Taivas oli kuin silkkinen harso, S, VALMIS

[Kineza7]

Taivas oli kuin silkkinen harso

Kirjoittaja: Kineza7
Beta: Alkupäässä minulla oli betalukija.
Ikäraja: S

Taivas oli kuin silkkinen harso

Prologi

Kaksi sielua maagisessa lähteessä

Aurinko oli laskenut aikoja sitten ja taivas oli melkein tyhjä lukuun ottamatta taivaalla olevaa kuuta. Kuu ei väistynyt, eikä se kääntänyt katsetta. Se tiesi paljon enemmän kuin siltä olisi voinut odottaa.
Kuu hohti valoaan lammelle, joka kimmelsi vihreän eri sävyissä. Lampi ei kuitenkaan ollut hiljainen, vaan kaksi kehoa sai siihen aikaan väreitä. Jännityksen saattoi aistia näiden kahden ihmisen kaltaisen olennon välillä ja kuu huomasi sen.
 Heidän kehonsa näyttivät nuoremmilta kuin mitä he todellisuudessa olivat. Ihmiset olisivat sanoneet heitä kuusitoista vuotiaiksi, mutta totuus oli se, että he olivat vanhempia. Ihmisten tietoisuus heitä kohtaan oli hyvin vajavaista, vaikka tottakai kaikenlaiset huhut liikkuvat eteenpäin erilaisina taruina. Punatukkainen otti vauhtia pyrstöllään ja sukelsi veden alle. Hänen pyrstönsä heijasti kuunvaloa poispäin ja pienet suomut kimalsivat sinisenä. Hän tarttui toisen pyrstöön ja sai aikaiseksi ähkäisyn, joka kiiri hiljaisena huutona ja pian molemmat olivat veden alla. Toinen heistä, ruskeatukkainen päätti, ettei anna anteeksi toisen tekoa ja otti kaveristaan kiinni. He olivat molemmat rakenteeltaan todella siroja ja vesi suorastaan kuunteli heidän liikkeitään. Veteen ilmestyi pieniä kuplia, kun punatukkainen päätti nousta pinnalle. Pian toisenkin pää ilmestyi näkyviin ja he olivat hetken aikaa paikoillaan. Ilmassa saattoi aistia jännityksen, joka kuitenkin laukesi ulos heidän naurunaan. Kuu katsoi touhua hieman epäluuloisesti, mutta se ei silti kääntänyt valonsäteitään heistä.
Jossakin varjojen kätkössä puuhun ilmestyi viivoja, joista muodostuin kirjaimia. Kirjaimista muodostui kaksi runoa:

Askeleet kaikuvat tuulen mukana.
Yksinäinen mieli yrittää selviytyä muiden keskellä.
Näkökyky hänellä on uinuva.
Vaakakupissa on kaksi polkua.
Valitseeko hän oikein?
Sitä ei kukaan tiedä.
Ei kuukaan.
Hän on irrallinen sielu, vailla ankkuria.

On myös toinen.
Yksin ei ole hän, eikä yksinäinen.
Vapautta hän silti kaipaa.
Irti kahleista, mieli huutaa.
Hän haluaa oman polun rakentaa.
Hänestä tuntuu, että häntä sidotaan.

[Kineza7]

Luku 1

Valpuri

En arvostanut äidin elettä siitä, että hän oli saanut minut mukaansa näihin juhliin. Olihan se hyvä, että hänellä oli edes joku serkkuni syntymäpäiväjuhlissa, mutta minua ei voinut vähempää kiinnostaa. Seisoin nurkassa ja pureskelin jotakin keksiä, enkä halunnut puhua yhtään kenellekään, enkä varsinkaan äidin siskolle, joka aina kyseli, olisiko minulla ollut poikaystävää.
Kuinka minulla voisi olla poikaystävä, jos minulla ei ollut edes kunnolla kavereita? En voinut edes sanoa Niklaksesta halaistua sanaa, kun meitä olisi heti paritettu. Miksi en voinut olla vain parhaan ystäväni kaveri? Tästä syystä en pitänyt mistään, missä oli sukulaisia. Minua ärsytti myös Allin käytös. Hän nauroi sellaista tekonaurua ja kiitti lahjoista. Huomasin Allin ottavan yhteiskuvaa siskonsa Millien kanssa. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin sosiaaliseen mediaan he julkaisisivat kuvan. Sen tosiasian tiesin, etteivät he mainitse minusta halaistuakaan sanaa. Mitäpä minä olin tehnyt Allin vuoksi, en juurikaan mitään. Joskus pienempänä saatoimme leikkiä yksisarvisilla. Ajat muuttuivat, ja Alli sanoi että yksisarvisia ei ole olemassa. Päätin karistaa surun aallon harteiltani, ja mietin, etten ollut edes ostanut Allille minkäänlaista lahjaa. Tai no olimmehan me äidin kanssa antaneet jonkin hajuvesipullon, ja sekin oli äidin valitsema. Toisin sanoen, en ollut tehnyt Allin hyväksi pitkään aikaan mitään ja nyt hän ei tullut edes juttelemaan kanssani.
 Taivas oli hämärtynyt myöhäistä iltaa kohden. Olin viimein päässyt pois juhlista, enkä voinut malttaa, että olisin päässyt äitini kanssa kotiin. Hiljaisuus vallitsi autossa, olimme kumpikin toisillemme vihaisia. Äiti piti katseensa tiukasti tiessä ja minä kannattelin käsissäni puhelinta. Olisin käyttänyt sitä pakokeinona tilanteesta, mutta se tuntui mahdottomalta, varsinkin, kun siinä ei ollut akkua.
“Sinä et tee mitään hyväkseni”, äiti tokaisi rikkoen hiljaisuuden välillämme, olihan auton humina kuulunut jo tovin.
“Miten niin en tee?” vastasin närkästyneenä, vaikka tiesin, mitä hän tarkoitti.
“Et sitten voi hyväksyä Rikua?”
“No, en, se on täys mulkku.” Siinä vaiheessa äiti käänsi ensimmäistä kertaa katseensa minuun.
“Valpu!”
“Joo, joo”, sanoin äidille lattealla äänensävyllä, mutta kyllä minuun silti sattui, kun hän huusi minulle.
Rummutin käsilläni auton konepeltiä ja naputus tuntui häiritsevän äitiä. En kuitenkaan lopettanut sitä vaan jatkoin, kunnes huomasin, että äiti ei noteerannut sitä mitenkään. Minun oli siis turha yrittää ärsyttää häntä. Luovutin ja annoin auton hurinan peittää hengityksemme. Minäkin käänsin katseeni eteen ja näin kuinka autolamppujen valo luovi tiehen valoa. Se liikkui sitä mukaa, mitä mekin liikuimme.
“Miksi et voi hyväksyä Rikua?” äiti kivahti hieman parahtaen ja hiljaisuus välillämme rikkoutui.
“Hän ei tiedä, mikä on hyväksi sinulle. Onko hän kertaakaan kysynyt, mitä sinä haluaisit tehdä? Teet aina sen, mitä Riku käskee sinun tekevän.”
Kysymys jäi roikkumaan välillemme. Tiesin olevani oikeassa, kunnes hän inahti, “Minä rakastan häntä”.
Paskat rakastat. Miten sellaista ihmistä voi edes rakastaa?
“Se on silti väärin isää kohtaan”, mainitsin. Miten minä olin kaiken pahan alku ja juuri? mietin rypistäen kulmiani. Kuinka Riku sai olla äitiä kohtaan kusipää, mutta jos minä tein vähänkään väärin häntä kohtaan, niin minun tekemisiäni ei hyväksytty.

Ikkuna huurtui hieman kosteasta ilmasta, käännyimme tiellä ja auton valot valaisivat pellon, mistä erottui sivusilmällä jotain ihmisen kaltaista.
“Äiti, pysähdy.”
“Mitä?” Ja siinä samassa äiti jarrutti tien reunaan. Taisin sanoa jotain liian jyrkästi. Tuollaista reaktiota en odottanut.
“Törmäsimmekö johonkin?”
“Öhh”
“Niin?”
“No, tuota, näin tuolla pellolla jonkun.”
“Onko tämä se syy, miksi minun piti pysähtyä?” äiti katsoi minua hieman tuohtuneesti.
Minulla kuitenkin riitti intoa mennä selvittämään, mitä metsänrajassa oli. En myöskään halunnut jäädä selittelemään autoon mitään. Kopeloin oven auki. Pian se kuitenkin tuli takaisin päin ja osui minua jalkaan. En kuitenkaan antanut sen lannistaa vaan nousin rivakasti ulos autosta. Askeleita ottaessani käännyin takaisin autoon, sekä katsomaan tulisiko äiti perässäni. Siinä samassa horjahdin, mutta en kaatunut; sekään ei olisi ollut yllätys ottaen huomioon, että kyseessä olin minä.
Äiti saavutti minut ja jatkoin kohti peltoa, jossa olin nähnyt hetki sitten liikettä. Aluksi en erottanut mitään, kunnes huomasin ihmisen.
Näin pitkät vaaleat hiukset, jotka heiluivat tuulessa. Vaaleat hiukset olivat tummaa iltaa vasten. En tiennyt uskoako silmiäni vaiko en? Tuuli pisteli ihoani, mutta en lähes tuntenut sitä kauniin tytön edessä. Tyttö oli selin meitä päin eikä ollut huomannut minun ja äidin tulemista. Pieni epäilys kuiski mielessäni? Miten hän ei ollut voinut huomata tuloamme? Kuinka hän ei ollut kuullut kenkien narskuntaa lumessa? Hänen mekkonsa oli vaaleansininen ja siinä oli tummemman erilaisia sävyjä. Mekko oli varmaankin jonkinlainen meriteemainen.
Mekko oli kaunis, mutta en tiennyt, miksi hänellä olisi sellainen mekko helmikuussa. Kysymyksiä takertui kurkkuuni, mutta en sanonut mitään.
Käänsin katseeni äitiin ja hän tuijotti minua saman ihmetyksen vallassa tummemman ruskeilla silmillään kuin minulla oli. Äiti sai vaivoin nostettua toista kulmaansa ja hänen suunsa oli hieman hämmennyksestä raollaan.
Tyttö kääntyi meitä kohti ja katsoi minuun liian pitkäksi aikaa, kunnes käänsi katseensa äitiin. Hän käänsi päätään hieman kysyvästi kuin miettien jotain, mutta hänen ilmekään ei värähtänyt. Nuoren tytön katse ei ollut kuitenkaan pelokas, se oli vain hallitun ilmeetön. Hänen mekkonsa vieläkin heilui hänen ympärillään kuin tehden hänen ympärilleen jonkinlaisen auran.
Yritin tasoittaa hengitystäni, mutta en kyennyt tekemään sitä. Olin erittäin hämmentynyt tilanteesta ja tuosta nuoresta ihmisestä. Kuinka hän oli päätynyt tähän aikaan vuodesta ulos ja vastahan talvi oli ohitse. Puristin talvitakkia kuin automaattisesti todistaakseni mietintäni. Noniin, kaikki on hyvin. Ei huolta. Oliko hän jonkinlaisissa aineissa vai mistä tässä oikein oli kysymys? Mitä ihmettä ne nykynuoret sitten ikinä tekivätkään? Ei tämä ainakaan normaalia ollut. Ei sillä, että itse olisin ollut normaaleimmasta päästä.
Mitä tässä tilanteessa edes olisi viisasta kysyä? Tarvitsiko hän apua? Käänsin katseeni hämmentyneenä äitiin ja katsoimme toisiamme saman ihmetyksen vallassa. Olin aivan varma, ettei äitikään tiennyt, mitä sanoa. En kuitenkaan saanut käännettyä katsettani.
“Hei”, kuulin samaan aikaan heiveröisen, mutta vahvan äänen. En miltei huomannut hänen suunsa liikkuvan, mutta yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin halunnut olla hänelle mieliksi. Se oli oikeastaan hieman pelottavaa. Ehkä kyse oli kuitenkin vain siitä, että halusin auttaa häntä. Ei mistään sen kummallisemmasta. Ei sitä kuitenkaan joka päivä tavannut tällä tavalla muita ihmisiä. Kuinka niin pienestä ja sulavasta ihmisestä saattoi tulla niin vahva aura? Minulle tuli jotenkin mieleen ne luokan rohkeimmat tyypit, jotka ainakin esittivät nähneensä niin paljon maailmaa ja kävivät ulkona polttamassa tupakkaa.
Nuoren silmät olivat turkoosinsiniset ja jotenkin ne saivat sisälleni jonkinlaisen rauhan ja luottamuksen. Ne miltei vaikuttivat tutuilta, mutta tiesin, etten ollut nähnyt kyseistä ihmistä koskaan ennen. Se ei vain voinut olla mahdollista. Minua alkoi oikein pyörryttää liiallisesta ajatuksesta ja tunsin kuin silmieni takaa tuntui väsymystä. Mitä jos ihan hieman rajoittaisin silmiäni? Ei siinä olisi mitään pahaa. Eikä sillä muutenkaan olisi niin väliä, jos näyttäisin tässä tilanteessa oudolta. Ei sillä, ettenkö minä yleensä näyttäisi. Tässä tilanteessa se tuntui vain pienemmältä pahalta tilanteen huomioon ottaen. Avasin silmäni taas hetkeksi ja näin hänen katseessaan hieman epäröintiä, mutta se taisi olla ihan vain kuvitelmaa. Halusin vajota syvyyteen ja minun teki mieli pyytää Niklaselta apua. Se tosin taisi olla aika vaikeaa, kun emme olleet edes koskaan tavanneet. Uskoin silti, että hän olisi tullut auttamaan jos olisi voinut.

