Pyyhi minut tulella, vedellä valele I fantasia I S I raapaletarina 17/x

[Kuukuiske]

Kirjoittaja: Kuukuiske
Nimi: Pyyhi minut tulella, vedellä valele
Ikäraja: S
Paritukset: -
Teemat: erilaisuus, mystiset voimat, sisarussuhde, sukuongelmat
Henkilöt: Rayn, Fern, ynnä muita
Kuvaus: Fern lauloi, eikä Rayn tuntenut enää pimeää sisällään. Hetken hän sai kokea, miltä tuntui kyetä puhumaan...


1.

100 sanaa

Tänään taivas on loputtoman sininen. Pilvet lipuvat hiljaa kohti määränpäätään.Niiden muodot ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä.Hyvällä mielikuvituksella voisi nähdä mitä vain.

Rayn ei suo niille ajatustakaan. Hänen katseensa hapuilee merta, aina vain sitä. Tuuli saattaa aaltoja hitaasti rantaan, pirskauttaa valkeaa vaahtoa pojan jaloille. Hän hymyilee. Kesä on ollut tuskastuttavan kuuma ja tämä viilennys on enemmän kuin tervetullut.

Käsi sieppaa kiven, mutta viskaa sen pois saman tien. Kuuluu molskahdus, renkaat karehtivat hetken vedenpinnalla mennen sitten menojaan.

Poika huokaisee, sulkee silmänsä. Hän erottaa kuiskeen, se kuuluu selvänä tuulen läpi. Kivet ovat taas juttutuulella. Rayn ei voi tehdä muuta kuin kuunnella.


2.

100 sanaa

Korvat ovat jo tottuneet kuiskauksiin. Hän tietää olevansa ainoa, joka pystyy erottamaan ne. Vanhat mahdit, kovan kuoren alle vangitut. Rayn ei aina tajua niitä. Miksi ilma on toisinaan täynnä varoituksia, terävää uhkaa, joka ei ota väistyäkseen?

Jonakin päivänä poika kysyisi voimilta, mikseivät ne antaneet hänelle ääntä. Joskus hän haluaisi rikkoa hiljaisuuden. Jos voisi sanoa vain yhden sanan, vaikka kuinka pienenkin. Hän tuntisi itsensä voimakkaaksi sanoessaan niille vastaan.

Raynista ei ole veneentekijäksi. Hän ei pysty nikkaroimaan aluksia aamunkajosta yömyöhään. Ennen pitkää ne laskettaisiin juhlavasti vesille.

Hän katselisi rannalta niiden menoa. Kallio tuntuisi lämpimältä jalkojen alla, mutta silti hänen olisi kylmä.

Ikirouta.

[Sielulintu]

Onpa mielenkiintoinen alku raapalesarjalle.
Rakastan tällaisia fantasiatyylisiä mystiikalla sävytettyjä tekstejä todella paljon, joten oli tosi kiva huomata, että aloitit tällaisen kirjoittamisen. Lisäksi erilaisuus on teemana musta hieno asia, koska ihmisten erilaisuus ja omanlaisuus ovat arvokkaita asioita, ja teemanakin asiaa on hyvä käsitellä.
Sun kirjoitustyyli on mun mielestä jotenkin hyvällä tavalla tosi omaperäinen ja kaunis. Mikään ei avaudu lukijalle itsestään, vaan lukija joutuu oikeasti miettimään ja keskittymään lukiessaan. Myös se, ettei kaikkea kerrota valmiina, lisää ainakin mulla mielenkiintoa jatkoakin kohtaan.

Korvat ovat jo tottuneet kuiskauksiin. Hän tietää olevansa ainoa, joka pystyy erottamaan ne. Vanhat mahdit, kovan kuoren alle vangitut.

Tässä esimerkiksi kiinnostuksen herätti, miksi Rayn on ainoa, joka kuiskaukset kuulee, ja mitä nämä vanhat mahdit oikeastaan ovat.
Kahden raapaleen perusteella en osaa vielä kovin tarkkaa kuvaa Raynista muodostaa, mutta hienosti olit hänen ajatuksiaan ja tunteitaan koko ajan kuvannut. Upea aloitus.

[Kuukuiske]

Sielulintu, tässä tekstissä inspis iski todella yllättäen. Olen lukenut täällä muitakin raapalesarjoja, joista varmaan oonkin ammentanut aika paljon. Jotenkin vaan tykkään raapaleista. Kiitos paljon kommentista.


3.

100 sanaa

Poika ei taaskaan tahtoisi lähteä kotiin. Hetket rannalla ovat hänelle todempia kuin ehkä mikään muu. Hän ei saa tarpeekseen suolan voimakkaasta tuoksusta tai huuhtovista aalloista.

