Kevään kynnyksellä mustaa valoa | S, angst, slash (Lauri/Matias)

[Parris]

Nimi: Kevään kynnyksellä mustaa valoa
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: S
Genre: angst, slash
Paritus: Lauri/Matias
Haasteet: Eeppistä kertomakirjallisuutta (pastissi - ombrén tyyli), One True Something 20 #2, Ficlet300 (98. Kevät)

A/N: ekaks, kiitokset ombrélle luvasta lainata tyyliä tähän tekstiin. pastissi on siis tyylimukaelma, eli yritin löytää ombrén hyvinkin tunnistettavaan kirjotustyyliin sopivia merkkejä ja kirjoittaa oman tekstin. toivottavasti tää ei nyt mee ihan hakoteille.



Laurin hiuksissa on takkuja ja kynsinauhoissa veripisaroita. Kun se katsoo bussissa ulos ikkunasta ja unohtaa jäädä pois yliopiston vieressä, mä tiedän, että se lipsuu taas. Niin tapahtuu keväisin, Matias, se sanoo. Mä tiedän.

Lauri istuu yksin makuuhuoneessa. Mä kuulen, kuinka sen hengitys on vaikeaa. Kulta, tarvitsä astmapiippus, mä kysyn, mutta ei se kuule kuitenkaan.

Laurin rintakehässä on mustelmia. Eikä se osaa vastata mulle, kun mä kysyn, mistä ne on tullut. Matias, auta mua, se sanoo eikä sillä ole enää edes kyyneliä. Kynsinauhat vuotaa ja lakanoihin tulee kukkivia verikirsikkapuita kevään kynnyksellä.

Lauri istuu mun jaloissani ja mä yritän setviä sen tukkaa. Siihen menee kauan, mutta lopulta siinä ei ole enää takkuja. Lauri ei löydä enää sanoja vaan halaa mua vaan tiukasti. Mä tiedän, kuinka paljon se haluaisi sanoa, kuinka paljon se haluaisi kuiskata mun nimeä tän huoneen revittyihin seiniin.

(Matias. Matias. Matias. Matias. Ei sun nimessä oo mitään järkee. Matias. Auta mua.)

Lauri myöhästyy bussista ja jää itkemään pysäkille. Mä soitan sille ja sen sanat on mustan eri sävyjä. Kun se viimein pääsee kotiin, mä painan sen korvan viereen tuhat suudelmaa. Lauri ei enää halaa mua takaisin.

Laurin sähköpostiin tulee kaksitoista viestiä yliopistolta ja mä odotan kaksi päivää ennen kuin avaan ne. Ei se niitä itse kuitenkaan lue. Verikirsikkapuiden välistä alkaa kulkea vuolaita jokia silloin, kun Lauri ei ole kotona. Siksi ne niitä sähköposteja lähettääkin.

Lauri ei ole enää kotona. Mä en tiedä, missä se viettää päivänsä ja yönsä. Joskus sen kevät on pikimusta, sellainen mistä irtoaa tuhkaa sormenpäihin. Silloin mä ajattelen, että ehkä olisi kuitenkin parempi toisin.

Mutta se ansaitsee parempaa. Siksi mä istun kotona ja kun Lauri romahtaa viiden viikon ja kolmen päivän jälkeen mun jalkoihin itkien mun nimeä,

(Matias, Matias)

mä kampaan vieläkin takut pois ja pesen verikirsikkapuut kadoksiin.

[ombré]

ihan ensiks täytyy sanoa että mä odotin tätä aika innolla. jotenkin tässä kohtaa sen oman tyylinsä ihan eri tavalla kun sillon, jos ite luen omia tekstejäni läpi, ja just sen takia tää herätti mussa tosi paljon kaikenlaisia ajatuksia.

tyylimukaelmana tää on kyllä tosi onnistunu, koska tunnistin kyllä heti mun tyylin tästä. se-pronomini, kursiivi, sulut, suht. irrelevantit ajankulun ilmaukset, vähän oudot kielikuvat ja kaikki muu tällanen mulle ominainen löytyy :> ja myös se, että oikeestaan mitään ei sanota suoraan vaan kaikki olennainen on rivien välissä, on sellanen asia mitä mä harrastan tosi usein ja mikä tässä tulee tosi hyvin ilmi. ja tietysti se, että tää on angstia, koska mikä nyt ois mulle tyypillisempää kun alavireisyys ja se, että aina on asiat jollain tapaa huonosti :D

kuinka paljon se haluaisi kuiskata mun nimeä tän huoneen revittyihin seiniin.