Valo siivilöityi vaaleista verhoista, enkä voinut olla kummastelematta, miten erilaiselta se vaikutti. Tuntui kuin olisi ollut uppoutunut sängyn pohjaan asti. Hätkähdin täysin hereille, enkä todellakaan ollut huoneessani. Olin talossa, jossa en koskaan ollut ennen ollut.
Nousin istumaan ja päätäni jomotti, kokeilin kohtaa varovasti kädelläni ja huomasin möykyn. Mitä helvettiä eilen oikein tapahtui? Muistin kaatuneeni ja muistin tytön, hiukset ja liehuvan mekon. Oliko hän jotenkin nukuttanut meidät? Miten hän olisi edes sen voinut tehdä? En muistanut, että kasvojeni eteen olisi laitettu liinaa tai mitään muutakaan sen kaltaista. Ajatuksissani ei ollut päätä eikä häntää.
Asioihin ei löytyisi ratkaisua sängyssä makoilulla, joten heilautin jalkani alas ja nousin rivakasti ylös, mikä ei tilanteeseen nähden ollut paras ratkaisu, sillä pääkipuni ei helpottunut ollenkaan. Silmissäni sumeni täysin ja näin vain valkoisen ja mustan sekoitusta, sellaista muurahaisjuoksua, mitä tulee vanhoista putkitelevisioista. Pian näkökenttäni muuttui selväpiirteisemmäksi ja huojennuin siitä niin, että otin varovaisen, mutta varman askeleen kohti ovea.
Kävellessäni huomasin pöydällä olevan nuoren ihmisen tavaroita. Hän on varmaankin minun ikäiseni, ajattelin. Seinällä tuntui olevan jotain ryhmäkuvia nuorista, mutta en ehtinyt mennä katsomaan niitä lähempää, sillä kuulin keittiöstä kolinaa. Olin aivan kuin koiranpentu uudessa talossa.
 Astuin ulos huoneesta ja sitä huonetta vastapäätä, josta tulin oli huone, minkä ovi oli kiinni. Kääntyessäni oikealle näin vilauksen olohuoneesta ja oletettavasti vessasta. Katsottuani keittiöön en ollut uskoa silmiäni, kun näin äidin latovan jääkaappiin ruokatarvikkeita. Hän oli selkeästi kuullut askeleeni, sillä äiti kääntyi minuun päin ja hymy ulottui korviin asti.
“Mitä sinä teet?” Puhisin kysymyksen ilmoille. Oli tapahtunut aivan liikaa, enkä todellakaan tiennyt, mitä teimme tässä talossa.
“Niin”, äiti sanoi ja käänsi katseensa pienessä keittiössä olevalle pöydälle, “Istuudu.” Minulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin istua, sillä muuten en olisi saanut vastauksia? Niinkö?
Siispä istuuduin neliön muotoisen pöydän ääreen ja katsoin äidin kasvoja, joista ei loistanut muu kuin jännittyneisyys. Äiti oli hyvin samannäköinen kuin minä vaikkakin hänen kasvoillaan näkyi ikääntymisen merkkejä. Äidin hiukset olivat myös lyhyemmät kuin minun ja ne peittivät juuri ja juuri korvat. ja minun kasvoillani ei ollut ainuttakaan luomea kuten hänellä. Minä pidin äidin luomesta ja se liikkui äidin puhuessa, “Sinähän tiedät, ettei me voida asua enää Juhanin, siis isäsi luona.”
“Joo.” Ei kai äiti ainakaan siellä halunnut asua, kun hänellä oli uusi mies. Mutta miten se tähän liittyi? mietin ja odotin vastauksia.
“Eikä me voida muuttaa Rikun yksiöön”, äiti tokaisi hampaiden välistä, ja hän näytti hieman pidättäytyväiseltä. Aivan kuin minun reaktioni olisi saanut hänet varuilleen.
Luojan kiitos, huokaisin, mutta en kuitenkaan sanonut mitään.
“Eilen pyörryit siellä pellolla ja yritettiin saada sinua Kuuran kanssa hereille”, äiti selitti hieman huolestuneen kuuloisesti ja hän jatkoi selittelemistä, enkä tiennyt nopeuttiko utelias ilmeeni asiaa, “Tokkuraisena hourit ja vakuutit olevasi ihan kunnossa.”
Oikeasti? En muistanut mitään sellaista tilannetta, että olisin herännyt. Ainoastaan hämmentävän kohtaaminen nuoren tytön kanssa, jonka nimi oli oletettavasti Kuura. Äiti kuitenkin jatkoi selittelyään, “Olisin vienyt sinut sairaalaan, mutta tiedän, miten paljon vihaat sinne joutumista. Kuuralla olikin idea, että tuotaisiin sinut tänne.”
“Täällä sitä nyt sitten ollaan”, vastasin kolkosti. En pitänyt siitä, etten saanut hallita elämääni.
“Juteltiin sitten Kuuran kanssa aika pitkään yöllä ja päädyttiin, että me muutetaan tänne siksi aikaa, kun Kuura on poissa”, äiti paljasti ja jatkoi, “Hän sanoi lähtevänsä selvittämään perheasioita, en viitsinyt sen enempää kysellä.”
“Anteeksi mitä?” Olin täysin ulkona tilanteesta. Tuntui kuin pääkipu olisi vain pahentunut tästä sekavuudesta. Elämäni tuntui olevan täysin sekaisin?
“Eihän me nyt tänne voida muuttaa”, tiuskaisin hieman liian kovaan ääni täristen.
“Asutaan täällä se pari viikkoa ja muutetaan sitten Rikun kanssa isompaan asuntoon”, äiti sanoi hymyillen. Tämä tuntui helpottaneen kaikki hänen ongelmansa. Rikun luokse muuttaminen ei auttanut asiaa millään tavalla.
“Eikö tämä sitä paitsi ole laitonta?”
“Kuura omistaa tämän asunnon.”
“Mutta eikö hän ole nuori?”
“Hän näyttää nuoremmalta kuin on ja täytin paperit, joissa luki myös hänen nimensä. Emme tee mitään laitonta.”
“Eikö tämä sinusta ole hieman hämärää?” yritin väittää vieläkin vastaan, mutta äiti katsoi minua ruskeilla silmillään järkähtämättömästi takaisin.
“Onhan tämä toki ennennäkemätöntä, mutta se ei tarkoita ettemme voisi tehdä niin.”
En pystynyt käsittelemään tätä asiaa. Tämä asunto olisi uusi kotini, josta olin herännyt vasta hetki sitten? Tässä tilanteessa minun ei auttanut muu kuin laittaa Niklakselle viestiä, kunhan vain löytäisin jostain puhelimeni ja voisin ladata sen.
“Otitko puhelimeni autosta?” kysyin ehkä hieman liian vaativasti tässä tilanteessa. Näin oudossa tilanteessa minulla oli siihen täysi oikeus. Niklas oli ainoa henkilö, joka saattoi rauhoittaa minut tässä tilanteessa. Hän on myös ainoa ja paras ystäväni.
“Laitoin sen lataamaan tuohon tiskipöydälle”, äiti sanoi rauhanomaisesti. Nousin valkoisen pöydän äärestä ja näin puhelimeni latauspistokkeessa. Äiti ei koskaan ladannut puhelintani, sillä käytin sitä muutenkin aivan liikaa. Varsinkin, kun olin kiinni kännykän lisäksi koneessa (mikä ei siis haitannut minua, mutta tuntui ärsyttävän erästä enemmän kuin voin edes kertoa). Minulle tuli hirveä ikävä tietokonettani. Minuun iski ikävä tavallista elämääni kohtaan, jossa en tavannut hulluja nuoria pellolla, jotka lahjoittivat asuntoja tuiki tuntemattomille. Kaikeksi onnekseni näin puhelimeni avautuvan ja syötin pin-koodin mahdollisimman nopeasti. Avasin seuraavan koodin ja odotin puhelimeeni tulevien viestien ilmestyvän. Pian näinkin Niklaksen nimen ilmestyvän yläkulmaan. Olin huojentunut, sillä hänen läsnäolonsa teki jo helpomman hengittää. Näin eiliset valitukset äidin paskamaisuudesta isääni kohtaan ja kuinka Niklas tuki minua sanomalla, että kyllä kaikki vielä tulisi olemaan kunnossa.
“En tiedä enää mistään mitään”, naputin Niklakselle viestin.
“Mitä tarkoitat?” huomasin nopean vastauksen ilmestyvän viestiketjuun. Huokaisin helpotuksesta ja tunsin hartioideni rauhoittuva. Kaikki on kunnossa, ajattelin. Vaikka ei ollutkaan normaalia nähdä nuoria tyttöjä tanssimassa pellolla, ja saada häneltä asunto, kaikki oli silti kunnossa. Minulla oli äiti, eikä hän aikonut pakottaa minua muuttamaan Rikun pieneen asuntoon.
Naurahdin epävarmana siitä, mitä vastata Niklakselle. “Tapasimme eilen nuoren tytön pellolla ja yhtäkkiä minä pyörryin. Heräsin jossain kerrostalossa, enkä edes tiedä missä olen”.
“Ahaa?” huomasin vastauksen. Niklas oli hämmentynyt ja syystä. Asioita oli vielä vaikeampi kertoa viestissä, kun niiden näkemisessäkin oli jo vaikeuksia.
“Joo, vaikea nähdä omin silmin ja vielä vaikeampi selittää. Tämän nuoren tytön nimi on Kuura ja hän lähti joksikin aikaa pois kotoota. Sillä aikaa me saamme asua hänen kerrostaloasunnossaan”, kirjoitin viestiketjuun.
“Häh?”, Niklas sanoi.
“Joo…”, kirjoitin.
“Kuulostaa kyllä sekavalta, mutta ainakaan ei tarvitse mennä Rikun yksiöön.” Sitä minäkin ajattelin, kuinka ollakaan, Niklas osasi ajatella samoin kuin minä. Katseeni osui jääkaapissa olevaan lappuun. Kuura Laakso. Miten kenelläkään oli niin epätavallinen etunimi, mutta sukunimi niin yleinen kuin olla ja voi? Mitäpä minä olin sanomaan Valpurina.
Jääkaapissa oli muitakin lappuja, mutta se suorastaan huokui tyhjyyttään.
Millainen ihminen täällä oikein asui? Tiesinhän minä, ettei toisten laskuja saanut katsoa. En kuitenkaan voinut hillitä tiedonjanoani. Kyse oli kuitenkin aivan tavallisesta sähkölaskusta.

[Kineza7]

Luku 2

Ensimmäinen (toinen) aamu uudessa sängyssä tuntui oudolta. Tuntui kuin koko juttu olisi ollut unta. Se oli kuitenkin vain toiveajattelua, sillä sänky oli aivan liian pehmeä. Muistin, miten en ollut saanut unta edellisenä yönä, enkä ollut saanut unta, koska olin miettinyt liikaa kaikkea. Miten vanhempieni ero sattuikin tuntua niin pahalta? Osittain syytin äitiä erosta ja siitä ettei hän halunnut yrittää vielä isän kanssa.
Minua nauratti ajatus, etten ollut kaivannut ollenkaan Fariksen maailmaan. Kyseessä on nettiroolipeli, jossa luodaan oma hahmo. Oman hahmon taitoja pystyy kehittämään pelin aikana. Pelissä on tehtävänä taistella toisia pelaajia vastaan ryhmänä. Kun kehittää omaa hahmoa, on tärkeää luoda suhteita muihin pelaajiin. Yksin ei pelissä pärjää ja se onkin yksi pelin hienoimmista ominaisuuksista. Pelin maailman grafiikat ovat myös aivan huippuluokkaa ja nautin joka kerta pelatessani. Pidin hahmoni Valeriesta todella paljon ja olin saanut hänelle erilaisia asukokonaisuuksia, joihin olin todella tyytyväinen. Valerie on minulle tärkeä hahmo ja hänen avullaan olen tutustunut myös Niklakseen.

Minua harmitti, sillä en ollut myöskään osannut puhua Niklakselle eilisistä tapahtumista ja siitä, miten hämilläni olin. Enimmäkseen minä ymmärsin vasta nyt, että äiti oli kuin olikin tosissaan: hän halusi eroon isästäni. Ajatus sattui minua, mutta en voinut velloa siinä.

Olin vihainen äidilleni ja ehkä siitä syystä halusin lähteä käymään kotonani. Kampesin itseni ylös sängystä ja laitoin mekon päälleni, sillä muita vaatteita minulla ei ollut.
Äidin toissapäiväinen edustustilaisuus maistui puulta suussani. Vihasin olla sellaisissa tilaisuuksissa, joissa minun piti hymyillä ja esittää, että sopeuduimme joukkoon. Minusta myös oli pitkään tuntunut, että perheellämme ei ollut mennyt kovin hyvin. En kuitenkaan ollut halunnut rikkoa hyvän perheen illuusiota. En pitänyt mistään sukujuhlista. En tuntenut olevani nätti mekossa muiden kauniiden ihmisten keskellä. Karsitin ajatukset päästäni ja hain naulakosta takkini. Tähän oli saatava loppu. En antaisi äidin pompotella itseäni tämän enempää. Tein itse omat päätökseni. Olin totellut äitiä aivan tarpeeksi, ensin juhlat ja sitten Kuuran asunnossa oleminen.
“Valpu! Mihin sinä menet?” kuulin äidin huutavan jostain keittiön suunnilta. Luultavasti nautti teekuppostaan pienen valkoisen pöytänsä äärellä.
“Kotiin”, tokaisin turhankin voimakkaasti.
“Ei, älä! Mennään sitten yhdessä autolla.”
En kuunnellut äidin huutoja vaan avasin oven ja pujahdin ulos ovesta. Paine nousi takaraivooni ja ehdin säikähtää, “Mitä jos unohdin lompakkoni?”
Kaikeksi onnekseni lompakkoni ja niin ollen bussikorttini oli lompakossa, jonka löysin takkini taskusta. Pääsisin siis käymään kotona ja selittämään sekavan tilanteen isälleni. Minulla oli pieni aavistus, missä suunnassa keskusta oli. Luovin tieni kerrostalojen välistä tielle ja odottelin bussia. Kylmä pakkastuuli ehti ottaa minut kiinni. Hypin paikallani, vaikka tiesin, ettei se todellisuudessa auttanut paskaakaan.
Pian näin keltaisen bussin kaartavan pysäkille ja hengähdin, kun sain hypätä sen kyytiin. Kuulin pienoisen merkkiäänen, jotta pystyin jatkamaan matkaa. Bussissa oli todella ahdasta ja jouduin väistämään ihmisiä. Kun bussi lähti liikkeelle, horjahdin eteenpäin. Tarrasin summanmutikassa ensimmäiseen oljenkorteen, minkä löysin. Se oli kolmessakymmenessä oleva nainen, joka katsoi minua silmät kavenneina. Olkapääni jähmettyivät. Miten saatoinkin olla näin kömpelö? Oppisinko koskaan olemaan vähemmän nolo?
“Anteeksi”, toistin hämilläni ja jatkoin matkaa bussin loppuosaan, vaikka tiesin, ettei siellä ollut tilaa. En vain kestänyt nähdä sääliviä katseita. Kaikeksi onnekseni löysin paikan bussin loppuosasta. Huokaisin helpotuksesta ja istuin paikalle. Toivoin hartaasti, että vierustoverini ei lähtisi pois bussista ennen minua. Vihasin odottelua ja sitä, että pitäisikö hänet päästää bussin kyydistä ennen minua.
Kirjauduin Fariksen foorumille ja sovin maailmojen välisistä kaupoista. Iloitsin siitä, että sain tehtyä sitä, missä olin hyvä. Kävin kauppaa jo ostamistani tuotteista ja ostin Valerielle uuden miekan. Se oli hopeinen ja siinä oli kultaisia koristeita. Pidin siitä hyvin paljon ja tunsin kuinka hymy kirkasti kasvoni. “Thanks Tom686”, kirjoitin.
“Don’t worry, Val”, hän vastasi ja jatkoi, “Where you have been?”
“Family situation”, kerroin ja tunsin hieman tyydytystä siitä, että sain paljastaa pieniä asioita elämästäni.
“Oh, okay, i will wait you, Vally.”
“Haha, thanks”, Tom oli yksi ainoista, jotka kutsuivat minua Vallyksi ja se sopi paremmin kuin hyvin.

“Anteeksi”, vierustoverini ikkunan puoleisella penkillä sanoi möreällä äänellä ja hätkähdin hereille. Siinä samassa meinasin pudottaa puhelimeni ja katsoin miestä vaivaantuneesti.
“Olemme keskustassa”, hän tokaisi, aivan niin. Kapusin ylös nopeasti ja pujahdin bussista ulos. Kuinka kukaan voi failata kaksi kertaa samana päivänä?