Rayn hautaa varpaansa märkään santaan. Antaa laineiden huljuttaa niitä.

Meri jatkuu loputtomiin. Hän yrittää turhaan tavoittaa vastarantaa erottaen kuitenkin vain heikon siluetin. Se on saari, yksi monista: sen kiviensisäiset ovat hänelle kertoneet.

Jonakin päivänä, kun hän olisi voimakkaampi, hän ylittäisi ulapan. Soutaisi niin kauan, että näkisi veden päättyvän. Hän ei välittäisi, vaikka päätyisi sinne, missä synkät pirulaiset tarinan mukaan ahmivat maailmaa kitaansa tulematta koskaan kylläisiksi.

Poika näyttäisi niille. Aikaa vanhemmat voimat tukenaan ei tarvisisi pelätä.


4.

100 sanaa

Lokki lentää kirkuen viiltävän sinen halki. Rayn tietää tuokionsa kuluneen loppuun. Vitkutellen hän nousee ylös. Hän yrittää pudistaa hiekan vaatteistaan, vaikka tunteekin toimen turhaksi. Vanhemmat arvaisivat kyllä, mutta eivät kuitenkaan sanoisi mitään, ravistaisivat vain päätään vilkaisten toisiinsa katseessaan vuosia kestänyt epätoivo.

Joskus Rayn on kuullut isänsä rukoilevan jumaliaan.

”Miksi te teitte pojastani mykän? Minkä takia kätkitte hänen ajatuksensakin meiltä? Emmekö me muka ole teitä tarpeeksi lepyttäneet?”

Isän karhea ääni toisti samoja sanoja uudestaan ja uudestaan. Kerta kerralta mantra alkoi muistuttaa yhä enemmän loitsua.

Rayn käpertyi peiton alla tiukaksi mytyksi. Äänettömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

Niinä öinä hän tunsi itsensä kirotuksi.

[Kuukuiske]

5.

100 sanaa

Yhden kiven hän ottaa mukaansa. Se on pieni, tuskin pikkusormen kynttä suurempi. Väri on syvää punaa, ehkä tiilestä peräisin.

Aallot ovat hioneet pinnan sileäksi. Kaikki kulmikkuus on poissa. Rayn pitelee aarrettaan peukalon ja etusormen pihtiotteessa.

Pojan kehon läpi kulkee väristys hänen tuntiessaan jään, joka kivestä huokuu. Sen ei kuuluisi olla siinä, ajatuskin riitelee kaikkien tunnettujen lakien kanssa.

Raynin tekisi mieli heittää kirottu tiilenmurunen meren syvyyksiin jatkamaan matkaansa. Hän aavistaa pahaa, mutta niin hän on aina tehnyt.

Kylän lapsien äänet ovat koulineet häntä, kalastajien kiroukset saatelleet matkaan. Hän on kyllästynyt niihin, mutta on pakko olla välittämättä.

Eivät kivihenget häneen muuten luottaisi.



6.

150 sanaa

Rayn jättää rannan taakseen. Jalat vievät taas kotiin. Ruohikko on helteiden jäljiltä kellastunut ja kuollut. Aurinko on polttanut kaiken karrelle.

Joskus mielessä on käynyt luovuttaminen. Se on hiipinyt sinne salakavalasti kuin kivut arvaten.

Rayn ei tahtoisi antaa periksi, mutta toisinaan elämä on liikaa. Jos hän vain pystyisi puhumaan, hän antaisi sanojen virrata, mutta tuskinpa he siltikään ymmärtäisivät.

Jotkut ovat sanoneet, että omaa peilikuvaansa on mahdotonta rakastaa. Kaikki se samanlaisuus, ettei erottaisi toista toisesta.

Rayn on vakaasti sitä mieltä, että hänen kuulemansa äänet voisivat olla melkein kenen tahansa. Pojan ajatuksissa tarinat ovat kietoutuneet yhdeksi.

Kyläkin tuntuu ainoalta paikalta. Ihmisten ilmeet yrittävät olla jotakin muuta kuin ovat. Kuin piiloon verhottu tuska, kylmät auringonsäteet.

Kivi huutaa hänen taskussaan. Sen ääni on käheä, vanhuuttaan hapertuva. Revittyjä sivuja yltympäriinsä.Katkennutta musiikkia.

Rayn ei katso eteensä. Hänen silmissään on sumua, nousevaa sadetta. Hän ei halua kastua.

Sääkin voi muuttua liian nopeasti. Kai hän joskus tajuaisi sen.

[Kuukuiske]

7.

150 sanaa


Lounas syödään hiljaisuudessa. Vain puulusikoiden raapiutuminen lautasiin ja uudelleen alkanut sade rytmittävät ruokahetkeä.

