Nimi: La Pucelle d’Orléans
Kirjoittaja: Grazioso
Ikäraja: S
Fandom: Hetalia
Genre: Angst
Paritus: FrUk
Yhteenveto:
“Please forgive me”, Englanti kuiskasi vielä ennen kuin kääntyi kannoillaan ja käveli pois.
A/N: Nyt se älynväläys sitten tuli! Oonkin jo pitkän aikaa halunnut kirjoittaa FrUk-oneshotin, mutta ei ole tullut oikein mitään mieleen. Nyt sitten tuli, jee.
Nauttikaa! ~
La Pucelle d’Orléans
Jeanne d'Arc
Orléansin neitsyt
Ranskan kansallissankari
30.5.1431Ranska parkaisi, kun hän näki rakastamansa naisen kehon palavan tuhkaksi. Liekit huuhtoivat Jeannen kehoa ja hänen kauniit vaaleat hiuksensa paloivat näkymättömiin. Ympäriltä kuului englantilaisten vihellyksiä ja taputuksia, eikä Ranska kestänyt sitä. Hän vain tuijotti, miten Jeannesta ei jäänyt jäljelle muuta kuin kalutut luut ja tyhjä kuori. Se sattui. Ihan kuin joku olisi lävistänyt Ranskan kehoa tikarilla ja vääntänyt veistä edelleen vuotavassa haavassa.
Kun roviopaikka lopulta hiljeni, Ranska oli yksin itkemässä Jeannen runnotun ruumiin vieressä. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja sillä hetkellä hän vihasi Englantia ja hänen typeriä kansalaisiaan koko sydämensä pohjasta. Mutta kaikkein eniten hän vihasi itseään. Jeanne oli yrittänyt pelastaa Ranskan, pelastaa hänen kansansa. Ja Ranska taas… Hän ei ollut kyennyt pelastamaan Jeannea. Katkerat kyyneleet maistuivat suolaiselta hänen suussaan, ja viilennyt ilma sai koko kehon vapisemaan.
“France.”
Ranska lopetti itkemisen. Hän käänsi päätään ylöspäin kohdatakseen vihreiden silmien tuijotuksen. Englanti seisoi ylväästi hänen edessään. Ranskan kurkkuun nousi ikävä pala. Jos hän olisi pystynyt, hän olisi noussut ylös ja riepottanut Englannin hengiltä.
“France”, Englanti toisti, nyt jo vähän pehmeämmin.
Englannin kasvoilta oli mahdotonta lukea mitään. Toinen vain seisoi siinä, ja Ranska nieleskeli itkuaan. Mitään ei tapahtunut hetkeen. Lopulta Englanti kuitenkin kyykistyi Ranskan eteen. Se sai vanhemman valtion hätkähtämään. Hän näki kyyneleitä Englannin silmissä.
“Anglettere”, Ranska kuiskasi.
Hän nosti kämmenensä ja asetti sen Englannin poskelle. Englanti hätkähti, mutta ei tehnyt mitään. Hän vain tuijotti Ranskaa sumeisilla silmillään. Ranska antoi omien kyyneleidensä valua poskiltaan alas samalla kun silitti hiljaa Englannin kasvoja. Hän hieroi peukalollaan Englannin kyyneleitä pois ja painoi heidän otsansa yhteen. Ranska kuuli miten Englanti hengitti raskaasti ja hiljaa. Se sai hänen sydämensä hypähtämään. Toisen kyyneleet kastelivat hänen nenänpäänsä, mutta Ranska silitti yhä Englannin märkää poskea. Hän lopetti vasta, kun toinen nousi äkisti seisomaan.
“Please forgive me”, Englanti kuiskasi vielä ennen kuin kääntyi kannoillaan ja käveli pois.
~~
30.5.2018Englanti katsoi hiljaisena ikkunasta valuvia vesipisaroita. Uusia pisaroita tipahteli ikkunaan koko ajan, mutta jotenkin Englanti ei saanut katsettaan käännettyä vanhoista vesivanoista. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen, ei kun Ranska seisoi aivan hänen takanaan.
“What do you want, frog?” hän yritti kuulostaa mahdollisimman äkäiselle, mutta sanat kuolivat matkan varrelle. Kaikkialla oli ihan hiljaista.
“Angleterre”, Ranska sanoi pehmeästi.
Englanti ei vieläkään kääntänyt katsettaan pois ikkunasta. Hän huomasi sivusilmällä, miten Ranska istuutui hänen viereensä. Taas oli aivan hiljaista. Englannin sydäntä riipaisi.
“Tiedätkö mikä päivä tänään on, mon cheri?” Ranska huokaisi lopulta. Hän hipaisi sormellaan Englannin poskea.
Englanti hätkähti yllättävää kosketusta, mutta ei siirtänyt toisen kättä poiskaan. Hän tunsi miten Ranska silitti hänen poskeaan hellästi.
“Yes…” hän mumisi, koska pelkäsi äänensä särkyvän. Hän ei voinut kuitenkaan itselleen mitään, kun kysyi seuraavaa kysymystä. Hän pelkäsi kuollakseen vastausta. “Do… do you hate me?”
Englanti ei kestänyt sitä, miten Ranskan liike hänen poskellaan pysähtyi. Hiljainen kyynel valahti hänen silmästään, kun Ranska veti kätensä kokonaan pois. Heidän väliinsä jäi vain kylmää, tyhjää tilaa.
Sitten Englanti tunsi, miten toinen kosketti hänen huultaan. Hän ei pyristellyt, ei lyönyt, ei tehnyt mitään mitä olisi voinut tehdä jonain toisena päivänä. Nyt hän vain odotti sydän pamppaillen.
“Non…” Ranska kuiskasi lopulta. Hänen silmänsä tuikkivat hämärässä valossa.
“Wha…” Englanti henkäisi. Hän tunsi miten muutama kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän tuijotti Ranskan kirkkaan sinisiä silmiä, joista ei heijastunut vihaa tai katkeruutta.
“Non. Je t’aime, mon cheri…” Ranska sanoi pieni hymynkare suupielillään. Hän ojentautui kohti Englantia, mutta ennen kuin suuteli toista, kuiskasi vielä “Ja saat anteeksi…”
Englanti sulki silmänsä kohdatakseen toisen huulet. Hän tunsi kuplivan tunteen vatsanpohjassaan, ja se sai hänet kerrankin sanomaan jotain ranskaksi. Jotain, joka sai Ranskan silmät säihkymään rovion liekkejä.
“Je t’aime aussi, France…”
A/N: Noniin, tulipa siirappista… Mutta hei, tämän tekemisen aikana mulle tuli mieleen yksi toinenkin ficci-idea, heh. Wait for it.
(Btw, nippelitietoa: "La Pucelle d’Orléans" tarkoittaa Orléansin neitsyttä. Se on lempinimi Jeanne d'Arc:ille, Ranskan kansallissankarille).
