puhekielinen repliikkikään häirinnyt, sillä hän osuu siinä ystävässään aika ytimeen.

Canonia ajatellen teksti on synkkä ja surullinen, sillä totuuden paljastuminen niin lähellä yhteisen polun loppua on niin karua, mutta samalla tässä ilahduttaa se, miten lempeästi ficci päättyy. Pidinkin tästä kovasti, kiitos!

[Daran]

Kiitos kommentista ja kiva että pidit.

Peteristä sen verran, että mulle hän on jotenkin äärettömän mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo. Rowling kuvaa hänet alusta saakka kovin epäkelvoksi, mutta kuitenkin hän oli muiden kelmien ystävä, luotettu sellainen. Ehkä hänessä alkujaan siis kuitenkin oli enemmän hyvää.

[Thelina]

Minäkin tykkäsin tästä kovasti! Teksti tuntui tajunnanvirtamaiselta, kuin Remus kävisi näitä tapahtumia ja ajatuksiaan läpi. Sopii hyvin tähän tyyliin ja aiheeseen!

Eikä se kyllä ollut mitään suloista, se rakkaus tai mikä lie. Se oli karheaa, fyysistä, pelottavaa ja särkyvää, kaikkea eikä mitään.

Tämä on jotenkin todella osuvasti sanottu tähän paritukseen. Olen samaa mieltä kuin hiddenben, että hahmot ovat tässä ficissä kohdallaan! Jamesin lausahdus on osuva, samoin Peter. Myös Siriuksen ja Remuksen luonteet välittyvät hyvin juuri sellaisina, kuin useimmiten ne kuvittelen. Viimeisestä kappaleesta pidin myös. On samaan aikaan ihanaa, että heillä oli toisensa, mutta niin kipeää, että aikaa oli niin vähän.

Kiitos tästä tekstistä!

[flawless]

Olipas tämä kiva! Tämä oli mukavan realistinen ja moniulotteinen kuvaus Siriuksen ja Remuksen suhteesta. Tässä tuli mielestäni oivasti esille kaikkien hahmojen luonteet. Pidin Peterin ja Jamesin maininnoista sekä siitä, että Remusta kalvoi kaikesta omistautuneisuudesta huolimatta epävarmuus, se tuntui surullisuudessaan kovin remusmaiselta. Siriuksen eksentrinen luonne ja elämänasenne tulivat loistavasti esiin erityisesti tässä kohdassa: "Kuutamo kuule, sille kaikki on vain vaihetta. Joskus mä epäilen, että Siriuksen mielestä elämäkin on vain vaihe, josta pitää jotenkin päästä yli", se osui aivan nappiin ja oli musta hieno oivallus.

Ja varmaan olikin, mutta sittenkin, tai juuri siksi, Remus toivoi olevansa jotain pysyvää, edes jollekin. Etenkin jollekin. Muutakin kuin ohikiitävän kuumeiset hetket tarvehuoneen suljettujen ovien takana, luutakomeroissa, salaisissa käytävissä, tai vain joku jonka niskaa tuijottaa luokkahuoneen halki iltapäivän hitaina tunteina professori Binnsin kahlatessa läpi maahisten verisen historian, vaikka kukaan ei enää jaksanut tehdä muistiinpanoja.

Pidin kovasti myös tästä kohdasta! "Edes jollekin" / "etenkin jollekin" oli musta tosi hienosti sanottu ja kuvasi kauniisti Remuksen kaipuuta hyväksyntään ja rakkauteen. Pidin myös viimeisen virkkeen yksityiskohdista, erityisesti tuo niskan tuijottaminen historian tunnilla oli vaan jotenkin niin söötti ja hymyilyttävä.

Vasta vuosien päästä Remus tiesi olleensa, ja olevansa edelleen, mutta silloin aikaa oli jäljellä enää niin vähän ja vaiettuja sanoja yhä enemmän. Hetken vaihe tuntui silti ikuisuudelta, elämänmittaiselta ellei pidemmältäkin. Sellaiselta josta ei halua päästä yli.

Ja tämä, oih. Loistava lopetus! Pidin siitä, että surumielinen teksti sai kuitenkin tavallaan onnellisen lopun, kun Remus kuitenkin ymmärsi lopulta heidän välillään olleen jotain ihan aitoa, sitä mitä hän oli aina halunnut. Toisaalta tämä oli kovin katkeransuloinen ja siksi sopi hyvin synkkään tekstiin, ja vaikka tämä loppu vähän vihlaisikin niin toisaalta juuri tällainen angsti ja synkkä romantiikka sopii tähän paritukseen loistavasti. Erityisesti tässä lopetuksessa pidin siitä että tuo yli pääseminen mainittiin uudelleen, se sitoi tätä kokonaisuutena aiempaan ja pidin myös siitä, kuinka siinä viitattiin siihen, että tosirakkaudesta ei halua päästä yli vaikka se päättyykin toisen poismennessä (oih ja voih, kuinka surullista </3). Pidin kovasti myös siitä että rakkautta kuvattiin elämänmittaiseksi ellei pidemmäksikin, se kuvasi todella kauniilla ja katkeransuloisella tavalla sitä, että rakkaus ei lopu vaikka toisen elämä loppuukin, vaan rakkaus on elämää pidempää ja jatkuu yhä, vaikka toinen onkin poissa. Voihan, kuinka upea lopetus, surullinen ja kaunis ja koskettava, kaikkea samaan aikaan!

Kokonaisuudessaan tämä oli kovin kivasti kirjoitettu, kaunis ja synkkä ja katkeransuloinen, koskettava sekä ihanan oivaltava. Kiitos kivasta lukukokemuksesta! ❤

[Daran]

Kiitos kommenteistanne, teitte ehdottomasti mun surkeasti alkaneesta viikosta vähän paremman