Isän känsäiset, työnteossa kovettuneet kädet lepäävät pöydällä. Veneenrakentaja on tuskin koskenut ateriaansa. Äitikin nieleskelee yhtenään aivan kuin syöminen olisi erittäin kivuliasta.

Jopa yleensä niin pulppuavan hilpeä Fern on vakavoitunut. Tyttö istuu paikoillaan ajatuksiinsa uponneena. Sisko tuntuu olevan nin kaukana, vaikka he ovat vierekkäin.

Rayn toljottaa kalakeittoaan. Sameassa liemessä lilluvia perunoita ja lohenkappaleita. Lusikka tekee lautasella iänikuista liikettään. Hämmentäminen ei saa soppaa jäähtymään, makukaan ei parane, vaikka hän yrittää niin itselleen uskotella.

Miksi kukaan ei sano mitään? Juuri nyt Rayn olisi valmis antamaan lähes mitä tahansa vaikkapa vain taas yhdestä isän kirosanasta.

Poika on elänyt koko elämänsä vaiti - sen pitäisi olla hänelle tuttua. Mutta on hetkiä, joina hiljaisuuden paino on liian raskas taakka kantaa.

Yksinäisyys puristaa Raynin rinnassa kuin märkä lohkare. Hän haluaisi niin kovasti sen vierivän pois. Rayn tuntee ajelehtivansa.

Henget vaikuttavat olevan äkeissään. Mutta minkä tähden?


8.

200 sanaa


Portaat natisevat Raynin kavutessa ylös hänen ja Fernin jakamaan huoneeseen. Se on pieni ullakkomainen tila katonrajassa. Siellä on juuri ja juuri tilaa kahdelle vuoteelle ja sisarusten tärkeimmille tavaroille.

Iso kollinrotkale torkkuu Raynin sängyllä välittämättä maailman menosta. Sen oranssinlaikukkaat kyljet kohoilevat rauhallisen hengityksen tahdissa. Kissan tupsukorvat tuovat mieleen kesyn ilveksen.

Snorre on ollut heillä yhtä kauan kuin Fernkin. Se on armoton jyrsijöille, mutta lupsakampaa lemmikkiä olisi turha toivoa.

Nytkin katin kurkusta kantautuu tyytyväinen hurina. Se on aina ollut näin. Poika ja kissa jakavat yhteyden, he eivät tarvitse sanoja yhteydenpitoon.

Rayn hautaa kasvonsa eläimen paksuun turkkiin. Se haisee aavistuksen savulta. Snorre on varmasti taas norkoillut yhteisen tulisijan luona. Lämpö vetää sitä aina vastustamattomasti puoleensa.

Siinä suhteessa kissa ja Fern ovat samanlaisia. Sisko on kovin herkkä kylmälle, talvisin hän vapisee, vaikka hänellä olisi paksuin mahdollinen takki ja jalassa monet villasukat.

Meren äärellä talvi on useimmiten leuto, mutta joskus tuulet vihastuvat ja tuovat kylään kylmyyttä, joka jäätää. Sellaiset ilmat ovat liikaa etenkin pikkulapsille ja vanhuksille. Rayn tietää sen, sillä hänen äitinsä on parantaja.

Monta kertaa hänkin on istunut kuolevien vierellä. Kuullut yskän raastavan heikkoja keuhkoja. Viimeiset henkäykset, epätoivoinen yritys elää vielä hetki.

Fernin äiti kuoli, kun Rayn oli seitsemän. Poika muistaa sen jotenkin hämärästi.

[Kuukuiske]

9.

200 sanaa


Rayn pötköttää sängyllään. Sade rummuttaa kattoa rauhoittaen hieman sekaista mieltä. Jos tähän vain voisi jäädä. Pojan katse huitelee puuseinien oksanrei’issä.

Snorre vaihtaa asentoa, käpertyy tiukemmalle kerälle.

Kunpa Raynkin voisi olla yhtä rauhassa. Mutta kivi polttaa, tekee kuumia aaltoja iholle. Se vaatii äänekkäästi huomiota, kuin pikkulapsi, mutta Rayn aavistaa tiilenkappaleen olevan moninkertaisesti häntä vanhempi.

Seitsemäntoista vuotta. Joillekin se merkitsee ikuisuutta, mutta Rayn tietää paremmin. Äänet eivät herkeä muistelemasta niitä toisia, voimakkaita nuorukaisia, hehkuvia neitosia, jotka kuulivat kaiken.

Rayn ei ole voimakas - hän on laiha ruipelo, josta ei ole mitään hyötyä aikuisten sodissa - mutta hän haluaa kuulla. Enemmän kuin mitään muuta hän tahtoo päästä selville ihmisten aikeista. Katseet ovat peili, sanat luovat upottavia suonsilmäkkeitä ja Rayn on eksyksissä.