Huokaisin, kun näin tutun omakotitalon, oli niin helpottavaa kävellä tuttua reittiä, jota olin kävellyt jo pikkutytöstä asti. Reitti ei ollut edes muuttunut mentyäni ammattikouluun. Tuttu polku takaovelle oli loskan peitossa ja katon rajasta tippui pieniä pisaroita maahan. Kokeilin oliko ovi lukossa ja ilahduin, kun se ei ollut. Minun ei tarvinnut keskeyttää isää avaamaan ovea.
Olohuoneessa paloi himmeä valo ja olohuoneessa tuoksui pieni hento tuoksu rosmariinia, jossa oli häivähdys minttua. Jostain kauempaa kuului lapsen rääkäisy.  Mitä? Lapsi? Täällä? Kävelin kengät jalassa omaan huoneeseeni ja en ollut uskoa silmiäni. Kaksi pientä lasta olivat levittäytyneet koko huoneeseeni. Lelut olivat hujan hajan. Toinen tytöistä istui sängylläni ja toinen oli mennyt sänkyni alle pakoon. Molemmat tapittivat minua sinisillä silmillään sanoen, “Kuka helvetti sinä olet?” Ottaen huomioon, etteivät he tietenkään kiroilleet. Ainakaan toivottavasti.
“Valpu, mitä sinä täällä teet?” isä sanoi järkytys äänessään. Käänsin katseeni hitaasti ja näin hänen rypistyneet kulmakarvansa. Hänen parransänkensä oli hieman kasvanut eikä hän melkein koskaan jättänyt sitä tekemättä.
Kuulin hänen äänestään, että hän oikeasti yllättyi, kun olin saapunut paikalle.
“Arg!” huusin ensimmäistä kertaa näiden päivien aikana. Kuinka kukaan saattoi tehdä minulle näin? Kenen nuo lapset olivat?
Pian huomasin, kuinka hento nainen astui makuuhuoneesta käytävälle ja asetti kätensä isän olkapäälle. Hän yritti hymyillä minulle rauhoittavasti ja en voinut mitään irvistykselleni.
“Madeleine”, nainen sanoi ja ojensi kättään. Minun teki mieli olla tarttumatta siihen ja annoinkin tilanteen jatkua kunnes huomasin isän vihaisen katseen. Nappasin kädestä kiinni ja tokaisin: “Valpuri.”
Tämä oli se todellinen syy, miksi äiti ei ollut halunnut enää asua kotonaan. Minusta Tuntui kuin olisin ollut turha kaluste vanhasta elämästä. Valhe sai oloni tukalaksi ja kyyneleet yrittivät pyrkiä ulos. Nielaisin nopeasti ja yritin koota itseni.
“Anteeksi”, tokaisin ja katsoin heitä tuimasti ja sivahdin, “Haluaisin muitakin vaatteita kuin nämä”, sanoin ja käännyin takaisin kohti huonettani ja astuin avonaisesta ovesta sisään. En välittänyt tyttöjen katseista vaan avasin kaapin ovet ja nappasin repun ja sulloin sinne vaatteitani. Tunsin heidän tapituksensa selässäni.  Käänsin katseeni tietokoneeseeni ja ensimmäistä kertaa elämässäni kaduin, etten olisi ostanut pöytäkonetta. “He eivät sitten rikota konettani, onko selvä?” huusin raivo äänessäni. Itsekin hätkähdin, miten vihaiselta kuulostin. Käänsin katseeni kirjahyllyyn ja nappasin sieltä summanmutikassa itselleni kirjan. Olisihan minulla sitten edes jotain tekemistä. Tunsin itseni voimattomaksi ja epätodelliseksi. Hartiani lysähtivät. Tätä ei voinut tapahtua. Aivan kuin olisin ollut jonkin elokuvan hahmo, mutten tiennyt olisiko edes se mahdollista. Minulla oli liuta kysymyksiä isälleni, mutta en tohtinut esittää niitä tässä seurueessa. Kuinka kauan he olivat tapailleet Madeleinen kanssa? Ennen kuin äiti oli alkanut seurustelemaan Rikun kanssa? Vaiko jo ennen? Oliko isä hakenut lohtua toisesta naisesta? Pääni meni ihan pyörälle näistä kaikista kysymyksistä ja päällimmäiseksi nousi itsekäs ajatus. En kuitenkaan voinut ajatuksilleni mitään. Enkö minä riittänyt pitämään perhettäni pystyssä? Olinko tehnyt jotain väärin? Todellisuudessa tiesin, ettei kyse ollut minusta, mutta ääni minussa väitti toista. Se kuiskaili: “Sinä olet syypää heidän eroon”.
Hengitin syvään ja yritin rauhoittaa itseni. Minä olin vahva, minä pystyisin tähän. Palaisin takaisin Kuuran asuntoon, mikä todellisuudessa tuntui yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin tämäkin. Tarkemmin ajatellen minusta tuntui kuin olisin ollut aavikolla, jonka molemmissa päissä olivat vanhempani. En vain tiennyt kumman luokse haluaisin asumaan. Ottaen vielä huomioon sen, ettei äiti todellisuudessa omistanut sitä kerrostaloasuntoa. Äidin kanssa asumisessa olisi se hyvä puoli että siellä en joutuisi kestämään muita ihmisiä.
Tiedonjano kumpusi syvältä ja halusin vastauksia. Kumpaa voisin syyttää, äitiä vaiko isääni? Jostain syystä halusin syntipukin enkä tiennyt, miten voisin ratkaista ongelmani. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani helvetin yksin. Vihasin sitä, miksen ollut tuntenut tarvetta jutella luokkalaisilleni. Halusin tuntea jonkun lähelläni, käpertyä hänen syliinsä, itkeä jonkun olkapäätä vasten ja antaa kaiken valua ulos. Tuntea joku lähelläni ja vain antaa hänen huolehtia minusta. Tiesin, etten voinut tehdä asialle mitään.
Opiskelen datanomiksi, ja he ovat yhtä nörttejä kuin minäkin, mutta he ovat silti niin kaukaisia, sillä he pelaavat aivan toisenlaisia pelejä, eikä minua oikeastaan kiinnosta muut kuin Faris. Luokan useimmat pojat pelaavat vain joka päivä koulussa eivätkä opettajat sano mitään, koska jostain kumman syystä he loistavat kokeissa (olen jotenkin päätellyt, että he salaa hakkeroivat opettajan koneen ja he saavat sitä kautta vastaukset) En kuitenkaan tiedä totuutta, sillä en ole jutellut heidän kanssaan.
Tottakai olisin voinut laittaa Niklakselle viestiä, mutta se tuntui hyvin typerältä tässä tilanteessa. En ollut koskaan nähnyt Niklasta enkä ketään muitakaan pelikavereitani. Tuntui kuin elämästäni olisi tippunut kaikki, minkä päällä seisoin. Useimpina huonoina päivinä sain olla Valerie ja uppoutua hänen ongelmiinsa. Nyt minulla ei ollut sitä mahdollisuutta ja sormiani syyhysi päästä käyttämään koneen näppäimistöä.
Heräsin ajatuksistani ja sulloin kirjan muiden vaatteiden kanssa reppuun. Huoneessa olevat pikkutytöt tuijottivat minua suu auki ja raivopäissäni kävellessäni olohuoneeseen käänsin viime hetkellä pääni isään ja hänen naiseensa. Madeleine hymyili vaivaantuneesti. Aivan kuin hän voittaisi minut puolelleen tuolla hymyllä. Turha luulo. Isän katse oli hieman huolestunut ja hänen kätensä olivat sulloutuneet taskuihin. Hänen asentonsa oli hieman epävakaan näköinen. Madeleine oli laittanut kätensä hänen ympärilleen kuin tukien isääni. Minäkö olin tässä se paha? Taas?
Silmissäni sumeni raivosta ja surusta. Osasin kuvitella kuinka hiukseni suhahtivat perässäni kun kävelin raivoisasti olohuoneen lävitse.

Ilma tuntui hieman viileältä poskeani vasten. Lapaset lämmittivät mukavasti sormiani ja huivi tuntui lämpimältä ja pehmoiselta. Tajusin unohtaneeni paljon asioita, mutta en todellakaan aikonut kääntyä takaisin.
Taivas oli tummanharmaa ja siellä ei ollut ainuttakaan lintua, mikä ei ollut ihmekään sillä olihan vasta helmikuu. Olin ollut älyttömän iloinen alkavasta talvilomasta, koska olin ajatellut, että olisin päässyt pelaamaan Niklaksen ja muiden kanssa. Asiat eivät olleet sujuneet niin kuin olin ajatellut. Olihan minulle tapahtunut ihan järkyttävästi asioita, joita en ollut vieläkään täysin ymmärtänyt. Elämäni oli muuttunut kertaheitolla ja jos olisin aiemmin sanonut, että elämässäni ei tapahtunut mitään, niin ainakin voisin sanoa, että elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. En vain tiennyt, mitä ajatella asioista. Muiden elämää on helpompi katsoa elokuvista tai lukea kirjoista. Oli aivan eri asia elää kuin katsoa sivusta. Noh, niinhän se elämä yleensä meni. Jotkut ihmiset katsoivat vain sivuista ja jotkut osasivat myös tehdä asioita. Joskus minua harmitti, etten oikein tehnyt mitään, enkä nähnyt ketään. Nettikavereihin en ollut koskaan uskaltanut tutustua niin hyvin, että meidän olisi ollut mahdollista tavata. Niklas on ainoa, jonka olen halunnut tavata jo kauan. Minua kuitenkin pelottaa sosiaaliset tilanteet.
Tuulenvire kutitti hellästi poskiani, vaikka ilma oli kaunis vastaantulevia. Ihmisiä ei ollut nimeksikään. Olin siitä vain hyvilläni. En tykännyt nähdä niitä ihmisiä, joiden kanssa olin ollut samalla ala-asteella, puhumattakaan yläasteesta. Joka ikinen kerta, kun puhuin uusien ihmisten kanssa, minun käteni hikoilivat. En osannut ajatella minkäänlaisia vastauksia tai en useinkaan edes kuullut kysymyksiä, mikä teki keskusteluista todella hankalia. Ottaen huomioon vielä ainaisen kömpelyyteni, jolle ei ollut minkäänlaista loppua. Kömpelyyteni nolotti minua pahemmin kuin mikään muu. Minusta tuntui kuin olisin hukannut jonkun toisen tärkeää aikaa minuun. Tiesinhän minä, että minun ei olisi pitänyt ajatella näin. Se vain pahensi mielialaani ja sai minut ulos maailmasta yhä enemmän. Ehkä tämä oli jokin käännekohta elämässäni? Ehkä tälle kaikelle oli jokin tarkoitus? Pitikö minun nähdä, että maailmassa oli hitunen hyvää, sillä että olimme saaneet Kuuralta asunnon. Vai oliko tämä vain ilkeä pila, jonka avulla sekoittaa maailmaani vain lisää? Päässäni pyöri miljoonia kysymyksiä. Tuntui kuin päässäni ei olisi ollutkaan muita kuin kysymyksiä.
Käännyin seuraavasta kulmasta vasemmalle ja jäin odottamaan keskustaan menevää bussia. Huokaisin helpotuksesta, kun en nähnyt ainuttakaan tuttua ja kapusin bussin perälle. Tuttujen maisemien katsominen sai ajatukseni jonkinlaiseen transsitilaan, missä minun ei tarvinnut kuulla, tuntea tai edes ajatella mitään. Kyseessä on sellainen harmoninen tila, jota koen aina välillä. Sitä on todella vaikea kuvailla jälkeenpäin, enpä kylläkään siitä ole ihmisille sen kauemmin selitellytkään.

Tuntui jotenkin oudolta soittaa ovikelloa ja odottaa, että äiti avaisi oven. Ei sillä, etteikö outoa olisi ollut myös se, että kerrostalossa oleminen sai ihokarvat kananlihalle. Se sai minut ajattelemaan mummuani, joka oli yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. Kyyneleet melkein ilmaantuivat silmäkulmiini, mutta estin ne nielaisemalla. Pian äiti avasikin ovensa ja hymynsä hyytyi hieman hämmentyneeksi.
 “Onko jokin hätänä?” äiti töksäytti.
Minua ei kiinnostanut selitellä sen enempää, joten heitin takin naulaukkoon ja riuhtaisin kengät jalastani.
“Valpuri, tiesithän, että sinun täytyy puhua minulle.”
Käänsin katseeni äitiin ja hänen kätensä olivat ristissä. Hän ei ymmärtänyt minua. Hän oli lakannut ymmärtämästä minua jo vuosia sitten.
“Älä jaksa esittää kiinnostunutta”, tokaisin hampaideni välistä ja käännyin kohti huonettani kyynel silmäkulmassa. Ei se minun huoneeni ollut, mutta lähimpänä sitä, mitä minulla tällä hetkellä oli.

Istuin käppyrällä sängyn päällä käteni jalkojen ympärillä. Hengitin hieman katkonaisesti ja keinutin itseäni rauhoittavasti. Huoneessa ei ollut valoa juuri ollenkaan. Pieni ääni päässäni mietti, olinko suuttunut aivan turhasta. Ei se äidin vika ollut, etten osannut sopeutua uusiin tilanteisiin.
En tiennyt kauanko aikaa oli kulunut, mutta huoneessa oli tummunut täysin. Nautin pimeydestä ja sen tuomasta turvasta. Tällä hetkellä pimeys ei haitannut minua. Käperryin peiton alle ja peitto tuntui kevyeltä ja se oli luultavasti tehty höyhenistä. En ikinä ollut omistanut tällaista peittoa. Untuvapeitoksiko sitä kutsutaan? Silmän lupsuivat kiinni, mutta en ihan ehtinyt uppoutua unen maailmaan vaan äiti avasi oven.
“Valpu?” äiti sanoi oviaukosta.
“Niin?” sanoin unenpöpperöisenä, enkä ollut aivan varma oliko se todella äiti.
“Saako tulla?”
Avasin silmäni kokonaan ja hymyilin äidilleni hieman, “Saat”, sanoin. Nousin istumaan ja taputin paikkaa sängyssä. Äiti istui viereeni kuin vanhoina aikoina, kun olin ollut paljon pienempi. Yllätyin, kun tunsin hänen kätensä pääni päällä. Taisin katsoa häntä hölmistyneenä.
“Valpu, tyttöseni, tiesithän, että voit kertoa minulle mitä tahansa?”
“Äiti! Älä jaksa tuollaista äitisoopaa”, tokaisin muka kiukkuisena. En minä oikeasti ollut kiukkuinen, “Tuollaisia kaikki äidit sanovat lapsilleen, etkö voisi olla vähemmän klisee?”
Äiti vain naurahti minulle ja tunsin kuinka hänen kasvoilleen jäi hymyntapainen.
“Seuraavaksi sanot, että rakastat minua?” tokaisin.
Äidin ilme palautui vakavaksi ja sydämessäni tunsin hienoisen piston.
“Tottakai rakastan sinua”, hän sanoi vakavalla äänensävyllä. Onnentunne ryöppysi minusta enkä halunnut näyttää tunteitani vaan käperryin häntä vasten, niin, etteivät kasvoni näkyneet. Haistoin äidin hennon hajuveden ja kuulin sydämen rauhallisen tykytyksen.
“Olen vain niin sekaisin tästä kaikesta”, paljastin.
“Tiedän. Minä myös”, äiti sanoi.
“Oletko?” kysyin ja jatkoin, “Tunnut vain niin rauhalliselta.”
“Tottakai, en minä nyt kaikkea ole ehtinyt kokemaan, asunnon saaminen nuorilta ihmisiltä ei kuulu päivärutiineihini”, äiti tokaisi ja purskahdin nauruun.
Hetken oli hiljaista, kun loput naurustani jättivät huoneeseen tyhjän tunteen. En halunnut sanoa niitä sanoja, mutta tiesin, että minun oli pakko. Se tuntui kuitenkin niin vaikealta, “Tiesitkö sinä”, takeltelin enkä saanut sanaa suustani. Äiti asetti kätensä pääni päälle ja silitti hiuksiani toistamiseen. “Tiesitkö sinä Madeleinesta?”
“Tiesin”, äiti paljasti.
“No?”, kysyin enkä olisi voinut olla tiedonjanoisempi. Osa minusta halusi kiperästi vastauksia. Osa minusta halusi haudata kaiken mieleni sopukoihin. “Silloin kun suhteeni isäsi kanssa alkoi menemään huonommin, niin sovimme, että voimme tavata muita.”
“Eli milloin?”
“Puoli vuotta sitten.”
En voinut olla hämmästelemättä. Oliko heidän suhteensa ollut niin kauan huonompi enkä todellakaan ollut huomannut mitään? Hienoinen syyllisyys sattui minuun. Kuinka kukaan voi elää niin paljon omassa maailmassaan, ettei näe, jos omassa perheessään on ongelmia?
“Olen pahoillani”, vastasin.
“Mistä?”
“Siitä, etten huomannut mitään aiemmin”, vastasin. Kyse ei ollut pelkästään siitä. Vaikka tiesin, etten ollut syyllinen eroon, tunsin siitä silti syyllisyyttä. Järki ei saanut minua ajattelemaan toisin.
Tumma usva pyyhkiytyi, kun huomasin äidin hymyilevän. Hänen rohkaisunsa sai minutkin voimaan paremmin. Äiti silitti minua olkapäästä ja tiesin hänen tarkoittavan, sillä sitä, etten ollut tehnyt mitään niin väärää. Syyllisyyteni helpottui vähäsen.
“Valpu, nyt ylös ja laittamaan päällesi jotain yövaatteita. Et voi käyttää tuota mekkoa päivät pitkät.” Olisin voinut aiemmin laittaa joitakin Kuuran vaatteista, mutta en ollut halunnut käyttää muiden vaatteita. Oli hyvä, että olin ottanut vaatteita mukanani käydessäni kotona.
“Hyvä on”, naurahdin eikä minulla ollut jaksamista kinata vastaan. Laskin jalkani
sängyltä alas ja kylmä ilma osui jalkoihin. Minun olisi tehnyt mieli käpertyä peiton alle ikuisiksi ajoiksi. Äitikin nousi sängystä ja tuntui kuin hän olisi miettinyt, että pärjäänkö huoneessa yksinäni. Aivan kuin me molemmat olisimme tienneet, että keskustelu oli jäänyt hieman kesken. Emme kuitenkaan tehneet asialle mitään. Tiesimme, ettei sen aika ollut.
Äiti jäi seisomaan pöydän ääreen ja hän jäi katsomaan seinällä olevia valokuvia. Yritin penkoa laukusta pyjamaa. Todellisuudessa se on äidin vanha paita.
“Tuossa on Kuura”, äiti sanoi hymähtäen. “Katso hänen pitkiä punertavan ruskeita hiuksiaan”.
“Niin”, mumisin ja löysin etsimäni. Nostin katseeni äitiin ja hänen katsomaansa valokuvaan.
“Mitä?” toistin hämmentyneenä. Eihän Kuuralla ollut ruskeita hiuksia vaan vaaleat. Hänellä on vaaleammat hiukset kuin useimmilla ihmisillä. Kuuran ympärillä oli kaksi tyttöä, joilla oli meikkiä enemmän kuin tarpeeksi. En varmaankaan tulisi heidän kanssaan toimeen, ajattelin. Kuura oli heistä keskellä ja kyllä hänen hiustensa väri oli vaalea.
“Nehän on vaaleat”, jatkoin.
“Eivätkä ole”, äiti intti.
Tapitimme toisiamme silmiin. En ymmärtänyt kuinka hän saattoi nähdä tuossa sävyssä jotain ruskeaa.
“Ihan sama”, äiti sanoi ja lähti huoneestani. Oli siinäkin yksi draamakuningatar.
Yritin olla miettimättä sen kummempia ja menin pesemään hampaat.

