Nimi: Timanttimieli
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: songfic, one-shot
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Kirjoitinko songfikin Billy Eilishin kappaleesta
Ocean Eyes? Pääsikö tällä tavalla nolosi käymään? Herra Jago on katsos teatteri-ihmisiä, hän tuntee hologrammit vaikka onkin 1800-luvulta, tietenkin.
Timanttimieli
*
No fair
You really know how to make me cry
When you gimme those ocean eyes
I'm scared
I've never fallen from quite this high
Falling into your ocean eyes
Those ocean eyes
*
Professori Litefoot heräsi valkoisen heinän keskeltä paikassa, jonka horisontin oli peittänyt sumu, ja sen läpi paistoi aurinko. Hänen ei ollut kylmä, vaikka hän oli maannut maassa, eikä häntä pelottanut, vaikkei hän noustessaan nähnyt mitään missään. Hän kuuli tuulen, kuin surumielisen kauniin laulun, tapailevan sumun läpi. Professori lähti kulkemaan sitä kohti. Hän ei ollut huolissaan sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänet oli heitetty yksin tuntemattomaan.
”Täällä on varmaankin kukkuloita, kun ääni tuolla tavalla kertaantuu”, Litefoot sanoi itselleen. Laulu ei vastannut mitään, ei välittänyt hänestä, vaan kävi hänestä läpi. Kummallista oli, miten hänen askeleensa oli kevyt, kuin maata ei olisi ollut olemassakaan.
Tie, joka kulki heinäpientareen vieressä vietti alas. Kun Litefoot laskeutui alas, kohti mäen pohjaa, hän viimein pystyi erottamaan sumusta pienen sillan ja hahmon, joka katseli sillalta alas veteen, joka sekin toisti ympäristön valkeutta. Tuon muodon hän tunnistaisi missä tahansa.
”Henry”, sanoi Litefoot, ja oli juosta häntä kohti, mutta herra Jagon hahmo kääntyi katsomaan suoraa häntä kohti. Hänen katseensa meni kukkuloilta valuvan laulun lailla professorista läpi. Hänellä oli upeat silmät, värittömän harmaat. Syvät kuin meri, johon pikkuvalkeapuro ennen pitkää vie.
”Ai, minä saan vain katsella. Hyvä on”, huokaisi Litefoot. Herra Jago ei reagoinut häneen mitenkään, vaikka Litefoot tuli hänen viereen sillalle seisomaan. Hänkin katsoi alas veteen, jossa näkyi vain yksi tummempi varjonraita vain.
”Tämä ei ole ollenkaan reilua, sanon minä”, sanoi herra Jago. Liefootista oli hauska tietää, että hänkin höpötti itsekseen. Herra Jago laski alas siltaa ja lähti kävelemään vesirajaa pitkin jonnekin, joka oli udun peitossa. Hän tuntui näkevän paremmin eteensä kuin Litefoot. Ehkä ne olivat hänen silmänsä, jotka olivat kuin tehty utua varten.
Litefoot seurasi hänen perässään. Hänen askelistaan ei kuulunut ääntä, vaikka herra Jagon saappaat raapivat vasten rantakiviä. Litefoot ei muistanut milloin hän olisi viimeksi herra Jagon seurassa ollut näin hiljaa. Maailmassa ei ollut muuta katsottavaa kuin Jago, ellei kiviä lasketa.
”Onko tosiaan käynyt nyt niin, että minut on hyljätty yksin tänne kulkemaan?” sanoi Jago ja syleili sitten itse itseään. Hän tunsi kosteuden ihollaan, jos professori Litefoot ei. Laulu yltyi, mutta se ei kiertänyt herra Jagoa, vaan yritti kaataa hänet. Hän käveli vain sitä vastaan.
”Olen niin peloissani”, Jago tunnusti vastaan taisteltuaan. Litefoot pystyi koskettamaan häntä ja pitämään häntä pystyssä, mutta Jagolle hän oli näkymätöntä ilmaa vain. Tältäköhän kummituksesta tuntuu, tai enkelistä? Oliko herra Jago kiirastulessa, jos kerran hän yksin tunsi kylmää ja hätää? Laulukin kiusasi häntä, ei Litefootia lainkaan.
”Anna, rakas, kun autan sinua. Fiksusti tehty, että lähdit seuraamaan vettä, vesi vie aina loppujen lopuksi jonnekin”, sanoi Litefoot, vaikka nyt jo tiesi, ettei herra Jago häntä kuitenkaan kuulisi. Hänet oli kutsuttu todistajaksi, ei auttajaksi. Silti Litefoot toivoi, että hänen tempomisensa olisi tuntunut herra Jagon sydämessä muutenkin kuin tykytyksenä.
”Voi, professori… kyllä varmaan sanoisit, että meren rannalla on taloja. Pakosta myönnän, että kyllä meistä vain toisella lainkaan leikkaa. Terävät hoksottimet, timanttimieli. Minä raukka rumana ruhona rantaan hukun.”
”Saat minut ihan itkemään, enkä tiedä minkä vuoksi edes”, sanoi Litefoot ja kosketti herra Jagon niskaa. Jago huomaisi, sattumaa kai. Litefoot suuteli kaulaa. Aivan kuin tuuli itse olisi nikotellut ja hälventänyt sumun muutamaksi nykäisyksi. Se oli kuin naarmu fonografikartion vahassa, jonka yli piikki hypähti. Äkkiä herra Jago katsoi häntä silmästä silmään. Yhtä nopeasti Litefoot katosi taas näkymättömiin.
”Hetkinen!” tuumasi Jago ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Tässä on nyt jotain perikummaa pielessä… en taidakaan olla ukko untenmailla.”
”Erittäin hyvin sanottu”, sanoi Litefoot. ”Minusta tämä vaikuttaa – ”
”– hologrammilta!” täydensi Jago lauseen, jota ei edes kuullut. ”Me olemme jääneet jonkun piruvihulaisen aavekuvaan kiinni, niinhän se on! Eikö se aina ole juuri näin? Eihän nyt Lontoossa toki sumussa paista aurinko.”
Professori Litefoot hymyili. Kuka tässä loppujen lopuksi oli timanttimieli? Kukkuloiden laulaja ei selvästi ollut aivan viisas yrittäessään huijata teatterialan ammattilaista.
”Onko sinulla hyviä ideoita siihen, miten me tästä selviydymme?” kysyi Litefoot. Herra Jagon pulssi oli selvästi noussut, kun hän haarukoi katsellaan tyhjää, etsien Litefootia sieltä. Huono vankila tämä, kun sen yksi ainoa terävä huomio pilaa. Jagon silmissä oli viisitoista liekkiä, jotka olivat koko valhetta suuremmat. Ääni kukkuloilta yritti vavisuttaa häntä lujempaa, mutta sillä ei ollut enää mitään sarkaa. Unet eivät kestä sitä, että niiden logiikka särkyy.
”Professori Litefoot, jos kuulet minua! Nyt suudellaan, ja suudellaan tämä surkea sumumaailma pahki.”
”Ah. No. Suunnitelma se tuokin”, sanoi Litefoot, eikä laulu enää koskettanut heistä kumpaakaan.
FIN