Melkein mies, liian nuori päättämään mitään oikeaa, mutta liian vanha lapsuuden leikeille. Kiviltä ei löydy kasvoja eivätkä aallot itke menetettyä vapauttaan.

Kuin unessa käsi sulkeutuu kiven ympärille. Se sykkii sydämen tavoin. Rayn nostaa tiilenmurun silmiensä tasolle. Se näyttää entistäkin punaisemmalta, kuin vaalea veripisara.

Pieni tiilenpalanen huutaa kähisevällä vanhuksen äänellä. Pölyn karheuttamalla kurkulla, kohisevilla ajatuksilla. Kylmää ja kuumaa, oikeaa tai väärää.

Raynin päässä sihisee. Hänen ei anneta nähdä mitään. Heinällä täytetty patja tuntuu karhealta selkää vasten. Häneltä kielletään aina kaikki, kivetkin sanelevat hänelle oikeaa elämäntapaa.

[Kuukuiske]

10.

200 sanaa

Portaat narahtelevat tutusti. Hetken päästä Fern astuu huoneeseen. Sisko ei katso Rayniin, vaeltaa vain ääneti vuoteelleen.

He tuntevat toisensa liian hyvin. Pojan on mahdotonta sulkea korviaan hiljaisilta nyyhkäyksiltä. Snorrekin on kääntänyt korvansa äänen suuntaan. Kissa vaistoaa mielialojen vaihtelut herkästi.

Nuorukainen astelee natisevan lattian poikki siskonsa sängylle. Fernin hartiat ovat lysyssä. Hän ei tunnu olevan läsnä. Rayn ei emmi sulkiessaan siskon syliinsä. Sillä hetkellä Fern vaikuttaa pienemmältä kuin on, voimattomalta, varjolta. Hänen ruumiinsa vapisee nykivien henkäysten tahtiin.

Rayn silittää kekäleenmustaa tukkaa, joka on taaskin takussa. Kuin itsestään pojan mieli kiertyy melodian ympärille. Kehtolaulun, jonka hän luuli unohtuneen iäksi.

Sillä ei ole sanoja. Ei, vain äänetön lohtu, jonka Rayn pystyy tarjoamaan. Hän ei tiedä, onko se tarpeeksi. Hyminä  on katkonaista, mutta pääsee ilmoille yhtä kaikki. Se soi sisällä kaikuna, vahvempana kuin mikään tässä hetkessä.

Rayn ei ole koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin Ferniä. Hän tekisi mitä vain saadakseen tämän kasvoille taas hymyn. Fern ei ole surulapsi, toisin kuin hän.

Muukalaisia he kuitenkin molemmat ovat. Vaikka Fern tuntuukin solahtavan kyläläisten joukkoon, on elänyt käytännössä koko elämänsä näillä sijoilla, jokin hänessä huutaa toisin.

Jos Rayn vain voisi säilyttää kipunat tytön silmissä, vaalia lämpöä tämän iholla, hän olisi onnellinen.

Silloin hänkään ei ehkä tuntisi kylmää...

[Sielulintu]

Anteeksi, että kommentointi vei näin kauan. Oon aina välillä huomannut, että jatkoa on tullut, mutta aina on vaan jotenkin tullut siirrettyä kommentointia hiukan myöhemmäksi. Lopultakin ehdin kuitenkin lukea rauhassa kaikki raapaleet, ja tykkäsin taas tosi paljon. Ajatus kivien hengistä ja Raynin kanssa kommunikoivista olennoista on erittäin kiinnostava. Mielenkiinnolla odottelenkin, miksi juuri Rayn on se, joka kivien henget kuulee, ja mikä tarkoitus niiden viesteillä ehkä on.

Mielenkiintoista oli myös saada lisää tietoa Raynin perheestä ja perhesuhteista. Erityisen hyvin olit musta kuvaillut sen, mitä Raynin vanhemmat ja erityisesti hänen isänsä ajattelee poikansa suhteen.

Miksi te teitte pojastani mykän? Minkä takia kätkitte hänen ajatuksensakin meiltä? Emmekö me muka ole teitä tarpeeksi lepyttäneet?"

Tässä kiteytyy mun mielestä hyvin isän ajatukset Raynista, ja jollain tavalla tarinan hiukan mystiseen tunnelmaan sopii se, millä tavalla hän rukoilee jumalia.
Fern vaikuttaa myös henkilönä kiehtovalta, ja olisikin kiva tietää, miksi hän on kylässä ulkopuolisessa asemassa iloisesta ja sosiaalisesta luonteestaan huolimatta.
Kiitos taas monesta uudesta raapaleesta. Tykkäsin oikein paljon.