[Kineza7]

Luku 3

Aamu tuntui pitkään aikaan huolettomalta. Ikkunasta pilkisti valo huoneeseen ja näin, miten aurinko muodosti pöydällä oleviin tavaroihin hienon kontrastin. Nousin sängystä ylös ja kävelin ikkunan ääreen. Ulkona oli pienoinen kerros lunta ja lumi heijasti valoa poispäin. Näkymässä oli jotain hyvin kaunista ja se kuvasti hyvin ajatuksiani siinä hetkessä. Mietin, miten kurainen sää oli muuttunut kauniiksi maisemaksi kaikkine rakennuksineen ja parkkipaikkoineen. Yleensä en pitänyt mistään ihmisen rakentamista asioista, mutta sillä hetkellä ajatuksiini valtasi rauha. Valkoinen lumipeite autojen päällä sai ajattelemaan lumisadetta, vaikkei lunta sillä hetkellä satanutkaan. Kaikkien autojen seasta paistoi yksi auto, josta lumi oli kuurattu pois. Kuinka aikaisin he olivat senkin jo tehneet? Mietin hämmentyneenä, mutta hymy suupielessä.
Vedin housut jalkaan ja laitoin pitkähihaisen paidan päälleni. Kuulin keittiöstä kolistelua ja päädyin ottamaan askeleita keittiön suuntaan.
Näin äidin istuvan teekupposen äärellä pöydässä. Hän näytti niin rauhalliselta ja aivan kuin hän olisi tullut jostain valokuvasta.
“Ai, huomenta”, äiti sanoi, kun huomasi minut.
“Samoin”, tokaisin hämmentyneenä ja näin pöydän ääressä aamupalatarvikkeita kuten leipää, jogurttia ja haudutettua teetä. Äiti ei koskaan tehnyt minulle aamupalaa. Usein jouduin tekemään kaiken itse ja olin tottunut jo siihen, ettei minulla ollut äitiä passaamassa.
“Ota aamupalaa”, hän sanoi samalla, kun hörppäsi kupistaan kahvia.
“Okei”, mumisin hyvin hämmentyneenä. En saanut sanaa suustani, kun kävelin pöydän ääreen.
Ajattelin, että eilinen keskustelutuokio olisi jäänyt vain eiliseen, mutta se tuntuikin jatkuvan. Voiko elämä tästä hullummaksi mennä?
En tiennyt vastausta, mutta nappasin leipää ja voitelin sen hieman hajamielisenä. Äiti luki selkeästi päivän lehteä. Luulin ettei lehteä olisi tullut näin lomalla, mutta selkeästi asia oli toisin. Minusta tuntui kuin olisin ollut idyllisessä televisio-ohjelmassa ja pian isäni saapuisi keittiöön kahvikuppi kädessä ja suutelisi minua otsalle. En jaksanut miettiä hämmentävää elämäntilannettani, joten nostin vain kupin huulilleni ja maistoin teetä. Siinä maistui mansikka. Minulla ei ollut siitä mitään pahaa sanottavaa.
“Mitä teet tänään?” äiti kysyi kuin avaten keskustelua. Hänen silmänsä hymyilivät hieman ja hänen ruskeat hiuksensa kehystivät hänen kasvojaan. En oikeastaan tiennyt, mitä vastata, kun en voinut pelata tietokoneella ja koulutehtäviä ei ollut annettu näin loman kunniaksi. En kuitenkaan halunnut rikkoa äidin ja minun välistä tilannettani sanomalla, etten tiennyt. Jostain muistin, että olin heittänyt edellisenä päivänä kirjan reppuuni. 
“Nautin varmaan vain lomasta, ehkä luen kirjaa.”
“Kuulostaa hyvältä”, äiti sanoi hieman hajamielisesti katse lehdessä. Minua ei oikeastaan haitannut, ettei äiti kiinnittänyt minuun sataprosenttista huomiota.
Se oli vain hyvä, sillä silloin, kun hän kiinnitti minuun paljon huomiota oli silloin, kun hänellä oli jotain pahaa sanottavaa minusta. Usein silloin, kun olin valvonut melkein koko yön ja yöunet olivat jääneet vähälle pelaamisen takia. Tiesinhän minä, että koulussa olisi käytävä. Koulu ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa minua, sillä minulla oli tärkeämpääkin tekemistä. Totta puhuakseni koulussa tunsin oloni yksinäisemmäksi ja pelissä sentään tiesin, mitä tehdä. Ei minulla ollut niinkään koulua vastaan, vaan niitä ihmisiä, joiden kanssa siellä olin.

Äiti lähti käymään kaupassa ja jäin makoilemaan sängylle lukemaan kirjaa. Peiton alla oli mukavan lämmin ja kirjan maailma tuntui kiinnostavalta kerta toisensa jälkeen. Kirja kertoi pienestä kissanpennusta, joka oli hylätty kadulle.
Olin kohdassa, jossa kissaa ajoi takaa kaksi kadun kasvattia. Vaikka tiesin, mitä kirjassa tapahtui, minua silti jännitti pienen pennun puolesta. Kuinka pentu selviytyisi uudessa tilanteessa, jossa häntä vastassa eivät enää olleetkaan hyvää tarkoittavat kissat, jotka eivät todellakaan tarjonneet ruokaa. Minut keskeytti koputus. Kuka oikein oli haluamassa tänne? Ajattelin, että kyseessä oli äiti, joka unohti ottaa avaimet mukaansa. Oli siinäkin yksi! Jätin kirjan sängylle ja hipsin avaamaan ovea. Ovea koputettiin edelleen ja mutisin ääneen, “Johan on kiire.”
Avasin oven enkä voinut kuin hämmästyä ääneen jotain hyvin epämääräistä pihinää. Kyseessä ei ollut äitini vaan ikäiseni poika. Pojan ilme ei ollut millään tavalla lähestyttävä. Hän rypisti hämmentyneenä kulmakarvojaan. Pojan silmien edessä oli tummanruskeat hiukset, joiden alta tunsin hänen katseensa. Mietin, mitä ihmettä minä olin oikein tehnyt? Poika astui lähemmäs minua ja ehdin nipin napin väistyä tieltä. “Onko Kuura täällä?”
Tapitin poikaa, enkä saanut sanaa suustani. Kuka oli tuo, joka että Kuuraa? Huomasin, miten hyvältä pojan selkä näytti nahkatakissa. Mietintä keskeytyi, kun poika käänsi katseensa takaisin minuun ja hänen hiuksensa siirtyivät hieman silmien edestä. Tuon silmissä oli häivähdys sinistä ja harmaata. Aivan kuin sinisiä timantteja olisi istutettu pojan silmiin. Hänen silmiensä sini ja hiusten ruskeus toivat mielestäni epätavallista kontrastia. Pojan hiukset olivat suorat, mutta lopusta ne lainehtivat hieman. Hänen hiuksensa peittivät myös korvat. Poika käveli itsetietoisesti koko asunnon läpi ja vielä kenkien kanssa. Kuinka kukaan saattoi olla noin röyhkeä? Tietenkään en tiennyt, mitä hän merkitsi Kuuralle. “En tietenkään tiedä, tiedätkö Kuuraa sillä nimellä vai et.” Poika mutisi ääneen ja jatkoi kulkuaan asunnossa. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä jätkä puhui. Ja miten niin Kuuralla oli muitakin nimiä kuin Kuura, ajattelin, mutta ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
“Kuura ei ole täällä”, sain viimein avattua suuni.
“No, kuka helvetti sinä sitten olet?” Siniset silmät katsoivat minua suoraan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntää katseeni lattiaan. Jos olisin ollut Valerie, minulla olisi ollut paljon enemmän rohkeutta kuin tällä hetkellä. Näytin selkeästi hämmentyneeltä, kun poika tajusi muuttaa tapojaan. Taisin olla kuin nurkkaan ajettu kissa.
“Anteeksi, olen Aake”, poika esittäytyi ennen minua. Oli hänellä selkeästi edes jotain käytöstapoja. En silti tiennyt miten suhtautua. Huomasin kuinka poika ojensi kättään, enkä voinut olla huomaamatta, kuinka koko kehooni valtasi paine. Uskaltaisinko ottaa kädestä kiinni oikealla tavalla? Kovin monet nuoret eivät näinä päivinä kätelleet. Otin kuitenkin käden vastaan oikealla kädelläni, enkä voinut olla huomaamatta väristyksiä. En tiennyt olivatko ne hyviä vai pahoja.
“Olen Valpuri”, totesin ääneen ja päästin käteni tahdonvoimalla päästämään irti. Miltä näyttäisi, jos jäisin häneen käteen kiinni kaikessa paniikissa? “Sano vain Valpu.” Miksi minä niin sanoin? En ymmärtänyt itseänikään. Olimmeko me niin läheisiä, että hän voisi käyttää minusta lempinimeä? Minusta hän vaikutti vain ääliöltä. Silti minusta tuntui, että käyttäydyin niin itse.
“Niin?” Aake jatkoi keskustelua ja hän nosti samalla kulmakarvaansa. En voinut melkein olla nauramatta.
Mumisin vain jotain vastaukseksi, koska en tiennyt, mitä Aake halusi minun vastaavan.
“Ja sinä siis olet?” Aake jatkoi hiillostusta. Siltä se nimittäin tuntui.  Mitä hän oikein luuli minusta, ajattelin mielessäni. Melkein osasin ajatella Aaken sanomisen loppuun, “...Kuuralle?”
“Tarkoitatko sinä, että Kuura olisi minun tyttöystäväni?”
Huomasin Aaken ilmeestä, että juuri sitä hän oli tarkoittanut. En tiennyt, mitä ajatella siitä, että tänne tuli joku jätkä antamaan oletuksia jostakin, mikä ei ollut totta. Aake tuntui miettivän hetken ja näytti hieman vaivaantuneelta. “Eli teillä ei ole minkäänlaista suhdetta?”
“No, ei!” pihisin ääneen. Taisin ottaa asian turhankin vakavasti, mutta jotenkin se, että en kuvitellut seurustelevani kenenkään kanssa tällä hetkellä. Vielä vähemmän ajattelin itseni kevytkenkäiseksi. Jos seurustelisin, niin se vaatisi aikaa ja vaivaa.
“Missä sitten Kuura on?” Aake kysyi rypistäen kulmakarvojaan. Samaan aikaan hän siirsi etuhiuksiaan pois silmien edestä.
Enhän minä voinut sanoa hänelle, etten tiennyt. Yritin muistella äitini kanssa käytyä keskustelua, mutta en silti tiennyt, minne Kuura oli lähtenyt. Sen tiesin, ettei hän ainakaan täällä ollut. Yhtäkkiä muistin.  “Hänellä oli jotain perheasioita hoidettavanaan.”
“Vai niin”, Aake sanoi epäluuloisesti. Mistä hän sitten olisi voinut tietää, ettei Kuura ollut hoitamassa perheasioita?

En tiedä oliko hyvä juttu, kun kuulin ovea avattavan. En olisi voinut olla huomaamatta, kuinka Aaken silmiin syttyi iloinen pilke. En tiennyt, miten reagoida siihen, sillä tiesin, että kyseessä oli äitini. Minusta tuntui ahdistavalta, että äitini tuli tässä tilanteessa asunnolle. Ei minulla ollut kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin esittää pirteää ja iloista. Olihan meille tullut vieras.
Äiti katsoi hölmistynyt ilme kasvoillaan Aakea ja käänsi katseensa sitten minuun. Aivan kuinka hänen ilmeensä olisi tuonut julki sen, ettei minulla ollut kavereita. Yllättäen huomasin äitini hymyilevän, hymyilevän kaunista ja hellää hymyä. Äidin vasemmalla poskella oli pieni luomi, mikä minusta vain kaunistui, kun äiti hymyili. En voinut olla tuntematta siitä hieman syyllisyyttä siitä, että hän oli ollut pahoillaan siitä, etten ollut saanut ystäviä. Oliko se syy, miksei äiti hymyillyt niin paljoa?
Aake tuntui toipuvan nopeimmin, ja hän kääntyi äitiä päin ja ojensi kättään. “Aake.”
“Hei, Aake, minä olen Meredith”, äiti sanoi mahdollisimman nolosti. Minun olisi tehnyt mieli vajota johonkin hyvin kauas. “Valpurin äiti.”
Äiti sentään esitteli minut Valpurina, vaikka minä en sitä ollut tehnyt.
“Oletko nähnyt Kuuraa?” Aake sanoi miltei yhtä töykeästi kuin minullekin. Missä oli Aaken osoittama kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan? Pieni ajatus kuitenkin pilkisti mielessäni, ehkä Aake vain sattui olemaan tuollainen. Enhän minä tuota jätkää tuntenut, mitä minä olin sanomaan.
“Tunnet siis Kuuran”, äiti sanoi vastaamatta kysymykseen. Aake haroi hiuksiaan ja seisoi paikoillaan. “Tunnen”, Aake sanoi vakaasti. Jos he olivat kerta niin läheisiä, miksei Aake tiennyt, missä hänen ystävänsä oikein oli. Olivatko heidän välillään jotain enemmän kuin tiesin.
“En tiedä asiasta sen enempää kuin, että hän meni katsomaan mummoaan tai niin ainakin ymmärsin”, äiti sanoi hieman hämillään.
“Ai”, Aake sanoi kerrankin todella epävarmasti. Huomasin kuinka mietteliäs Aake oli. Voisinko mitenkään ymmärtää, mitä hän ajatteli?
“Älä kuitenkaan vielä lähde”, äiti sanoi yllättäen. Avasin suuni osittain hämmästyksestä. Aake oli siis jäämässä?
“Hyvä on”, Aake sanoi ja otti nahkatakin pois ja laittoi sen naulakkoon. Jossain syvällä sisimmässäni tunsin, kuinka kupliva ilo tarttui minuun. Osittain minua pelotti, että munaisin taas kaiken. Niin kuin minulla oli tapana. “Tule syömään kanssamme, ostin muffinsseja ja voimme keittää vaikkapa teetä.”
“Kiitos”, Aake sanoi hieman tavallista matalammalla äänensävyllä.

Äiti oli oikein laittanut vettä pannulla. En voinut olla hämmästelemättä, sillä kotona äiti ei ikinä laittanut teetä kuin korkeintaan mikrossa. En kuitenkaan halunnut valittaa, vaan istuin kiltisti pöydän äärellä. Aake istui viereisellä tuolilla ja äiti oli päättänyt, että hän istuisi Aaken vieressä, ja minua vastapäätä. En tiennyt, mitä mieltä olla järjestelystä, mutta kai äiti oli huomannut, että minun elämääni oli ilmestynyt uusia asioita, joihin en aina tiennyt ratkaisua. Eikö äiti silti huomannut, että Aake saattaisi myös olla sellainen asia, joka aiheutti minulle päänvaivaa? Luuliko äiti, että tässä oli mahdollisuuteni? En halunnut nähdä mahdollisuutta siinä, että saisin kaverin itselleni, jos joutuisin kuitenkin pettymään. Taas kerran elämässäni. En osannut ajatella, että joku oikeasti haluaisi viettää kanssani aikaa. Luotin tottakai Niklakseen, mutta se oli eri asia jutella toiselle netissä. Minun oli helpompi olla oma itseni kirjoittaen, mutta toisaalta silloin minun ei tarvinnut olla kömpelö itseni. Niklas ei tiennyt sellaisia pieniä juttuja minusta, jotka tulivat esille vain jos minut tapaisi kasvotusten.
“Kelpaako mansikkatee?” äiti kysyi katsoen Aakea ja sitten minua. Muffinssit odottivat edessämme haukkaamista. Minusta tuntui kuin hän olisi kysynyt sitä vain Aakelta. Asia ei häirinnyt minua, sillä tiesin, että Aake oli vieras ja hän saisi päättää.
“Tottakai”, Aake vastasi ja hymyili. Näin kuinka Aaken suupieliin ilmestyi hymykuopat. Aake ei näyttänyt enää niin pelottavalta kuin hetki sitten.
Äiti ojensi kuppia hieman lähemmäs Aakea, ja kaatoi sitten minulle.
“Haluaisitko maitoa?”, äiti kysyi ojentaen samalla purkin minulle.
“Ei kiitos”, Aake sanoi. Hämmästyin sitä, ettei hän kuitenkaan suostunut kaikkeen, mitä hänelle tarjottiin. Itse olisin ollut suostuvainen kaikkeen, jos olisin päässyt jonkun kaverin kotiin. En olisi uskaltanut sanoa kieltävää vastausta mihinkään. Sanattomasti äiti antoi maidon minulle. Hän sentään tiesi sen, että minä halusin teeni maidolla.
“Noh”, äiti aloitti ja katsoi Aakea samalla. “Oletko tuntenut Kuuran kauankin?”
Aaken silmät sumenivat ja hän vaipui muistoihin. Pian hän kuitenkin hienovaraisesti ravisteli muistot pois harteiltaan ja vastasi äidilleni, “Pienestä asti.”
“Kyllä siinä toisen tuntee jo perin pohjin”, äiti totesi.
“Totta”, Aake vastasi. En tiennyt, miksi hän jatkoi. Kaipa hän halusi pitää keskustelua yllä ja kertoi, “Meillä oli aina pienenä tapana kinastella joka asiasta.”
“Kuulostaa hauskalta”, sanoin liittyen keskusteluun. Minulla ei ikinä ollut leikkikaveria pienenä, vaikka sellaista olinkin aina toivonut. Olisi kiva, jos vierellä olisi joku, jonka kanssa osaisi olla oma outo itsensä. Minua jännitti olla keskustelussa mukana, mutta olin iloinen, että olin silti liittynyt keskusteluun.
“Niin”, Aake sanoi. Yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, oliko heille tapahtunut jotain ja siksi Aake ei tiennyt, missä Kuura oli. En tiennyt, miten ottaa asia esille hienovaraisesti, joten kysyin ensimmäisen kysymyksen, mikä juolahti mieleen. “Asutko vielä vanhempiesi kanssa?”
Minusta oli vaikeaa, kun en tiennyt, milloin oli hyvä syödä muffinssia, niin haukkasin sitä satunnaisesti ja hörpin teetä.
 “Asun”, Aake sanoi ja hymyili hieman, “He ovat itse asiassa todella mukavia. Hieman omalaatuisia” Aake sanoi ja piti mietteliään tauon, “Äidin kanssa onkin hieman vaikea elää, sillä hän haluaa seikkailla ja tuntea maailmaa.”
“Vai niin”, äiti sanoi, eikä selkeästi tiennyt, mitä sanoa. Eipä hän viitsinyt voivotella, sillä olihan Aakekin jo aikuinen. Aakesta saattoi silti tuntua hieman hylätyltä ajoittain. “Emi usein joutuukin hänen takiaan näkemään myös maailmaa, vaikka uskoisin, että hänelle riittäisi asua kotona.”
“Uskon, että he tasapainottavat toisiaan”, äiti sanoi. Katsoin äitiä kyseenalaistaen ja minun olisi tehnyt mieli pyörittää silmiäni. Mistä hän mitään tiesi: Oliko hänen ja isäni suhde merkki jostain? Perhe ja pitkä suhde takana, mutta joka silti johtaa eroon.
Jos taas vertasi äidin ja Rikun suhdetta, niin en voinut kuin pyöritellä päätäni. Olin sitä mieltä, että äiti ei olisi voinut huonommin valita. Osasin kuitenkin jo nähdä, ettei vanhempieni ero johtunut pelkästään äidin kiinnostuksen lopahtamisesta. Isäkin oli löytänyt jo uuden naisen, mutta sitä en halunnut ajatella. Isän uusi perhe satutti enemmän, joten pyrin olemaan ajattelematta koko asiaa.

