Ficin nimi: Asianmukainen maailmanlopun näyttämö
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Gravity Falls
Ikäraja: S
Mukana: Dipper & Wendy
Genre: Draama, hurt/comfort, maailmanlopun tunnelmia
Summary:
Wendyä vilkaistessaan hän näki saman rauhattomuuden hiostavan myös tätä, vaikka se kätkikin itsensä määrätietoisen asenteen alle. Paniikille ei ollut aikaa kenelläkään.A/N: Sen lisäksi, että sarjan viimeiset jaksot ovat ehdottoman mielenkiintoisia, myös näiden kahden yhteistyö ja henkilökemia viehättävät. Liian shippimäiseksi en osannut tätä viedä ainakaan tässä stoorissa, mutta ehkä toisella kertaa. Parituksen tapaiseksi kaiken saa toki tulkita, en kiellä yhtään.
Osallistuu haasteeseen
Animaatioiden taikamaailma.
***
Juomapullon vesi oli lämmintä ja siinä häilyi tunkkainen sivumaku, mutta Dipper ei välittänyt pysähtyä ajattelemaan asiaa pidemmälle. Kunhan se oli suunnilleen kelvollista, se menetteli. Sama päti rakennukseen, joka tarjosi suojaa sen uumeniin piiloutuville, maailmanloppua pakeneville kurjille. Dipper ei tunnistanut ränsistynyttä ympäristöään sen tarkemmin, mutta eipä sillä väliä ollut. Gravity Falls oli nyt jotain ihan muuta aiempaan verrattuna.
Dipper nojasi karheaa betoniseinää vasten ja istui alas Wendyn viereen. ”Vettä?”
”Kiitti”, Wendy hymähti rättiväsyneenä, otti pullon vastaan ja kulautti. Nielaistuaan tämä värähti päästä varpaisiin. ”Yöh, hyi saakeli...”
”Eikö vaan?” Dipper virnisti synkästi. ”Jännästi sitä miettii, miten mahtava asia jääkylmä juomavesi oikeastaan onkin.”
”Taitaa olla menneiden aikojen mukavuuksia”, Wendy huokaisi ja lepuutti takaraivoaan seinää vasten. ”Oli miten oli, kyllä me tuolla pärjätään, kunnes keksitään jotain muuta.”
Dipper myhäili myöntävästi ja toivoi kuulostavansa edes vähäisissä määrin reippaalta. ”Toisaalta mä toivoisin, että täällä olisi vielä jokin koluamaton paikka paremman juotavan ja lisävarusteiden toivossa...”
”Ehkä onkin, mutta paha sanoa etukäteen. Tiedä häntä missä jamassa vaikka Northwestin kartano on”, Wendy aprikoi. ”Tai Mysteerimökki...”
Mökin mainitseminen sai Dipperin vatsan muljahtamaan, vähän kuin hän olisi jo unohtanut kadottaneensa suunnilleen jokaisen hänelle merkityksellisen henkilön Wendyä lukuun ottamatta. Mabel, Stan-setä, Ford-setä, Soos... Sen lisäksi, ettei hänellä ollut tietoa heidän olinpaikastaan, Dipper ei osannut määritellä omaakaan sijaintiaan. Wendyä vilkaistessaan hän näki saman rauhattomuuden hiostavan myös tätä, vaikka se kätkikin itsensä määrätietoisen asenteen alle. Paniikille ei ollut aikaa kenelläkään.
Dipper antoi väsyneen katseensa harhailla halkeilevissa seinissä, hajonneissa ikkunalaseissa, metalli- ja puukappaleissa, joita lojui missä sattui, sekä suuressa romutynnyrissä, johon tehty tuli auttoi lämmittämään paikkaa edes vähän. Näkyä todella olisi voinut kaikin tavoin luonnehtia asianmukaiseksi maailmanlopun näyttämöksi.
Ainoa, millä oli siinä kohtaa mitään väliä, oli se, että Wendy oli hänen kanssaan jakamassa sen piinallisen pelon, levottomuuden ja jossain aivojen perukoilla kytevän toivon.
”Mökistä ehkä saattaisikin löytyä jotain, jos hyvin käy”, Dipper sanoi ja oli aikeissa nousta saman tien ylös, mutta Wendyn käsi hänen hartiallaan esti sen.
”Odota, ei vielä”, Wendy sanoi tiukasti ja kehotti häntä istumaan alas. ”Meidän on pakko nukkua muutama tunti, muuten vaarantuu koko homma.”
Dipper ehti hengähtää ajatukselle viivyttelystä, mutta samalla hän tiesi Wendyn olevan oikeassa. Sen lisäksi, että heidän silmiään kehystävät tummat varjot saattoi havaita kauempaakin katsoen, Wendy tiesi maailmanloppuun valmistautumisesta ja sen kanssa elämisestä rutkasti enemmän kuin hän. Viime päiviin asti kaikki oli ollut järkeenkäypää teoriaa ja varusteiden haalimista, mutta Billin pistettyä hösseliksi käytäntö oli päässyt kuvioon mukaan sangen epämiellyttävällä tavalla.
”Voidaanko me sitten nukkua samanaikaisesti?” Dipper kysyi levottomana.
”Mieluiten ei. Nuku sä ensin, niin mä pidän vahtia”, Wendy sanoi kirvestään väläyttäen. Dipper oli vähällä suostua ehdotukseen Wendyn määrätietoisuuden ansiosta, mutta veti sitten syvään henkeä ja pudisti päätään.
”Ei, kuule, nuku sä ensin. Sä ansaitset unta enemmän”, hän sanoi painokkaasti ja laski kätensä Wendyn olkapäälle. ”Mä vahdin ja merkkaan samalla kartasta paikkoja, joita me ollaan tänään haravoitu ja joita me voidaan katsoa läpi myöhemmin.”
”Onko se okei?”
”Susta on enemmän hyötyä suunnistamisen ja ajamisen kanssa, joten parempi pitää sut paremmin tolpillasi”, Dipper hymähti. ”Joten unta palloon ja vähän äkkiä.”
Wendy laski kätensä hänen kädelleen. ”Potkit mut sitten saman tien hereille, jos tulee ongelmia. Etkä uskallakaan kadota multa minnekään, menikö kaaliin?”
”Kovaa ja korkealta.” Dipper puristi Wendyn kättä ja silitti peukalollaan naarmuuntunutta kämmenselkää. ”Mä olen ihan tässä lähellä.”
”Hyvä tietää, hemmo...” Wendy murahti ja painoi uupuneet silmänsä kiinni. Dipper ei noussut tämän vierestä, ennen kuin kuuli hengenvetojen käyvän rauhallisemmiksi ja tiesi Wendyn saaneen unenpäästä kiinni.