[Kuukuiske]

Sielulintu, kiitos taas kommentista. Ilahduin ihan mielettömän paljon
A/N:mä en tiedä, pitäisikö tämän ikärajaa nostaa tulevaisuudessa. Tästä tulee luultavasti vähän synkkää settiä.


11.

100 sanaa

Ajan myötä Fern rauhoittuu hieman. Kyyneleet eivät kastele Raynin hihaa enää niin tiuhaan. Tyttö ei silti katso häneen, aivan kuin hän häpeäisi tunteitaan.

Yleensä Fern on kuin pyörteilevä tuuli, joka ei jää pitkäksi aikaa paikalleen. Mutta viime aikoina siskon käytös on ollut kovin toisenlainen. Hän on tuskin poistunut kotoa, naurukaan ei ole hänen kasvoillaan tuttu vieras.

Rayn ei muista, koska hän olisi ollut näin huolissaan. Tunne on möyhinyt sisuksissa melkein joka hetki sysäten kaiken muun pois. Miksi hänen täytyy tuntea itsensä niin avuttomaksi? Aivan kuin hän taistelisisi kymmenien metrien aallokossa pääsemättä koskaan rantaan. Kyllä nuorukaisen pitäisi pystyä edes johonkin vähään.

12.

200 sanaa

Hiljaisuus ottaa heidät omakseen. Raynin sävel on hiipunut, kadonnut hetkeksi ajatusten mukana.

Ikuisuuden mentyä Fernin meripihkasilmät kohtaavat veljensä myrskynsiniset lammet. He tuijottavat toisiaan hetken, vieraina.

”Kaipaan äitiä”, Fern myöntää särkyneellä äänellä.

Raynin sydän murtuu. Hän on aavistellut sitä jo pitkään. Tiennyt sen syvällä itsessään. On ikävää, joka ei kaikkoa, vaikka ympärillä olisi kuinka monta ihmistä hyvänsä. Sellaista turruttavaa ja ikuista, jotakin, joka hamuaa kaikua täydemmäsrä maailmasta.

Raynin äiti välittää Fernistä kuin tyttärestään. Sitähän hän onkin kylän silmissä, melkein kaikki pitävät häntä yhtenä omistaan. Tietysti muutamat vastustelevat, sanovat, ettei niin voi koskaan olla, että tytön elo täällä ei ole toivottua millään muotoa.

 Rayn muistaa kaiken sen hellyyden, jota hänen vanhempansa ovat kasvatilleen osoittaneet. Kuinka äidin leipomat hunajapikkuleivät huumaavine aromeineen herättivät Fernin useiden päivien kuumehorroksesta, miten isä pörrötti tytön tukkaa, kehui taistelijaksi.

Rayn ei ole kateellinen, mutta toisinaan hän miettii vaihtoehtoista aikaa, jona Fern ei olisi koskaan päätynyt heille. Mutta sitten hän tajuaa olevansa hukassa ilman siskonsa seuraa, ja luovuttaa. Eihän hänellä silloin olisi mitään muuta kuin autiot rannat ja kompasteleva mielensä.

Rayn puristaa sisartaan tiukemmin. Yrittää ottaa osan taakasta kannettavakseen. Se saattaa olla vaikeaa, mutta jotenkin hänen on pakko muuttaa asioita.

Vaikka hänen täytyisi kysellä läpi kaikki mahdolliset henget, hän koettaisi.

[Kuukuiske]

13.

300 sanaa


He nukahtavat kylki kylkeen. Rayn ei tajua sitä ennen kuin äiti tulee koputtamaan oveen.

”Mitä te täällä vielä makaatte? Yritin saada teitä jalkeille jo aiemmin, mutta ette nousseet sitten millään. Aamiainen jäähtyy, jos ette piakkoin tule alas!”

Äidin ääni on tavanomaisen kipakka. Se ei anna tilaa vastaväitteille. Rayn pakottautuu avaamaan silmänsä. Ovatko he todellakin nukkuneet näin pitkään? Se ei ole kummankaan heistä tapaista. Fern herää yleensä jo ennen kukonlaulua, ja Raynkin on aina pärjännyt melko vähillä unilla.


Pienestä akkunasta sisään tunkeva valo häikii. Raynin on pakko siristellä.Hän nousee hitaasti istumaan. Keho tuntuu vieläkin puutuneelta.

Hänen vieressään Fern liikahtaa. Tyttö palaa hitaasti takaisin heränneiden kirjoihin.

”Huomenta”, sisko hymähtää. Hänen hymynsä on vielä aavistuksen uninen, mutta paikallaan yhtä kaikki.
Raynin mielestä kai mikään ei ole kauniimpaa.