Äiti nousi pöydästä ja keräsi kupit ja roskat roskikseen. Istuin vaivaantuneena hiljaisuuden vallitessa Aaken ja minun välillä. Aake katsoi minua rypistäen kulmakarvojaan hiustensa takaa. Hän yritti ottaa minusta selvää, mutta ei kuitenkaan halunnut kysyä mitään.
“Hei, Valpuri”, äiti sanoi ja käänsin katseeni äitiin. Äitillä oli kädessään muovipussi.
“Veisitkö nämä cokispullot ja tölkit kauppaan?”
Katsoin äitiä niin, että hän olisi tajunnut perua pyyntönsä. Luuliko hän, että menisin Aaken kanssa viemään kauppaan pulloja? Hän oli selkeästi sitä mieltä, sillä äiti ei muuttanut mieltään.
“Hyvä on”, sanoin ja Aake totesi tulevansa mukaani. Oliko Aake siis tulossa takaisin tänne, vai oliko hän jatkamassa sen jälkeen matkaansa? En tiennyt, mutta en todellakaan voinut kysyä.
Vedin takin päälleni ja laitoin kengät jalkaani. Aake oli minua huomattavasti nopeampi ja sulavampi liikkeissään kuin minä. Osittain kadehdin Aaken kävelytyyliä ja nopeutta. Minusta itsestäni tuntui, että aivan varmasti kaatuisin rappusissa.
Kaikeksi onnekseni sain käveltyä rappuset alas ja avattua ulko-oven. Ulkona oli kirkkaampaa kuin muistin. Jouduin räpyttelemään silmiäni hetken aikaa kunnes sain totutettua silmäni ulkoilmaan. Aakella ei tuntunut olevan minkäänlaisia vaikeuksia. Aake vaikutti vain vapaammalta kuin sisällä. Aivan kuin asunto olisi ollut häkki.
Lähdimme kävelemään mäkeä alaspäin ohittaen yhden kerrostalon. Edessämme oli koiranulkoiluttaja ja kipitin nopeasti ohitse. En pitänyt koirista enkä ainakaan tuntemattomista, sillä en tiennyt, miten ne voisivat reagoida. Pian huomasin, että Aake ei ollutkaan enää vierelläni vaan hän oli jäänyt silittämään valkoista karvakasaa. Koira nuoli Aaken kättä tyytyväisenä. Osasin hieman ajatella tuota koiraa ystävällisenä otuksena. Aakesta en niinkään ollut varma, mutta ehkä senkin ehtisin selvittää.
Onneksi Aake päätti jättää koiran taakseen, ja otti muutamia juoksuaskelia minua kohti. “Ihana koira”, Aake sanoi ja hymyili toistamiseen. Ei Aake tainnut olla niin pelottava kuin oli antanut ensivaikutelmalta ymmärtää. Aake taisi vain kertoa suoraan ne tunteet, joita tunsi eikä peitellyt mitään. Kunnioitettavaa, mutta tiesin, etten koskaan pystyisi samaan.
Ohitimme baarin, ja sitten nousimme ritilälle ja kaupan automaattiovet avautuivat meille. Katsoin kaupan lävitse ja huomasin, että pulloautomaatti oli suoraan oikealla. Kävelin automaatille Aaken kanssa. Aake katsoi sitä hämmentyneenä. Jäin katsomaan Aaken hämmennystä, etten tajunnut itse liikkua mihinkään suuntaan. Sitten Aake käänsi katseensa minuun ja hänen olemuksessaan oli jotain, mikä häiritsi minua. Oliko Aaken katseessa pelkoa?
Tajusin, ettei Aake ollut koskaan käyttänyt pulloautomaattia. Otin pullon ja laitoin sen reikään. Kone luki viivakoodin ja näyttöön ilmestyi kaksikymmentä senttiä. Sitten avasin muovipussia niin, että Aakenkin oli mahdollista ottaa pussista pullo ja laittaa se koneeseen. Aake suoriutui tehtävästä ja hänen olemuksessaan ei ollut jäljellä enää samaa pelkoa, mitä olin hetki sitten nähnyt.

Aake valitsi hyllyltä vegaanisuklaata, jota en ollut ikinä maistanut. En ruvennut valittamaan mitään Aaken valinnasta, sillä enhän se minä ollut joka päätti, mitä Aake osti.
Itse en päättänyt ostaa mitään kyseiseltä hyllyltä, joten kävelin sen ohitse ja menin ostamaan limsaa. Katsoessani limsaa päätin ostaa jotain hieman hienompaa ja päädyin lasipullolliseen Kanesiin.
Huomasin Aaken vierelläni ja hän päätyi ottamaan samanlaisen limsapullon katsomatta sitä sen enempää. Mitäpä minä olin siihen sanomaan? Osittain olin hyvilläni, että Aake otti jotakin sellaista, mitä minäkin olin ottanut. Hymyilin Aakelle ja hän rypisti vain hämmentyneesti kulmakarvojaan. Meistä kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa. Aake vaikutti jotenkin erilaiselta kaupassa. Minulle tuli hieman vaivaantunut olo siitä, että Aake hämmentyi seurastani. Aake rikkoi hetken menemällä kassoille. En tiennyt oliko se hyvästä vai pahasta. Minun ei auttanut muu kuin seurata Aakea. Olisinhan minä voinut jäädä kauppaan, mutta se olisi tuntunut hieman oudolta ottaen huomioon, etten tuntenut Aakea ja en halunnut, että hän joutuu odottamaan minua.
Aake laittoi ostoksensa liukuhihnalle ja laittoi palikan ostoksien väliin. Olin iloinen, ettei takaa tullut ketään. En tykännyt siitä, että jouduin tekemään ostokseni nopeasti, ja muut joutuivat odottamaan minua.
Vanhempi rouva luki Aaken ostaman suklaan ja katsoi sitten hetken aikaa limsaa. Sitten rouva katsoi Aakea ja totesi, “Näyttäisitkö henkkareitasi?”
Aake hämmentyi, mutta hän alkoi kaivamaan takkinsa taskusta henkkareitaan.
Meinasin sanoa, ettei Aaken tarvitse näyttää henkkareita, sillä ostimme molemmat vain alkoholittoman juoman. En kuitenkaan saanut sanaa suustani, sillä minusta tuntui, että myyjä olisi luullut minun valehtelevan.
“Nämä ovat alkoholittomia”, sanoin liian myöhään, sillä Aake näytti jo henkkareitaan.
“Ai, okei”, myyjä sanoi, mutta katsoi minun juomaani. Hän huomasi, ettei siinä ole alkoholia, joten hän paranteli asentoaan hieman vaivaantuneena.
“Anteeksi”, myyjä mumisi. Vilkaisin Aaken kanssa toisiamme, mutta emme sanoneet mitään.

[Kineza7]

Luku 4

Avasin silmät pehmeässä sängyssä ja tuijotin valkoista kattoa. Minusta tuntui, ettei minulla ollutkaan mahdollisuutta tutustua Aakeen tai saada edes ystävää kerrankin kasvokkain. Osittain pieni syyllisyys kalvoi mielen porukoilla, sillä en ollut jutellut Niklakselle pitkään aikaan. Hän oli kuitenkin paras kaverini, enkä voinut hylätä häntä. En kuitenkaan saanut Aakea pois ajatuksistani. Aaken ja minun tiemme olivat eronneet kaupan pihalla ja olin vain nähnyt Aaken loittonevan selän, kun tämä oli kävellyt bussipysäkille päin.
Nappasin puhelimen yöpöydältä ja katsoin, oliko Niklas laittanut viestiä. Niklas oli ollut paikalla monta tuntia sitten, mutta hän ei ollut sanonut mitään. Minua ei ollut hajuakaan, mitä kertoa tästä hullunkurisesta elämästäni.
“Tapasin eilen yhden jätkän nimeltä Aake”, kirjoitin, mutta kuulostin mielestäni todella oudolta, joten pyyhin sen, mitä olin saanut aikaiseksi.
Huomasin isäni soittavan minulle, enkä ollut puhunut hänen kanssaan sitten sen jälkeen, kun olin kuullut hänen uudesta naisystävästään ja tämän lapsista. En tiennyt, olisiko minut pitänyt olla vastaamatta hänen puheluunsa, mutta hieman minulla oli kuitenkin ikävä isääni. Tunsin suurta pettymystä siitä, että isäni ei ollut kertonut minulle aikaisemmin. Olin jotenkin automaattisesti syyttänyt heidän erostaan vain äitiä.
“Hei”, tiuskaisin. Ei minun ollut tarkoitus olla niin ilkeä, mutta en voinut itselleni mitään. Halusin jollain tavalla satuttaa isääni.
“Moi, Valpuri”, isä sanoi hieman ujosti. “Olen pahoillani siitä, mitä jouduit näkemään silloin, kun tulit käymään kotona.”
 “Ai, olet pahoillasi siitä, että näin sinut miltei rysän päältä täydellisen perheesi kanssa?”
“Valpuri, ei, en minä sitä niin tarkoittanut”, isä sanoi hieman lohduttomasti, mutta jatkoi, “Olen pahoillani siitä, etten kertonut sinulle aiemmin.“
“Olisihan se hyvä ollut tietää, kun on oma isä kyseessä.”
“Tiedän, Valpuri”, isä jatkoi. Minua hieman ärsytti, että hän toisteli kokoajan nimeäni, mutta osittain se toi lapsuuden mieleeni. Isäni oli ainoa, joka sai kutsua minua Valpuriksi, muuten pidin Valpusta enemmän. Toki äitikin kutsui minua joskus Valpuriksi, mutta enemmän Valpuksi. “Kaikki ei aina ole niin helppoa, ja minua nolotti löytää vierelleni joku toinen kuin äitisi”. Ihan hämmästyin isän suorasukaista puhetyyliä, mutta en pannut sitä pahakseni.
Minusta tuntui, että isäni halusi oikeasti puhua kanssani asiat halki.
“En myöskään halunnut, että sinulle tulee sellainen olo, että tytöt olisivat korvanneet sinut elämässäni”. Kuinka hän tiesi? ajattelin, vaikka tiesinhän minä vastauksen. Isä ja minä olimme samanlaisia.
Osasin ajatella isän rypistävän kulmakarvojaan huolestuneesti. “Mitä Madeleinelle kuuluu?” sanoin ja yritin rikkoa hiljaisuuden välillämme.
“Hyvää, hän paistaa aamupalaksi kananmunia, ja lapset syövät suklaamuroja.”
“Kuulosta hyvältä”, sanoin ja tarkoitin sitä myös.
“He syövät niitä samoja suklaamuroja, mitä sinäkin söit pienenä.”
“En ole syönyt niitä aikoihin!” huudahdin iloisena.
“Valpu?”, kuulin äidin huutavan kysyvästi luultavasti olohuoneesta. Naurahdin äidin hämmennykselle, mutta huusin takaisin, “Puhun vain isän kanssa.”
“Oliko se Meredith?” isä sanoi ja vastasin, “Oli. Haluatko puhua hänen kanssaan?”
“Voisihan sitä”, isä sanoi, vaikka juuri sitä hän oli kysynyt.
Kävelin olohuoneeseen ja äiti istui sohvalla siemaillen samalla teetä. “Isä haluaa puhua kanssasi”, sanoin ja äiti näytti hieman hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin. Hän laski lukemansa lehden olohuoneen pöydälle. En halunnut jäädä kuuntelemaan heidän puhettaan sen enempää, joten päätin mennä syömään aamupalaa.
Aamupalaksi ei ollut mitään sen ihmeellisempää. Minun olisi tehnyt mieli muroja. Oliko isän aivan pakko puhua niistä? Muistelin lapsuuttani, kun olin aina syönyt suklaamuroja, eikä mikään muu kelvannut. Usein minun oli ollut pakko syödä aamupalaksi puuroa, mutta kun olin ollut erityisen kiltti, niin sain suklaamuroja. Muistoissani istuin keittiössä heilutellen jalkojani ja hymyillen oikein leveästi. Halusin muroja, mutta muroja ei sillä hetkellä kuitenkaan ollut, enkä todellakaan jaksanut mennä käymään kaupassa sen takia, että olisin saanut muroja. Olin uudessa paikassa, enkä saanut edes muroja. Selvästikään Kuura ei pitänyt muroista. Mietin, millainen ihminen ei oikeasti pitänyt muroista? Minun ei kuitenkaan auttanut kuin tyytyä leipään. Otin margariinipaketin jääkaapista ja laitoin leivät paahtimeen. Ilahduin, kun näin vielä yhden muffinssin muovipussissa. Nappasin muffinssin ennen kuin äiti päättäisi syödä sen. Vaikka kuinka yritin olla kuuntelematta, mitä vanhempani puhuivat, niin, kuulin vaimeasti äidin sanovan, että muutamme Rikun luokse, ja että he etsivät isompaa asuntoa. Olin melkein unohtanut sen, että meidän oli tarkoitus muuttaa Rikun luokse asumaan. Tai sitten kyse oli siitä, etten halunnut muistaa sellaista asiaa. Jos en jostain ihmisestä pitänyt, niin se oli Riku. Äiti ollut ikinä aikaisemminkaan kiinnostunut jalkapallosta ja nyt yhtäkkiä se olikin hieno laji. Äiti oli aina lapsuudessani vaihtanut kanavaa urheilun ilmestyessä televisioruudulle.
Istuuduin pöydän ääreen ja katsoin ikkunasta ulos. Katsoin vaaleita pilviä taivaalla, jotka lipuivat hiljalleen eteenpäin kuin jokilaivat. Haukkasin palan sitruunamuffinsista, vaikka minun olisi ehdottomasti pitänyt syödä ottamani leivät ensin. Ainakaan äiti ei ollut tulossa sanomaan mitään: “Älä syö jälkiruokaa ennen ruokaa”.
Yhtäkkiä kuulin ovikellon käyvän ja jäin hämmentyneenä paikalleni istumaan, kunnes kuulin äidin huikkaavan, “Avaisitko oven?”
“Ei minulla ole päivävaatteita!” huusin äidilleni, joka ei kuitenkaan noteerannut mitään vaan jatkoi puhumista isäni kanssa. “Arg”, manasin. En pitänyt siitä, että joitakin asioita piti tehdä kiireessä. Vaatteiden laittaminen ei ollut yksi niistä asioista, mitä olisin halunnut tehdä kiireessä. Minulla ei juurikaan ollut vaihtoehtoja, joten nappasin vain pidemmät housut jalkaani ja pidin tavallisen paidan päälläni, jolla olin myös nukkunut.
Menin avaamaan ovea jännittyneenä. Enää ei voinut olla varma, kuka sieltä tulee. Eilen oli Aake ja tänään sitten on joku aivan muu? Oven takana oli kuitenkin Aake, enkä tiennyt, olisinko siitä iloinen vai en.
Aake tuijotti minua samalla ilmeellä kuin eilen, vaikka minusta tuntuikin sillä hetkellä siltä, että hänen koko tahdonvoiman olisi kohdistunut minuun. Automaattisesti nostin käteni rintojen eteen, sillä eihän minulla ollut rintaliivejä. Mistä minä olisin voinut tietää, että oven takana olisi ollut juuri Aake? Osittain olin toivonut, että kyseessä olisi ollut hän, sillä jostain syystä pidin Aakesta todella paljon. En itsekään tiennyt syytä siihen. Enkä myöskään tiennyt, miten minun pitäisi reagoida omiin tunteisiini. En silti ymmärtänyt, miksi Aake katsoi minua tuollaisella ilmeellä. Mitä minä olen tehnyt? Aake ei tuntunut antavan minulle vastausta, joten tapitin hänen silmiään. En edelleenkään voinut olla hämmästelemättä sitä, miten sininen ja harmaa kietoutuvat toisiinsa Aaken silmissä.
“Sinun täytyy tulla kanssani”, kuulin Aaken sanovan. Taisi hän sanoa jotain aikaisemminkin, mutta en kuullut, mitä hän sanoi. Tai sitten en kuunnellut, mitä Aakella oli sanottavanaan. Tunsin poskieni lämpenevän ja melkein pelästyin, että ne olisivat punastuneet. Toivon, että asia ei ollut niin. Aake katsoi minua eikä malttanut pysyä paikoillaan vaan siirsi painoaan jalalta toisella.
“Sinun täytyy tulla mukaani selvittämään, missä Kuura on”, Aake sanoi suoraan eikä kaarrellut. En huomannut edes kysymysmerkkiä hänen äänessään. Miten kukaan saattoi olla jostakin asiasta niin varma, mutta sitten taas samaan aikaan niin epävarma? Kuten se eilinen pullojenpalautusepisodi. 
“Mitä?” kysyin ääneen ja minulle tuli tästä tilanteesta hyvin paljon eilinen mieleen. Kuinka Aake saattoikin kuvitella tuollaista? Luuliko hän, että minä olin noin vain pompoteltavissa sinne, minne hän halusi minun tulevan?
Ei sillä, että minulla hirveästi olisi mitään menoja ollut. Enhän minä voinut pelata, vaikka se olisikin auttanut minua saamaan ajatuksia muualle. Eihän sitä kukaan tällaista jaksaisi pidemmän päälle. Olihan minulle sattunut jo kaikenlaista, eikä sitä ihan kuka tahansa uskoisi tai ainakin katsoisi minua vieroksuen.
“Tuletko?” Aake kysyi uudestaan. Nyt hänen äänessään oli vähemmän käskyä. Hänen ilmeestään tuli mieleen samanlainen ilme kuin silloin, kun näin Aaken silittävän valkoista koiraa.
“Mihin?”
“Hmm, menemme tapaamaan yhtä vanhempaa henkilöä.”
“Vai niin, mutta miten hän muka tietäisi, missä Kuura on?” kysyin tuskastuneena. Aake katsoi minua sellaisella ilmeellä, joka kertoi, että olisi hyvä, etten kysyisi enempää.
“Odotat kyllä nyt keittiössä, kun valmistaudun.” Minulla oli vaikeuksia pitää ilmeeni peruslukemilla, sillä en minä useinkaan mihinkään valmistautunut tai ainakaan laittautunut.
Aake kuitenkin suostui ja otti takin pois päältään ja laittoi naulakkoon. Hän riisui myös kengät jalastaan, eikä tällä kertaa kulkenut asunnossa kengillään.
Näin pöydällä syömättömän leivän ja nappasin sen käteeni. En viitsinyt jättää sitä Aaken katsottavaksi. Aake katsoi ikkunasta ulos, eikä Aake enää ollut niin levottoman näköinen kuin hetki sitten. Huomasin, että Aake hieman rauhattomasti naputti sormillaan pöytään, mutta muuten en huomannut Aakessa enää sellaista rauhattomuutta.
“Hei, jos haluat ottaa jääkaapista jotain, niin ota ihmeessä tai vaikkapa kraanasta saa vettä.” Toivoin, että en vaikuttanut liian päällekäyvältä, mutta huomasin Aaken silmien kimmaltavan ja Aake sanoi: “Okei, kiitos.”
Menin Kuuran huoneeseen, joka alkoi jo hieman tuntua omalta huoneeltani. Vieläkin pöydällä oli samat meikit ja muita purnukoita ja hajuvesiä, joista en siis tiennyt mitään sen enempää.
Katsoin taas ryhmäkuvaa Kuurasta ja hänen kavereistaan. Kuura näytti iloiselta, mutta jotenkin silti paikkaan kuulumattomalta. Hän oli huomion keskipiste kavereidensa ympäröimänä. No, enhän minä todellisuudessa tuntenut Kuuraa, joten mitäpä minä olin arvuuttelemaan millainen ihminen hän oli.
Katsoin vaatteita, joita olin ottanut mukaani. Harmikseni niitä ei ihan hirveästi ollut ja jotain kuitenkin halusin laittaa päälleni. Suuttuisikohan Kuura, jos lainaisin hänen vaatteitaan? En olisi halunnut tehdä sitä, mutta halusin katsoa, millaisia vaatteita Kuuralla oli. En ollut aikaisemmin avannut kaappeja, sillä se tuntui yksityisasioihin sekaantumiselta. Kuura ei ainakaan ollut täällä keskeyttämässä ja hän ei saisi varmastikaan koskaan tietää. Avasin kaapinovet ja suuni aukesi kuin itsestään. Kuuralla oli paljon vaatteita.
Huomasin suurimmaksi osaksi todella tyttömäisiä vaatteita, oli pitsiä, kimaltavia paitoja ja enimmäkseen farkkuja. Vaatteet eivät siten todellakaan olleet sellaisia, joita olisin halunnut laittaa päälleni.
Yritin kuvitella vaatteet päälleni, mutta ne eivät siltikään tuntuneet sellaisilta, mitä minä voisin pukea päälleni. Usein koulussa pukeuduin ihan vain löysiin housuihin enkä farkkuihin. Huomasin farkkujen alimmalla hyllyllä hieman löysät farkut, jotka voisivat sopia minulle. Ne olivat normaalia farkkukangasta, jotka kuitenkin taittuivat hieman sinisen sävyyn. Päätin valita ne, mutta en tiennyt, mitä muuta olisin päälleni laittanut. Päätin katsoa, mitä viereisessä kaapissa oli. Avattuani kaapin huomasin lisää vaatteita, mutta ne vaatteet olivat paljon synkempiä ja selkeästi jätkämäisempiä. Useimmat vaatteet taisivat olla jätkien vaatteita. Kuinka yhdellä ihmisellä saattoi olla kaksi niin erilaista puolta? Mitäpä minä olin siihen sanomaan, pukeuduin minä itsekin vähän erikoisella tavalla. Huomasin tavallisen mustan hupparin, minkä päätin pistää päälleni. Pidin hupparia kädessäni ja huomasin siinä kotkan. Kotkan siivet olivat levällään ja se näytti majesteettiselta. Minun teki vielä enemmän mieli laittaa se päälle. Nappasin vielä jonkinlaisen t-paidan hupparin alle.