tää on tosi hieno! toki tässä koko tekstissä oli paljon kaikkee hienoa, mut tää pisti erityisesti silmään. tää on just sellanen ilmaisu mitä mä voisin ite ihan hyvin käyttää :>

tästä jäi kyllä vähän ristiriitaset fiilikset, mut nimenomaan sen takia etten ite oikeen tiedä mitä mieltä mä oon mun omasta tyylistä. en oo koskaan päässy ihan täysin sujuiks sen kanssa ja joskus vaan tuntuu et mä en yksinkertasesti osaa kirjottaa sillä tavalla kun haluisin osata, ja se on kyllä ihan älyttömän turhauttavaa. sen takia kaikki positiiviset kommentit mun tyylistä piristää ja motivoi mua tosi paljon, ja erityisesti tää et mun tyylistä oikeesti tehtiin pastissi vei sen positiivisuuden jotenkin ihan uudelle tasolle. kiitos siis siitä ♥ ja sä oot kyllä tosiaan onnistunu tän tekstin kanssa

en siis oikeen pysty sanomaan et tykkäsinkö vai enkö koska en sinänsä tiedä et mitä mieltä mä oon omasta tyylistäni, mut pastissina tää kyllä meni ihan nappiin. tosi jännää ja erilaista kohdata oma tyyli tällä tavalla, kiitos tästä ~

[Arte]

Kappas, tämä oli pastissi! Mietinkin tätä lukiessani, että tää ei ole kyllä sitä tyyliä, jota yleensä kirjoitat, mutta ombre on minullekin tuttu kirjoittaja, joten olipa hauska lukea sinun tulkintasi hänen tyylistään. Minäkin tunnistin sieltä samankaltaisuuksia, kun tiesin, mistä oli kysymys. (:

Tätä onkin sitten tosi vaikea kommentoida. Taidanpas vain sanoa, että oli tosi ahdistava tunnelma! Lauria kävi hirveästi sääliksi. Olisin halunnut jotenkin auttaa häntä. Toivottavasti kesän myötä taas olo helpottuisi.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta! Valitsin tämän tekstin listauksestasi siksi, että halusin lukea lisää Kadmiumkeltainen-tekstistä tutuista Laurista ja Matiaksesta. Vähän minua arvelutti tähän tarttuminen, koska tiesin tämän sijoittuvan aikaan ennen Kadmiumkeltaista (tai niin ainakin käsitin) ja olevan siis todennäköisesti aika synkkä, mutta päätin kuitenkin rohkaistua koettelemaan angstinsietokykyäni!

Laurin kauhea tilanne välittyy tästä tekstistä kyllä melkein tuskallisen hyvin, hyrrr. Hengitysvaikeuksia, outoja mustelmia rintakehässä, takkuja hiuksissa, lukemattomia sähköposteja... Kaikesta tulee sellainen hyytävä vaikutelma, että Lauri tosiaankin lipsuu ja kovaa kyytiä sittenkin. Ote elämästä ja arjesta kirpoaa. Olen joskus ollut samankaltaisessa tilanteessa, ja tämän tarinan lukeminen palauttaa elävästi mieleen sen hallinnan menettämisen tunteen, mikä on hieno saavutus. Se välittyy Laurin puolelta, mutta niin myös Matiaksen puolelta. On varmasti todella vaikeaa seurata läheisen kamppailua ja yrittää tukea ja räpiköidä jotenkin eteenpäin sekä itseään että rakastaan. Siitäkin voi elämänhallinta olla lopulta aika kaukana. Hatunnosto kyllä Matiakselle, kun hän kerta toisensa jälkeen jaksaa selvitellä Laurin takut ja halata ja suukottaa ja yksinkertaisesti olla läsnä. On hienoa, ettei Matias jätä Lauria yksin näin vaikeana ajanjaksona, vaikka varmaan se joskus kaikkein synkimpinä hetkinä käykin mielessä.

Jotenkin ihan erityisesti viehätyn noista toistuvista verikirsikkapuista, jotka esiintyvät muistoina Kadmiumkeltaisessakin. Kirsikkapuista tulee mieleen kevät, ja verikirsikkapuista tulee mieleen synkkä kevät, tekstin nimen mukaisesti musta valo kevään kynnyksellä, ja se jos mikä kuvastaa tätä tarinaa.

Minulle ombré on tuttu kirjoittaja lähinnä runojen kautta, mutta niiden perusteella olen kyllä havaitsevinani tässä tekstissä paljon hänelle ominaisia piirteitä. Aika hienoa, että uskalsit kokeilla pastissia, joka varmasti on aika haastava laji!

Kiitoksia tästä! Synkkähän tämä on, mutta onneksi minulla on mielessä tasapainottamassa Kadmiumkeltainen ja maalaaminen. -Walle