...
Rayn sipaisee leivälleen omista mansikoista tuotettua hilloa ja juo palanpainikkeeksi kylmää maitoa. Pöydän ääressä  ei ole hänen lisäkseen ketään muuta. Äiti on lähtenyt tarkastuskäynnille ja isä nakuttaa pajassaan kestävämpiä veneitä myrskyjen varalle.

Fern luonnostelee lattialla omiaan hiilenkappaleella. Rayn on oppinut, ettei häntä saa silloin häiritä. Piirtäminen on siskon oma maailma, jotakin, josta hän on nähnyt vain vilauksia, mutta se on riittänyt.

Kuvat kertovat usein enemmän kuin tuhat sanaa. Rayn miettii, voisiko hän luonnostella kohtaamansa henget. Ehkä hänelle valkenisi silloin paremmin. Mutta toisaalta voimat saattaisivat suuttua vääränlaisesta kuvauksesta. Ja kun mahdit äkämystyisivät, niitä ei hevillä saisi lepytettyä.

Tiilenpalasen sisällä asuvalta vanhukselta ei liiennyt hänelle muuta kuin hirvittävää huutamista. Rayn muistaa kylmän, jota kivi sai hänet tuntemaan. Kokiko iäkäs mies sitä siellä missä ikinä nyt sitten olikaan?

Raynille tulee kiusaus  koskettaa kiveä taas uudelleen. Tulla osaksi maailmaa, joka joskus oli. Vaikka huuto saisi hänen korvansa soimaan, haukkuisi hänet pataluhaksi, hänelle jäisi sentään jotakin.

 Muuta kuin tämä tukahduttava talo, soimaavat ajatukset. Viime aikoina hän on ollut paha itselleen. Jos hän vain lähtisi, ehkä kukaan ei piinaisi häntä enää...

[Kuukuiske]

Osallistuu samalla spurttiraapalehaasteen V 1. kierrokselle

2. mielistellä.

14.

150 sanaa


Rayn astuu ulos. Aurinko paistaa täydeltä terältä. Maa on kostea, mutta kyllä kesä sen aikanaan kuivaisi. Ei hän sitä murehdi.

Nuorukainen ei kestä ääniä ympärillään. Jossakin lähellä raakkuva variskin ilkkuu häntä maailman suurimmaksi valehtelijaksi.

Nytkin hän haluaisi paeta kaikkeuden toiselle laidalle, jossa ei olisi ketään muuta kuin hän. Ei kiviäkään, jotka yrittäisivät taivutella puolelleen, viekoitella kunnialla, vallalla tai suurilla haaveilla.
Rayn ei voi lakata haluamasta, hän on jo liian kauan toivonut mahdottomia. Että hänen ei tarvitsisi olla jatkuvasti vaiti, että isä lakkaisi kohkaamasta siitä että hänenkin pitäisi omaksua venesepän ammatti, olla kunnon poika, joka tekisi perheensä ylpeäksi.

Ja vaikka sitä ei ole koskaan suoraan sanottukaan, Rayn tietää kaikkien odottavan hänen löytävän jonkun, jota rakastaa tavalla, jolla muita ei voi.

Fern on ainoa ihminen, jonka hän on todella päästänyt lähelle, ja sisko edustaakin elämässä toivoa ja säilyvyyttä.

Hän ei halua muita, ei ehkä tarvitsekaan.

Mieluummin hän kuluisi pois kuin eläisi valheena.

[Kuukuiske]

15.

150 sanaa


Kuin vahingossa Rayn harhautuu metsään. Ei hänen ollut tarkoitus vaeltaa näin kauas, mutta milloin hän on muka päässyt päättämään jalkojensa reitistä.

Kesä on kukkeimmillaan. Pojan nenään tunkeutuu sammalen ja pihkan tuoksu, vapauden viekoitteleva aromi. Täällä saisi olla villi ja kesytön, ei tarvitsisi yrittää olla tietynlainen.

Ympäristössä on monia kiviä, isoja ja sammaloituneita mötiköitä, joilla näyttää olevan kasvot. Jäkälä on vallannut niiden pinnan. Ei niitä voisi enää toisistaan erottaa, liikaa aikaa oli kulunut.

Puut kurottautuvat kohti taivasta. Kivihenget kuiskivat, että ne pysyisivät pystyssä ikuisesti. Mikään ei voisi viedä kookkaiden runkojen ylväyttä.Kuolema olisi kaukainen uni.

Ilmassa väreilee taas sade, mutta se ei tulisi vielä. Asiat tapahtuisivat myöhemmin. Kenties siihen kuluisi kokonainen elämä, ehkä enemmänkin.