Saatuani vaatteet päälle katsoin itseäni peilistä ja olin tyytyväinen näkemääni. Vaatteet eivät olleet sellaisia, jotka olisin itse ostanut, mutta olin tyytyväinen valintaani. Pieni syyllisyys kalvoi mielessäni, mutta toivoin, että Kuura ei olisi suuttunut. Toinen asia oli se, etten ollut jutellut Niklakselle pitkään aikaan kunnolla. En olisi halunnut sen vaikuttavan, etten pelannut tietokoneella ja silloin en olisi myöskään yhteydessä Niklakseen. Hän oli kuitenkin paras ystäväni ja halusin pitää häneen yhteyttä, vaikka se ei ollutkaan niin helppoa. Minusta tuntui oudolta kertoa, että olin tutustunut Aakeen. Tottakai tiesin, että Niklas olisi ymmärtänyt, mutta minua jostain syystä ahdisti kertoa hänelle asioista, joita en tiennyt itsekään. Olisin melkein halunnut laittaa Niklakselle kuvan asukokonaisuudesta ja lievittää syyllisyyttä siitä, että olin mennyt Kuuran vaatekaapille ilman lupaa. Oli aika palata keittiöön ja kohtaamaan minne ikinä Aake minut halusikin viedä. Kävelin keittiöön, eikä Aake ollut huomannut, että olin tunnut. Aake katsoi ikkunasta ulos ja hän oli löytänyt itselleen lasin, jossa on vettä.
“Aake”, sanoin, sillä en halunnut pelästyttää Aakea. Yhtäkkiä tajusin, etten ollut koskaan aikaisemmin sanonut Aaken nimeä ääneen. Aake kääntyi katsomaan minua odottavalla ilmeellä.
“Lähdetäänkö?” Aake kysyi.
“Joo”, totesin hiljaisesti, sillä olin vieläkin epävarma siitä, minne Aake halusi minut viedä mukanaan.
Minun oli pakko mennä sanomaan asiasta äidilleni. Kävelin olohuoneeseen ja Aake seurasi vanavedessä. Äiti käänsi katseensa lehdestä ja käänsi katseensa minun kauttani Aakeen, ja sitten taas minuun.
“Aake tuli käymään täällä ja hän haluaa minut mukaansa etsimään Kuuraa.”
“Tiedän”, äiti paljasti ja nauroi hämmennykselleni, mikä loisti kasvoiltani.
“Tapasin Aaken äsken keittiössä.” Äiti sipaisi kädellään lyhyitä hiuksiaan. Huomasin hänen suupielensä väpättävän hieman.
“Aa, okei”, totesin.
“Eli voin lähteä hänen mukaansa?”
“Tottakai”, äiti sanoi ja yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. En halunnut edes tietää, miltä Aake näytti vieressäni. Minusta tilanteessa ei ollut mitään hauskaa. En pitänyt siitä, että minulle naurettiin.
“Okei”, sanoin toistamiseen. Miksi toistin kokoajan sanojani?
“Lähdetään”, sanoin Aakelle ja Aake katsoi minua odottavasti, mutta ei liikkunut mihinkään. Kuvitteliko hän, että minä lähtisin tästä ensimmäisenä? Kiersin Aaken ja jatkoin matkaani kohti eteistä.
“Valpu”, äiti sanoi ja käännyin katsomaan äitiä.
“Tässä on puhelimesi”, äiti sanoi ja ojensi puhelintani minulle.
“Ai, joo”, sanoin ja minua nolotti entistä enemmän. Voisinko koskaan onnistua tekemään jotakin vähemmän nolosti? Olin aivan varma, että äiti ja Aake olisivat vaihtaneet keskenään katseita. En kuitenkaan aikonut sanoa enää sanaakaan noille kahdelle tässä tilanteessa. Voisin sitten myöhemmin puhua Aaken kanssa kahdestaan.
“Pitäkää kivaa!” äiti huikkasi peräämme. “Ilmoita myös, missä menet ja milloin tulet takaisin.”
En halunnut vastata enää yhtään mitään. Äiti oli aivan tarpeeksi nöyryyttänyt minua Aaken edessä, enkä pitänyt siitä. Tiesin kuitenkin, että käytökseni oli suurimmaksi osaksi oma vikani, vaikka muiden syyttäminen olisi tehnyt tilanteestani helpommin kestettävän.

Katsoin Aakea bussipysäkillä. Ulkona oli hieman kylmä ja tuuli puhalsi farkkujen lävitse. Toppatakin lävitse ei kuitenkaan tuuli purrut niin minulla ei juurikaan ollut niin kuuma kuin olisi pitänyt olla.
Mietin, kuinka Aake pystyi olemaan nahkatakillaan ulkona helmikuussa. Pian bussi saapui ja Aake maksoi kolikoilla bussikuskille kolme euroa ja tajusin, että Aakella ei ollut kuukausikorttia, joten en ollut varma miten kauan Aake oli asunut täällä. Hätkähdin ymmärryksestä, etten oikeasti tiennyt Aakesta juuri mitään ja se alkoi hieman ärsyttää minua. En kuitenkaan tiennyt, miten ottaa asiaa esille. Miten kuului aloittaa ihmisten kanssa keskustelu?
Aake istuutui bussin penkille ja hän oli oikeastaan hyvin rauhallinen.
“Menemme tapaamaan yhtä Elsaa”, Aake kertoi viimein.
“Hyvä on”, totesin rauhanomaisesti. En tiennyt, kuka Elsa oli, mutta Aake jatkoi selittämistä, “Elsa on sitten aika vanha ja hieman omalaatuinen.” Huomasin Aaken äänenpainosta, että Elsa oli Aakelle tärkeä ihminen.

