Nimi: Tsuida duida osaatsä uida, pysytsä pinnalla?
Kirjoittaja: Grazioso
Genre: Ystävyyshömppä
Ikäraja: S
Haasteet:
Arkifest II (numero 16) ja
Kerrontahaaste (minäkertoja)
A/N: Joo, olin tänään uimassa. Ei lisättävää :----D.
Hahmot ovatkin jo tuttuja
Kuuluuko ananas pizzaan?-shotistani (S). Nauttikaa!^^
Tsuida duida osaatsä uida, pysytsä pinnalla?
Rutiineista poikkeaminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Yleensä mun päivät soljui mukavalla peruskaavalla läpi - heräsin, söin aamupalan, lähdin kouluun, hengasin kavereiden kanssa, tulin takaisin kotiin ja menin nukkumaan. Näin se oli aina ollut, mutta nyt vitun Juuso oli tullut ja särkenyt mun tarkoin harkitut suunnitelmat päivälle.
“Tuu jo! Mitä sä siellä hytiset?” Juuso huikkasi altaasta. Sen jalat potkivat vedessä asiantuntevasti, ja vaaleat hiukset olivat liimautuneet päänahkaa myöten.
“En helvetissä”, sihisin vastaukseksi. Katsoin ympärilleni. En ollut koskaan pitänyt uimahalleista, mutta jostain syystä Juuso oli saanut raahattua mut mukaansa uimaan. Klooriveden haju sai mun pään kipeäksi, enkä mä varsinaisesti nauttinut seisomisesta puolialastomana ihmisten ilmoilla.
“Älä nyt”, Juuso maanitteli. Se otti parhaimman koiranpentu ilmeensä esiin - ja helvetti, onnistui siinä melkoisen hyvin.
Mitään sanomatta marssin altaan reunalle. Istuin kivikovalle lattialle ja kokeilin varpaan päälläni vedenpintaa.
“Vitun kylmää”, nurisin. Kun uskaltauduin kastamaan jalkani kunnolla haisevaan klooriveteen, ulvahdin säikähdyksestä. Juuso oli jollain konstilla tarttunut mun jalkaan kiinni ja hymyili nyt tyytyväistä hymyä.
“Mitä sä luulet tekeväsi?” murisin silmät tummina. Mun olo oli jo valmiiksi paska, eikä Juuson kädet mun jalan ympärillä varsinaisesti helpottaneet asiaa. Tiesin varsin hyvin, mitä se aikoi tehdä seuraavaksi.
“Kyl sä tiedät”, Juuso naurahti hyväntuulisesti. Sitten jätkä kiskaisi ihan pokkana mun jalasta kiinni niin lujaa, että sukelsin jääkylmään veteen.
“Saatana!” ulvahdin, kun tajusin niellaisseeni ihan mukavasti pahanmakuista kloorivettä. Räpiköin hädissäni pysyäkseni pinnalla, vaikka allas ei edes ollut syvä. Ei mua oltu tarkoitettu tällaiseen ihmisrääkkäykseen! “Mä tapan sut!”
“Joo, joo”, Juuson ääni nauroi jostain. Tunsin, miten vahvat kädet alkoivat kannattelemaan mua pinnalla. Juuson hymyilevät kasvot kohtasivat mun vihaiset.
“Mä kostan tän vielä”, julistin, kun vähään aikaan meistä kumpikaan ei sanonut mitään.
“Et uskaltais”, Juuso virnisti. Sen vaaleanruskeat silmät tuikkivat sellaista elämäniloa, etten mäkään lopulta voinut olla vihainen. Tosin en tietenkään sanonut sitä Juusolle, ylpistyisi vielä.
Kun me alettiin uimaan, en voinut kuin ihailla Juuson liikkeitä vedessä. Mun uiminen oli niin säälittävää, että viisivuotiaskin osaisi paremmin. Mutta Juuso kauhoi vettä käsiinsä tottuneeseen tapaan, eikä sen kasvoilta näkynyt merkkiäkään väsymyksestä. Välillä yritin tavoitella samanlaista tyyliä, mutta epäonnistuin pahanpäiväisesti kerta toisensa jälkeen. Pysyttelin aivan altaan reunalla, niin etten vahingossakaan hukkuisi. Juuso pyörähti aina välillä ympäri ja suorastaan liisi mun luokse. Silloin se antoi mulle jotain ammattimaisia vinkkejä, millä saisin enemmän vauhtia kuulemma surkeaan räpiköimiseeni. Ärähdin jotain yhtä piikikästä vastaukseksi, ihan vain tottumuksesta.
Joo, ehkä tästä tulisi ihan hyvä päivä.