Nuorukaisen tajunta on täynnä täydellistä, huumaavaa tuoksua. Jokin hänen sisimmässään laulaa. Ääni on kuin huilu, joka kutsuu pois, syvemmälle siimekseen. Kätköön.

Mitä siitä, vaikka hän viipyisi iltaan. Askareet joutaisivat odottaa. Ei kukaan hänestä huolestuisi. Jos hetkeksi vain.

[Sielulintu]

Tässä kommentoinnissa on mennyt jälleen ihan liian kauan aikaa, mutta täällä taas kuitenkin lopulta.
Tykkäsin taas kovasti näistä raapaleista. Fernin ja Raynin suhde sai taas lisää syvyyttä, ja myös muun perheen suhteet ja ajatukset valottui musta kivasti. Se, miten Raynista tuntuu, että perhe odottaa häneltä ammattia ja sitä, että hän rakastuu, linkittyy mun mielestä hienosti siihen, miten Rayn kokee haluavansa olla yksin ja rauhassa ilman kenenkään odotuksia ja muita ihmisiä ympärillään. Tosi samaistuttavasti kirjoitettu nuo Raynin ajatukset ja toiveet, että pääsisi jonnekin muualle ja pois todellisesta elämästä ja maailmasta. Toi tunne ja ajattelutapa on tosi helppo ymmärtää, koska välillä sellainen olo tulee ihan itsellekin, jos on paljon paineita ja stressiä.
Raynilla tunne tuntuisi kuitenkin olevan ehkä vähän pitkäaikaisempaa ja pysyvämpää laatua, ja jotenkin hänen suhtensa muuhun perheeseen paitsi Ferniin ja muun perheen odotukset vahvistavat mun mielessä tällaista vaikutelmaa. Hankalien ja ristiriitaisten odotusten keskellä ja omien ajatusten ja kivien henkien sekasorrossa eläminen ei varmasti ole helppoa.
Kiitos taas uusista raapaleista.

[Kuukuiske]

Sainpahan sitten päivitettyä tätäkin. Koeviikko pukkaa kivasti päälle. Ruotsia pitäis lukee, mutta meh


....

16.

200 sanaa

Rayn vetää keuhkot täyteen luonnon pakahduttavaa aromia. Hän on nyt varmempi, ryhtikin on oiennut kuin itsestään. Enää hän ei kyyristelisi, hän menisi, palaisi, vaikka se tekisi kipeää.

Hämärä on tullut salakavalasti. Taivas on sinisempi, kirkkaampi kuin mikään Raynin meressä näkevä sävy. Tähdet ovat syttyneet. Niiden valo on sokaisevaa, mutta kuitenkin kylmää. Mitkään pilvet eivät niitä tänään peittäisi. Raynista tuntuu kuin nekin syyttäisivät häntä, vaatisivat sovitusta.

Lähin pojan erottama tähtikuvio on nimeltään Kehänkiertäjä. Rayn on lukenut siitä kertovan tarinan liian monesti. Se kertoo miehestä, joka ei tiennyt, mitä olisi tehnyt elämällään. Hän kiersi vain kotiseutuaan eikä mennyt koskaan mihinkään. Kuolemankin jälkeen hänen reittinsä pysyi samana. Täydellisenä kehänä, jolla ei ollut alkua eikä loppua.

Legendassa ei mainittu miehen nimeä: tuskin sitä kukaan edes muisti, tuollaiset asiat hapertuivat niin kovin nopeasti.

Kivistä hän ei kulkijaa löytäisi, hänen sielunsa sijaitsi tähdissä, tapahtumattomissa asioissa. Rayn ei osannut puhua tähdille, ne sijaitsivat liian kaukana, kun taas kivet olivat maassa. Tanner hänen jalkojensa alla oli kiveä, jos ajatteli tarpeeksi syvälle. Ja kaikki nuo paadet, ne taipuivat hänen puoleensa joka hetki, Rayn pystyi aistimaan kuinka kallioon lukitut sydämet sykkivät. Liian aikaisin vaienneet. Vai liian myöhään. Rayn ei tiennyt, kuka edes ymmärtäisi kaikkea, mitä ajasta puhutaan.

He murtuisivat kuitenkin.


17.

200 sanaa


Kuusten mustat sormet harovat Raynia mukaansa. Neulaset pistävät ikävästi hänen koettaessaan löytää tietään takaisin kylään. Hän ei näe tarpeeksi hyvin väistääkseen piikkejä.

Kivet sipisevät kaikesta turhasta: Raynia ei juuri nyt kiinnosta että eräässä kivenkolossa on huhuttu joskus asuneen peikkoja. Hän ei halua kuulla miten ne kihisivät salaisuuksiaan, tarrasivat ohikulkijoihin. Rayn pystyy kuvittelemaan mörrimöykkyjen kynnet, jotka piirsivät varomattoman ihoon railoja. Villit tummat silmät, ilkikurisesti palavat. Joillekin ne olivat viimeinen näky ennen loppua.