Pääsimme keskustaan ja kävelimme Kävelykatua pitkin kunnes käännyimme ja päädyimme portin eteen. Aake näppäili porttikoodin ja ovi aukesi suristen. Nyt se oli sitten menoa, ajattelin kauhuissani. Aake johdatti minut oikeaan kerrostaloon ja huomasin ala-aulassa olevan vanhanaikaisen hissin. En oikein luottanut hissiin, joten yritin ehdottaa Aakelle: ”Voisimmeko mennä rappusia pitkin?”
“Ei”, Aake sanoi jämäkästi. Taisin vaikuttaa todella suurelta kysymysmerkiltä, mutta Aake ei siltikään muuttanut mieltään.
“Tule nyt”, Aake sanoi avatessaan ensimmäisen ristikko-oven. Seurasin perässä, enkä sanonut mitään. Seuraava ovi oli sellainen haitarimainen, kuten joissakin vanhoissa hisseissä on tapana. Minulla oli todella epävarma olo kyseisestä hissistä, eikä Aake antanut minulle muita vaihtoehtoja.
Aake piti minulle hissiä auki, niin, että ehdin mennä hissin perälle. Aake seurasi minua ja sulki ovet perässään. Hän painoi hissin ylintä nappia. Hissi lähti liikkeelle ja kaaduin Aakea päin. Huomasin käsieni olevan vasten Aaken rintakehää ja tunsin Aaken kehon kehoani vasten. Aake piti kädellään minua vatsasta kiinni. Tunsin, kuinka poskeni loistivat punastuksesta.
Aake siirsi minua itsestään kauemmas ja huomasin, kuinka Aake käänsi ensimmäisenä katseensa minusta. Se oli tilanteeseen huomioon ottaen erittäin epätyypillistä. Aloin oikeasti epäilemään, millainen Aake todellisuudessa oli. Ensimmäinen kuvitelma Aakesta oli sellainen, että hän on itsekäs ja omahyväinen paskiainen.
Saavuimme viimeiseen kerrokseen ja Aake meni ensimmäisenä ulos. En tiennyt, halusiko hän lähteä mahdollisimman kauas luotani. Ei kai Aake kuvitellut, että minä tein sen tahallani? Toivoin, että Aake ei kuvitellut mitään sellaista. Yritin rauhoitella laukkaavaa sydäntäni, mutta en onnistunut siinä tehtävässä kovinkaan hyvin.
Kuinka onnistuin aina vain tyrimään kaiken? En tiennyt, miten onnistuin olemaan niin tohelo kaiken suhteen.
Aake koputti oveen ja hetken päästä näin vanhemman rouvan, jossa oli tyypillisesti pyöreät silmälasi päässään, mutta hiukset oli sutaistu ponihännälle.
“Hei, Aake”, Elsa sanoi Aakelle. “Kukas se tässä on?” Huomasin, kuinka Elsa katsoi minua, mutta hänen katseensa ei ollut kuitenkaan millään tavalla epämiellyttävä.
“Hän on Valpu”, Aake sanoi. Käänsin päätäni yllättyneenä. Aake käytti minusta lempinimeä, sillä olin esitellyt itseni Aakelle niin.
“Hei Valpu, minä olen Elsa”, Elsa sanoi ja katsoi minua lämpimästi, “Tulkaahan peremmälle, niin keitän teille kahvia.”
 Inhosin kahvin makua, sillä mielestäni se maistui ihan puulta. Kasoin Aakea niin, että hän ymmärtäisi sanoa, että joisin mieluummin teetä. Pyöritin päätäni ja kaikeksi onnekseni Aake tajusi, mitä yritin sanoa, ”Ottaisimme teetä, jos käy.”
”Tottakai”, Elsa sanoi ja kääntyi takaisin päin. Hän hymyili rauhoittavaa hymyä. Elsasta huokui sellainen iän tuoma rauhallisuus, eikä hänellä näyttänyt olevan mihinkään kiire. Elsa kohtasi meidät kuten toista kuului kohdella. Minun oli oikeastaan hyvin helppoa olla tämän vanhan naisen lähettyvillä. Luultavasti se johtui myös siitä, että hän muistutti mummuani.
“Voimme sitten puhua asioista tarkemmin”, Elsa sanoi ja katsoi Aakea merkitsevästi. Tuo oli minusta hieman epäilyttävää käytöstä, mutta niinhän kaikki näinä päivinä.
Laitoin takin naulakkoon ja jätin kengät siististi seinän viereen. Halusin olla hyvä vieras, koska en käynyt useinkaan missään muualla kuin joskus sukulaisten luona. Keittiö oli hyvinkin tyypillinen vanhan naisen asunto millaisia usein elokuvissa oli.
“Haluaisitteko pikkuleipiä?”, Elsa kysyi.
“Kyllä, kiitos”, Aake ehti sanoa minua ensin. “Leivoin nämä itse”, Elsa kertoi.
Elsa toi meille kupit. Elsa laittoi myös kuppiin keksejä. “Ottakaa ihan vapaasti.”
Odotimme teen lämpenemistä hetkisen. Näin Elsan tehneen kahvia jo valmiiksi ja minulle tuli hieman syyllinen olo siitä, että olin saanut hänet laittamaan teetä vuoksemme.
Katseeni kiersi keittiötä ja huomasin seinällä hienoja valokuvia kissoista. Huomasin myös seinällä kalenterin, jossa ei ollut muutamaan päivään laitettu raksia. Luultavasti Elsalla oli pienimuotoinen dementia ja tämä unohti pitää kalenteriaan ajan tasalla.
Maistoin kaurakeksiä ja ne olivat oikeasti todella hyviä. En muistanut, milloin olisin viimeksi syönyt mitään niin hyvää. “Nämä ovat oikeasti todella hyviä”, sanoin Elsalle.
“Kiitos”, Elsa vastasi selkeästi hyvillään.
Tunsin Aaken kiitollisen katseen itsessäni. Olin selkeästi tehnyt jotain oikein.
“Miten olet Aake sopeutunut?” Elsa kysyi Aakelta. Mielestäni Elsan kysymys kuulosti todella eriskummalliselta. Luultavasti kyse oli vain siihen, millaiset välit Aakella oli hänen vanhempiinsa.
“Ihan hyvin”, Aake sanoi ja hänen ilmeensä oli hieman nolo. En tiennyt, miten reagoida, kun en ollut edes varma, mistä he puhuivat. Siemaisin hieman teestäni, ja sekin oli oikein hyvää.
“Oletko nähnyt Kuuraa?” Aake tiedusteli. Hän ei ainakaan vältellyt asioiden tekemistä, kun halusi asioihin vauhtia.
“Hän kävi täällä eilen”, Elsa sanoi vakavalla äänellä. “Puhuimme aluksi ennustuksesta.”
Minulla ei ollut hajuakaan, mistä Elsa puhui, mutta näin sen olevan selkeästi iso juttu, sillä Aaken ilme oli sellainen, että hän tiesi tasan tarkkaan, mistä Elsa puhui. Minusta alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että minulla ei ollut enää mitään valtaa siihen, mitä ihmiset ympärilläni tekivät. En tiennyt, oliko kyse siitä, että olin minä. Vai oliko kyseessä oma tyhmyyteni?
“Oikeasti?”
“Löysimme myös päivämäärän, joka on merkitty myös näihin papereihin”, Elsa sanoi ja lähti pois keittiöstä. Käänsin katseeni hämmentyneenä Aakeen ja hän vaikutti mietteliäältä. “Vai niin, vai niin.” Aake katsoi hämmentyneenä käsiään eikä lopettanut mutinaa. Haukkasin lisää keksistä, vaikka huomasin, ettei Aake ollut syönyt ollenkaan kaurakeksiään. Mietintäni loppui, kun Elsa toi mukanaan kasan todella kellastuneita ja vanhoja papereita. Minusta tuntui, etten halunnut koskeakaan niihin.
Onnekseni minun ei tarvinnut. Aake ja Elsa kumartuivat paperin eteen.
“Tässä”, Elsa sanoi ja osoitti sormellaan jotakin tiettyä kohtaa. “Kyllä”, Aake sanoi ja toisti lukemansa, “15. kesäkuuta.”
“Sehän on syntymäpäiväni!” huudahdin kuin mikäkin typerys. Aloin epäilemään oliko huudahdukseni järkevä, sillä Aaken ilme oli jotakin sellaista, mitä en osannut edes lukea. Aake oli kaikin puolin järkyttynyt ja vihainen samaan aikaan. En ollut varma, minkä takia hän oli niin vihainen. Minkä minä sille voin, että syntymäpäiväni oli sama kuin mitä johonkin vanhaan lappuun on kirjoitettu.
“Hyvä on.” Kuulin Aaken sanovan ja nousevan pois pöydästä.
“Tule”, Aake sanoi ja otti minua kädestä kiinni ja veti minut ylös tuolista.
“Hyvä on”, totesin kipakasti ja toistin tarkoituksellisesti sen, mitä Aake oli sanonut juuri hetki sitten. Minulla ei ollut mitään hajua, mihin Aake minua oli viemässä. Tunsin hänen lämpimän kätensä kättäni vasten. Vaikka tilanne tuntui oudolta, Aaken käsi oli turvallinen ja vakaa.
Aaken olemus ei itsessään ollut mikään rauhallisuuden tyyssija. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä eteiseen. Eteisessä Aake päästi kädestäni irti. Minun piti laittaa takki mahdollisimman nopeasti päälle ja kengät jalkaan. Aake oli jo oven ulkopuolella, kunnes palasi takaisin halaamaan Elsaa ja kuiskasi tämän korvaan: “Jaksele.”
Huomasin Elsan suupielen kaartuvan hymyyn ja hän laittoi karanneen hiuskiehkuran takaisin korvan taakse.
“Menkäähän selvittämään mysteeriä”, Elsa sanoi ja taputti minua olkapäähän, “Kuka sinä sitten oletkin Valpuri, niin toivon, että muistat kuka sinä todella olet, etkä se, jonka muut sinusta haluavat.”
Oliko tämä yksi niistä elämänneuvoista, joita vanhat ihmiset jakelivat nuoremmille? Ainakaan mummu ei ollut koskaan ollut aivan näin outo puheissaan.
”Okei”, mumisin, sillä en tiennyt mitä muutakaan sanoa.
Aake katsoi minua kärsimättömästi ja tiesin, että minun oli tarkoitus mennä hänen luokseen ja nopeasti. Aake kuitenkin kunnioitti Elsaa niin paljon, ettei kuitenkaan viitsinyt häntä keskeyttää.
”Kohtalon lankoja ei kukaan tiedä”, Elsa mutisi tai sitten kuulin ihan vain harhoja.
”Hei sitten, Elsa”, sanoin ja kuiskasin vielä ilmoille: ”Oli mukava tavata.”
”Sinut myös”, Elsa sanoi.
Aake oli jo pitämässä hissiä avoinna. Oli se kumma, ettei hän ollut jo mennyt rappusia alas, sillä olisihan hän niin päässyt nopeampaa. Minulla ei ollut hajuakaan, miksi Aake ei suostunut menemään muulla kuin hissillä. Minua ei houkuttanut mennä samaan hissiin Aaken kanssa. Juuri, kun olin unohtanut, mitä hississä tapahtui. Silloin kaikki palautui mieleeni ja tunsin poskieni lämpenevän.
Aake päästi minut ensin menemään hissiin ja melkein pelkäsin, että osuisin Aakeen. Onnistuin kuitenkin välttelemään Aakeen koskemista ja pääsin hissin perälle ehjin nahoin.
”Kaikki käy järkeen”, Aake mutisi. Minua alkoi ärsyttämään, että ihmiset puhuivat sellaista kieltä, mitä en millään ymmärtänyt.
”Mikä?” kysyin. Aake käänsi katseensa minuun ja hän todella katsoi minua.
”Aake”, sanoin ja katsoin häntä tuimasti. Aake ei vieläkään kääntänyt katsettaan minusta ja minusta tuntui kuin hän olisi katsonut johonkin hyvin kauas.
”Sinä et tiedä, mitä tämä merkitsee!” Aake huusi. Minua melkein pelotti, mitä muut talossa asuvat miettisivät. Aaken olemus oli todella epävakaa. En tiennyt, mitä hän ajatteli päänsä sisällä. Miten jokin ennustus voi vaikuttaa noin paljon? Eihän nykypäivänä uskottu mihinkään yliluonnolliseen. Jotkut toki uskoivat, mutta en ollut uskonut Aaken olevan yksi heistä. Minua hämmensi tällainen käytös.
Miksi kaikki pimittivät minulta asioita? Eikö minulla ollut oikeutta tietää asioista, jotka vaikuttivat myös minun elämääni?
Hissi laskeutui tömähtäen alas ja huomasin Aaken menevän mahdollisimman nopeasti pois hissistä. Ensin hän on aivan omissa maailmoissaan, mutta sitten lähtee mahdollisimman nopeasti pois luotani. En taaskaan tiennyt, minne Aakella oli niin kova kiire.
Aake avasi oven mahdollisimman nopeasti, mutta ainakin hän piti sitä minulle auki, eikä jättänyt sitä menemään kiinni, jolloin se olisi saattanut osua minua päin. Ainakin Aake oli edes sen vertaa hereillä tällä hetkellä eikä täysin uppoutunut omiin ajatuksiinsa.
”Aake, mihin me olemme menossa?” kysyin, jos hän edes siihen vastasi. Aake käänsi katseensa minua päin ja sitten sulki silmänsä hetkeksi. Hän ei ollut selvästikään aivan varma siitä, mitä vastaisi minulle.
”Kotiin”, Aake totesi. Kotiin? Tämäpä yllättävää. Aake kuulee ennustuksesta ja ensimmäinen ajatus, joka tällä juolahtaa mieleen on kotiin meneminen. Hyvä on, ajattelin. Mitäpä minä taas olin sanomaan, mitä Aake voisi tehdä ja ei voisi tehdä. Aake vaikutti vain niin itsenäiseltä, että ensimmäisen ajatukseni ei ollut se, että olisimme menossa Aaken kotiin.
Aake jatkoi kävelyään eikä minulla ollut hajuakaan mihin me olimme menossa. En edes tiennyt, olisinko jaksanut olla Aaken seurassa.
“Olenko tulossa mukaasi?”
“Hmm”, Aake mutisi ja jakoi: “Olethan sinä.”
“Aake!” huudahdin itselleni epätyypillisesti. Se saattoi johtua siitä, että kaikesta Aaken epätyypillisestä käytöksestä huolimatta, pidin Aakesta.
Aake ei ollut sellainen kuin muut. Aake kertoi asiansa suoraan. Ainakin yleensä. Aake piti suuntansa kohti kotiaan, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata perässä.
”Mitä?” Aake kysyi ja käänsi katseensa minua kohti. Minun olisi tehnyt mieli ottaa Aakesta kiinni ja ravistella tätä oikein kunnolla, niin, että olisin saanut hänet tajuamaan, että minäkin kaipasin tietoja.
”Hyvä on!” Aake tiuskaisi kovaan ääneen. Aakella oli selkeästi vaikeuksia päättää, minne hän laittaisi kätensä, mutta hän päätyi laittamaan ne taskuunsa.
Aake astui minua lähemmäs, enkä voinut olla hämmästelemättä Aaken tekemää liikettä. Hänhän oli aivan hetki sitten ollut mahdollisimman kaukana minusta. Tunsin, kuinka sydämeni rupesi hakkaaman yhä kovempaa.
Aake otti oikean kätensä taskustaan, ja nappasi hiuskiehkurastani kiinni. Tilanne tuntui todella absurdilta, eikä minusta tuntunut siltä, että olisin itsekin ollut mukana tässä kohtauksessa. Aake siirsi ruskean hiuskiehkuran korvani taakse ja sanoi samaan aikaan: ”Olen pahoillani, etten voi selittää sinulle enempää Valpu, mutta olet meille tärkeä.”
Katsoin Aaken sinisenharmaita silmiä, enkä voinut olla hämmästymättä, kuinka valo heijastui niistä. Toinen ajatukseni pisti mieleeni. Aake oli puhunut joistakin meistä, enkä tiennyt keitä hän tarkoitti. Olisiko kyse voinut olla Aakesta ja Kuurasta? Oliko kyseessä Aaken vanhemmat?
En tullut asiasta sen fiksummaksi, mutta tunsin oloni vaivaantuneeksi Aaken lähellä. En tiennyt, miten olla tai liikkua. Aake tuntui aistivan sen, että tunsin oloni vaikeaksi, joten hän lähti minusta hieman kauemmas.
Minusta tuntui hieman tyhjältä, kun Aake lähti pois luotani. Nimittäin sillä hetkellä aistin, että Aake ei ollut enää kanssani, vaikka seisoikin ihan pienen matkan päässä minusta.
Yhtäkkiä tajusin, että ympärilläni oli muitakin ihmisiä kuin pelkästään Aake. Millainen ihminen ei huomaa kuin vain yhden ihmisen? En halunnut ajatella asiaa sen tarkemmin, joten jatkoin vain matkaani kunnes sain Aaken kiinni.
”Mennään vain”, tokaisin Aakelle. Ei minua kiinnostanut, minne me olimme menossa, kunhan vain sain olla Aaken kanssa. En ollut aiemmin edes tajunnut, mitä tarkoittaa yksinäisyys ja yksin oleminen. Sen tajuaa vasta sitten, kun on jonkun kanssa ja pystyy miettimään, miten aikaisemmin oli. Arvostin toki nettikavereitani ja erityisesti Niklasta. Halusin myös tavata hänet, sillä opin vasta ymmärtämään, millaista on olla jonkun kanssa ja viettää aikaa. Ei sillä, että olisimme tehneet Aaken kanssa mitään sellaista, mitä normaalit nuoret tekivät kavereidensa kanssa.
Aake päätyi bussipysäkille ja toivoin, että bussi olisi saapunut nopeasti. Meillä ei kuitenkaan käynyt tuuri eikä pysäkillä ollut sitä bussia, minkä Aake olisi halunnut.
”Mitä bussia odotat?” Aake tihrusti bussipysäkin aikataululistaa, mutta ei osannut katsoa sitä tarpeeksi nopeasti. ”Koilahteen menevää bussia numero 98.”
En tiennyt, miten se saattoi olla niin vaikeaa. Aake olisi aivan hyvin voinut kysyä minua katsomaan puhelimestani kelloa. Alkaessani miettiä, hätkähtäen käsitin, ettei Aake ollut kertaakaan käyttänyt puhelintaan. Miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Johtuiko se siitä, etten itsekään ollut niin paljoa käyttänyt puhelintani kuin yleensä?
Tiesin myös, että toisella puolella toria oli digitaalikello, jossa luki punaisin kirjaimin kellonaika.
Aake nousi seisomaan ja kääntyi minua päin, ”10 minuutin päästä tulee bussi”, Aake sanoi. Minulla ei ollut hajuakaan, miten Aake oli päätynyt siihen tulokseen. Huomasin Aaken laskevan lompakostaan kolikoita ja hän otti jo valmiiksi kolme euroa. Ei Aaken olisi tarvinnut niitä ottaa vielä esille, kun aikaa kuitenkin bussin saapumiseen oli vielä tovi. Luultavasti Aake halusi vain itselleen jotakin tekemistä. Mitäpä minä olin siihen syyttämään. Minäkin olisin halunnut tehdä käsilläni jotain, mutta minulla ei ollut mukana mitään muuta kuin takki ja takin taskuun mahtuva lompakko. Olisi jotenkin tuntunut tyhmältä, jos minkin olisin alkanut kaivamaan lompakkoani ja katsomaan, mitä se piti sisällään. Niinpä pysyin vain paikoillani ja odotin Aaken seuraavaa liikettä tai sanomista. Aake ei kuitenkaan sanonut mitään ja saatoin vain aistia, että jotakin suurta oli liikkeellä. Minusta kyllä kovasti alkoi tuntua siltä, että minä olisin ollut osallisena siihen, mitä tällä hetkellä tapahtui. Asia tuntui vain niin absurdilta, etten halunnut edes ajatella asiaa. Kyseessä oli varmasti vain jokin väärinkäsitys ja he kuvittelivat minusta jotain suurempaa.