Raynin kurkkua kiristää. Hänhän päätti jättää pelon taakseen. Miksi hän kiviä kuuntelisi? Ne ovat halunneet eksyttää nuorukaisen monta kertaa aiemminkin.

Ei, tällä kertaa hän kestäisi. Enää hän ei lähtisi jokaisen puhujan mukaan. Pojan askeleet olisivat hänen omiaan.

Metsä ei suostu tekemään hänen tahtonsa mukaan. Puut syventävät varjojaan. Jossakin kyyhkynen kujertaa terveisensä yölle.

Joskus ennen Rayn nautti kesäöistä. Hänellä oli ollut usein tapana hiippailla rantaan pimeän laskeutuessa. Silloin kun kuu oli luonut siltaansa veden kalvolle, kaikki muu oli vaimentunut.
Pian häntä alettaisiin etsiä. Isä noituisi haahuilijapoikansa alimpiin syvyyksiin. Hänen otsansa olisi turhautumisesta kielivässä rypyssä. Äiti yrittäisi rauhoitella, mutta ajan myötä hänkin kai väsyisi siihen.

Fern ei pystyisi nukahtamaan ilman häntä. Sisko vain möhkisi sängyssään, miettisi eri vaihtoehtoja, jotka olisivat voineet koitua veljen kohtaloksi.

Raynin pitäisi kai kuitenkin kysyä kiviltä tietä

[Kuukuiske]

18.

300 sanaa



Rayn seisoo metsäaukealla kädessään kivi, jossa asuu kuunvaloa. Se kuiskii hänelle nuoren naisen äänellä. Nuorukainen antaa silmiensä mennä kiinni. Koettaa tasata kiihtynyttä hengitystään. Hän näkee tytön edessään. Neidon mekko on utua, pilviä, jotka toistavat menneitä unelmia.

”Mitä haluat minusta toiseuden lapsi?” Ääni on kuin kello, kilkattava, pahaenteinen. Siinä kaikuu kaikki haudattu, pimeä valo.

Naisen silmät ovat lasia. Niiden epätoivo on asettunut jo aikoja sitten.

Haluan vain kotiin, Rayn toivoo mielessään. En muuta. Enkä ole enää lapsi, jolle voisi sanoa mitä tahansa. Haluan vastauksia.

”Niitä minulle ei ole sinulle antaa”, nainen toteaa. Hän nauraa, mutta ääni on täynnä katkeruutta.”Tiedät varmaan, miten jouduin tänne...”

Rayn nyökkää. Hän on varma siitä, että henki näkee sen. Eihän tässä mitään uutta ollut. Ihmisiä katosi metsiin harva se päivä. Kuka hulluuttaan, kuka vahingossa. Niin monet vaarat vaanivat varomatonta. Mutta Rayn ei halua olla yksi heistä, jotka metsä otti omikseen. Hän haluaa hengittää, elää, vaikka syynä olisikin vain Fernin onnellisuus.

Siskossa on kaikki, mikä Raynille on tärkeää. Jos Rayn kadottaisi Fernin, hän hukkuisi itsekin. Sen hän tietää liian hyvin.

Nainen huokaisee.

”Tule sitten mukaani Rayn toisenlainen.”

Katsomatta eteensä nainen raivaa tiensä läpi metsän. Helmiäishahmo lipuu Raynin edellä, pojan täytyy juosta nähdäkseen sen. Hän ei ehdi miettiä, mistä henki hänen nimensä tietää. Eivät muutkaan ole kaivanneet kysymyksiä.

He saapuvat tutulle aukiolle, josta Rayn oli aloittanut matkansa. Hän tietää olevansa epäkohtelias, mutta heittää silti kiven heti maahan. Se vierii kauas pimeään vieden kirotun neidon mukanaan.

Rayn haluaisi unohtaa, mutta muistot jatkavat piirittämistä. Hän ei jaksa tapella niitä vastaan.

Sydän pamppailee vielä kotimökin valon kajastaessa. Hän yrittää pitää askeleensa mahdollisimman hiljaisina. Nuorukainen avaa ovenkin mahdollisimman ääneti.

Äiti neuloo takan edessä nököttävässä nojatuolissa. Hän kääntää katseensa, kun Rayn kulkee ohi, mutta päättää pysyä vaiti. Isänsä liikkeistä Raynilla ei ole aavistusta. Ei hän niitä seuraisi.

Nyt vain pitäisi kiivetä portaat. Nukahtaa