Aake vaikutti yhä kireämmältä, mitä pidempään olimme matkanneet bussilla. Aake painoi risteyksen jälkeen nappia. Seurasin Aakea ulos bussista ja aloin vasta sillä hetkellä rekisteröidä missä me olimme: Olimme samaisen metsäpellon vieressä, jossa olin tavannut monta päivää aikaisemmin Kuuran.
”Mitä me täällä teemme?” kysyin Aakelta, joka ei vastannut minulle yhtään mitään. Ehkä kaikkiin kysymyksiin ei ollut vastauksia. Aake päätti jatkaa matkaa pellon reunaa pitkin metsään päin. Seurasin Aakea ja tiesin, että nyt tapahtui jotain suurta. Huomasin, että edessämme oli pieni puinen silta. Puu oli hieman kulunut ja kosketin kaidetta hellävaraisesti kädelläni. Puu tuntui hieman karhealta ja siinä oli pieniä piikkejä. Silta vaikutti sellaiselta, mistä halusin mennä. Toisella puolella ei ollut mitään sen ihmeellisempää. Tavallinen talvinen maisema, jossa maassa oli pieni kerros lunta.
Olin menossa sillan päälle, mutta Aake otti minua olkapäästä kiinni. Käänsin katseeni hämmentyneenä Aaken. Mitä hän tarkoitti?
”Odota”, Aake sanoi ja ohitti minut. Aake taisi olla sellainen ihminen, jonka aina täytyi tehdä jokainen asia itse ja omalla tavallaan. Minua ärsytti, kun en saanut tehdä jotain, mitä halusin. Olin luonteeltani utelias ja jos löysin jotain minua kiinnostavaa, niin halusin tutkia sitä. Sitten Aake oli tehnyt minulle jotain tuollaista? Katsoin Aakea hämmentyneenä, eikä hän kääntänyt enää katsettaan minuun. Aake käveli tasaisia askeleita eteenpäin siltaa pitkin ja kuulin sillan narinan hänen askeltensa painon alla. Seisoin typeränä paikoillani, enkä ollut saanut liikuttua yhtään eteenpäin. Miksi minulla ei ole omaa tahtoa? ajattelin tympääntyneenä. Huomasin Aaken katsovan minua ennen kuin en enää erottanut Aakea. Mitä? Yhtäkkiä Aake katosi kuin tuhka tuuleen. Hän oli aivan silmieni edessä, enkä kuitenkaan nähnyt Aakea enää edessäni. Mitä oli juuri tapahtunut? Otin pari nopeaa askelta ylittäessäni sillan.
Näkymä muuttui aivan täysin. Huomasin edessäni paljon vihreää ja kaikki melkeinpä hohti ympärilläni. Olin tullut johonkin satumaahan. Tämän oli pakko olla sellainen paikka. Käänsin katseeni takaisinpäin, sinne, mistä olin tullut.
Siellä ei kuitenkaan ollut ketään, vain samainen silta ja talvimaisema. Minun oli täytynyt kuvitella kesäinen maisema, ajattelin. Kääntäessäni kuitenkin kasvoni, aivan silmieni edessä oli valkoinen iso peto, jonka kaikki kolme silmää katsoivat suoraan minuun. Ne olivat pikimustat ja näin oman heijastukseni pedon silmistä. Peto oli oikeastaan aika hullunkurinen nimitys edessäni olevalle olennolle. Sen korvat olivat pupumaiset luppakorvat, mutta kuono oli aivan kissamainen. Olento käänsi päätään hieman ja tunsin kuinka hänen viiksikarvansa osuivat minua poskeen. Yhtäkkiä erotin aivan järkyttävän kokoiset kulmahampaat. Kuinka en ollut huomannut niitä aiemmin? Ne olivat aivan kuin sellaiset jollaiset oli entisajan mammuteilla, mutta ne sojottivat vain alaspäin. Kuinka kukaan voisi selviytyä tällaisesta tilanteesta.  En ollut varma, oliko sittenkin olemassa sellaisia kissaeläimiä, joilla oli vieläkin pitkät kulmahampaat.
Minulla oli tärkeämpääkin tekemistä. Halusin selviytyä elossa. Yhtäkkiä peto sulki silmänsä, enkä nähnyt sitä enää niin pelottavana kuin hetki sitten. En ollut tottunut kolmeen silmään, mutta kun ne eivät olleet enää näkyvillä niin kaikki oli helpommin. Uskoin myös, etten ollut tilanteessa aivan mukana, enkä uskonut sitä todeksi. Kaikki oli silloin helpommin kestettävissä. Ajattelin, että kaikki oli yhtä suurta unta. Hätkähdin silti pelästyneenä, kun olento käänsi päätään koiramaisella tavalla ja puski minua vatsaan isolla päällään. Silitin oikealla kädellä olennon päätä ja se kehräsi tyytyväisenä. En koskaan ollut pitänyt eläimistä ja sitten silitän jonkinlaista isoa kissaeläintä.
Minua ei ollut enää hajuakaan, mitä minulle oli tapahtunut. Olinko vain kuvitellut kaiken ja tämä olisi vain unta? Osa minusta kuitenkin tiesi, ettei kyse voinut olla unesta. En olisi millään keksinyt mitään näin sekavaa unta.
”Valpu”, kuulin Aaken sanovan jotakin hädissään. Tunsin olennon jäykistävän vartalonsa ja tämä otti pari hyökkäävää askelta Aakea kohti ja tunsin murinan vierivän jopa maata pitkin. Olento kiersi pitkän häntänsä suojelevasti ympärilleni.
En edes tiedä miksi, mutta laskin käteni olennon selän päälle ja se rauhoittui aivan selkeästi.
”Kaikki on hyvin”, sanoin sille, vaikka kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Asiat olivat menneet vain astetta vaikeammaksi. Menin hiljaista tahtia Aaken luokse, ja olento pisti viimeisen silmäyksen minuun kunnes laskeutui makuulle ja meni pieneksi keräksi.
”Miksi et kuunnellut minua?” Aake sanoi vihaisena, mutta saatoin aistia hänen äänessään sen, että Aake oli ollut huolissaan minusta.
”Olitko huolissani?” kysyin vitsillä. Tiesin kuitenkin, että minun ei olisi kannattanut tehdä sitä. En vain tiennyt, miten suhtautua tähän kaikkeen, joten yritin siirtää ajatuksiani johonkin muulla.
”Sanoin sinulle, että odottaisit minua.” Aake käytti käsiään samalla, kun yritti selittää minulle.
”Ei, etkä. Sanoit vain pelkästään ”odota” ja sitten oletat, että pysyn niin kauan paikoillani, vaikka näen, että katoat yhtäkkiä ilmaan?” Kuinka Aake saattoikin odottaa, että tekisin jotain sellaista. Olin täysin kyllästynyt siihen, että Aake odotti minulta jotain sellaista, mitä en pystynyt olemaan.
Aake sentään päätti näyttää hieman syylliseltä. ”Olen pahoillani”, Aake sanoi. Ainakin hän viitsi myöntää asian.
”Joten, Aake, näetkö sinä tämän?” sanoin ja viitoin käsilläni kohti kirkkaan vihreää metsää, jonka ympärillä oli pieniä kukkasia ja sellaisia kimaltavia tähtösiä ilmassa.
”Kyllä.”
”Sinäkin tapasit tuon olennon, eikö niin?”
”Kyllä”, Aake sanoi ja toisti itseään.
Tiesinhän minä, että heidän välillään oli ollut kontaktia, joten Aakenkin oli täytynyt nähdä tämä.
”En siis näe harhoja?” Yritin vakuuttaa itseni siitä, etten ollut hullu. Aake tarttui minua olkapäästä kiinni ja laski minut istumaan kiven päälle. Aake istuutui viereeni. Kiven päällä oli todella pehmeä istua. Se saattoi johtua sen päällä olevasta sammaleesta. Hengitin nopeaan tahtiin ja äskeinen rauhallisuus oli kadonnut kuin tuhkana tuuleen. Kaikki puski samaan aikaan lävitse. Viime päivien tapahtumat vaan iskivät kuin salamana taivaalta ja tunsin kyyneleiden vierähtävän poskeani pitkin ja pyyhkäisin niitä pois kädelläni.
”Hengitä”, Aake pyysi rauhallisella ja matalalla äänellä. Tunsin Aaken silittävän minua rauhallisesti. Hengitin ilmaa sisään ja ulos, oikeastaan täällä oli helpompi hengittää. Minulla oli todella kuuma, joten otin takin pois. Istuimme hetken aikaa emmekä puhuneet mitään.
”Meidän on siis tarkoitus käydä kotonasi?”
”Kyllä, asun täällä.”
”Mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa?” kysyin, sillä en osannut ajatella, että Aake asui taikametsässä vanhempiensa kanssa, joita olimme nyt menossa tapaamaan.
”Me emme ole ihmisiä”, Aake sanoi, enkä ollut edelleenkään varma keistä Aake puhui. ”Olemme vanha kansa, jolla on vanhanaikaisia perinteitä.”
”Hyvä on”, totesin ymmärtämättä kuitenkaan mitään.
”Sinun ei ole pakko tulla”, Aake sanoi ja selkeästi myös tarkoitti sitä. En kuullut Aaken äänessä käskevää äänensävyä.
”Hyvä on. Minä tulen”, enkä ollut lainkaan niin varma kuin annoin ymmärtää.
”Tämä ei ole helppoa”, Aake totesi ja jatkoi: ”Minullakin oli ongelmia mennä ihmismaailmaan.” Aake piti pienen tauon, jolloin hän laski kätensä niin, että sai nostettua itsensä ylös kiven päältä, ”Kaikki on ihmismaailmassa niin hektistä ja tapahtuu aivan liian nopeasti, etten meinaa pysyä perässä.”
”Aika menee täällä hieman eri tavalla kuin sinun maailmassasi”, Aake jatkoi selittämistään, enkä uskonut, mitä Aake sanoi. Annoin Aaken kuitenkin puhua, kun hän niin halusi. Nautin siitä, miten Aaken kädet liikkuivat ja elehtivät, kun Aake pääsi selityksen makuun.
”Katso”, Aake sanoi ja odotti minun katsovan, mitä hänellä oli näytettävänään. Ei sillä, että en olisi pysähtynyt. Mitä muutakaan minä olisin uskaltanut tehdä, en ollut kuten Valerie tai Aake, joka tuntui uskaltavan tehdä asioita.
Aake otti käteensä pienen kasvin terälehden ja puu hieman taittui, mutta sille ei käynyt muuten mitään pahaa. Huomasin, kuinka se alkoi hohtaa.
”Miten sinä tuon teit?” kysyin hämmästyneenä. Huomasin, kuinka Aaken suupieliin ilmestyi pieni hymy, ”Pitää osata kuunnella luontoa, ihmiset ovat unohtaneet sen taidon”, Aake sanoi ja huomasin, kuinka hänen suunsa hymy vaipui.
Olin jo aiemmin tiennyt, ettei Kuuran tapaaminen ollut normaalia, mutta tämä meni jo aivan uudelle levelille.
Näin ensimmäisenä pieniä ihmisiä, ei, Aake taisikin sanoa, että he eivät ole ihmisiä. En kuitenkaan tiennyt, miksi muuksikaan heitä kutsuisin. He tuijottivat minua vaativasti kuin odottaen minun sanovan heille jotain. Heidän katseensa ahdisti minua suuresti, sillä tunnuin olevan todellinen hämmennyksen kohde. Aakekin oli tainnut sanoa jotakin sellaista, että hänellä oli ollut ongelmia mennä ihmismaailmaan. Saattoiko olla, että olin heille aivan yhtä suuri ilmestys kuin hekin olivat minulle.
”Kuiske ja Juva. Haluaisitteko tavata Valpurin?”
Kuiske ja Juva seisoivat vieläkin puun oksilla eivätkä tulleet alas. He vain katsoivat minua hämmästyneinä näkemästään. Heidän vaatteinaan oli jonkinlaiset ruohomaisesta materiaalista tehdyt vaatteet, jotka olivat aivan kuin jonkinlaisia viittamaisia kaapuja.
En tiennyt, millaisiksi kutsuisin heidän vaatteitaan. Koko tilanne vaikutti todella oudolta. Kuiske päätti kuitenkin hypätä puun rungolta alas ja kuulin vaimean tömähdyksen maassa. Kuiske otti minua kohti pari epävarmaa askelta, ja pian Juva seurasi Kuisken perässä.
Kuiske pysähtyi aivan eteeni ja katsoi minua vihreillä silmillään. Hänen punertavat hiuksensa laskeutuivat olkapäiden ylitse. ”Hei, Valpuri”, lapsi sanoi pienellä äänellä. Huomasin Kuisken kasvoilla pieniä pisamia. ”Hei, Kuiske”, vastasin. Pian huomasinkin, että Kuiske oli ottanut minua kädestä.
”Minä pidän sinusta”, Kuiske sanoi vakaalla äänellä. Hän ei millään lailla kieltänyt sitä, mitä sanoi. Kuiske kuulosti kuitenkin todella viralliselta puhetyylillään. Ehkä hän halusi vakuuttaa minut osaamisestaan. En tiennyt, mutta Kuiske vaikutti minuun rauhoittavasti. Hän sai minut luottamaan häneen. Ehkä minun ei tarvinnut tietää kaikkea, mihin olin menossa.
Juva sanoi jotain Kuisken korvaan pienellä äänellä, mutta en kuullut, mitä hän sanoi.
”Minäkin pidän teistä”, sanoin ja oikeasti tarkoitin sitä. He vaikuttivat suloisilta ja herttaisilta. Huomasin Juvankin hymyilevän, mutta vain sellaista pienempää hymyä ja Juva oli vieläkin Kuisken takana hakien turvaa.
Muistin, etten ollut edes kysynyt Madeleinen lapsien nimiä. Minusta tuntui huonolta, sillä en tiennyt, miten reagoida asioihin. Totuus oli kuitenkin se, etten tiennyt, mitä asioita minun kannattaisi miettiä. Minulla oli aivan liikaa ajatuksia päässä. Ne kaikki risteilivät siksakkia pääkoppani sisällä.
Toisin sanoen olihan minulle tapahtunut kaikenlaista, mihin en voinut itse vaikuttaa tai joihin en ollut aikaisemmin uskonut. Minähän olin juuri vähän aikaa sitten pitänyt Aakea outona siitä syystä, että tämä uskoi ennustuksiin. Tajusin, että minun pitäisi kysyä niistä enemmän. Huomasin Aaken puhuvan lapsille ja silittävän heitä päästä.
”Aake”, sanoin saadakseni hänen huomion.
”Niin?” Aake jatkoi keskustelua, mutta ei kääntänyt katsettaan lapsista. Aake palasi lasien kanssa puun lähelle. Hän otti ensimmäisenä Kuiskeesta kiinni ja nosti Kuiskea niin paljon, että tämä sai nostettua itsensä oksan päälle.
”Kiitos”, Kuiske sanoi ja hän jäi odottamaan, että Juvakin olisi tullut puuhun. Pian Aake nosti myös Juvan puuhun.
Aake kääntyi viimein minua kohti ja tuli luokseni. Huomasin Aaken rauhoittuneen täällä paljon enemmän kuin koskaan kaupungissa. Hän piti siitä, että sai olla kotonaan luonnon keskellä. Sen huomasi, että Aake oli kotoisin täältä. Hän tunsi paikan kuin omat taskunsa. Luonnossa oli mukava olla. Se auttoi minua ymmärtämään tämän kaiken, vaikka samalla sen olemassaolo helmikuussa sai minuun ristiriitaiset tunteet.
”Kuinka luonto on näin vihreää myös talvella?” kysyin Aakelta, vaikka sen ei ollut tarkoituskaan olla se kysymys, mikä minun oli tarkoitus esittää.
”Luonto saa energiaa meistä ja me saamme niistä”, Aake selitti tai ainakin yritti selittää asioita niin, että minäkin ymmärtäisin.
”Haluatko nähdä, missä minä asun?” Aake kysyi ja siirsi hieman kädellään hiuksiaan pois silmien edestä.
”Toki.”
Lähdimme kävelemään polkua pitkin, kunnes käännyimme vasemmalle. Näin yhä edelleen kauniita puita, joskin nyt näin jonkinlaisia suurempilehtisempiä puita, mitä en ollut suomessa aikaisemmin nähnyt. Minusta tuntui kuin vain hiipparoisin hänen takanaan kuin pelokas lintu. En ollut huomannut ainuttakaan lintua tänne tultuani. Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata perässä, mihin Aake minut toi. Aake olisi voinut välttyä siltä, etten olisi tullut kosketukseen tämän maailman kanssa, niin epätodelliselta kuin tämä maailma kuulostikin. En kyllä siltikään oikein tiennyt, miten tämä oli kiinnitettynä omaan maailmaani. Oliko totta, että oli olemassa erilaisia universumeja, vai oliko tämä vain jonkinlaisen näkymättömän harson takana, jota tavalliset ihmiset ei voineet vain nähdä?
Ainakin minä oletin, että tapaamani kissaolento oli jonkinlainen portinvartija, vaikka Aake ei ollutkaan sanonut mitään siihen viittavaakaan. Tähän lopputulokseen olin kuitenkin päättänyt. Vaikka olinkin katsonut fantasia- ja scifileffoja, se ei ollut saanut minua valmistautumaan tähän, missä nyt olin. Luulen, että olin pysynyt niin hyvin koossa sen takia, etten vieläkään uskonut.
Saavuimme ison tummanruskean puun luokse, jonka juurissa oli jonkinlainen oviaukko. En edes tiennyt, että Suomen maastossa olisi voinut kasvaa jotakin niin suurta. Päädyin siihen lopputulokseen, että emme edes voineet olla Suomessa. Sillä hetkellä tajusin, että halusin oikeasti kotiin. Tiesin, ettei kotini ollut enää samanlainen kuin se oli ennen ollut, se oli muuttunut. Minä olin muuttunut. Näkemykseni oli muuttunut, halusin tai en. Vanhempani kumpikin ottaisivat minut luokseen. Voisin aivan hyvin olla äidin ja Rikun kanssa tai sitten isän ja Madeleinen kanssa, jos vain saisin sellaisen vakaan elämän. En kuitenkaan tiennyt, oliko sekään enää mahdollista.
”Tervetuloa”, Aake sanoi ja avasi puisen oven. Aaken olemus sai minut luottavaisemmaksi. Sisällä oli hieman tunkkaista, mutta siihen tottui. En aivan luottanut siihen, mihin astuin, mutta huomasin lattian olevan tukeva. Huone oli oikeastaan aika samanlainen kuin tavallinen asuntokin, vaikka selkeästi paljon vanhanaikaisempi ja pyöreämpi. Huoneistossa oli ovia toisiin huoneisiin. En tiennyt, miten puun sisälle mahtui niin paljon. Ei huone täysin pyöreä ollut, kuten ei puukaan. Huoneistossa oli jonkinlaisia syvennyksiä tehty puun kaarnaan. Jotenkin silti ihmettelin, miten puu saattoikin olla silti niin elävä. Olin aivan varma, että Aaken kaltaisen ihmiset. En vieläkään halunnut uskoa, että Aake ei ollut ihminen, sillä se olisi tuntunut asioiden hyväksymiseltä. Yritin päästä edes siihen sisälle, että oli olemassa tällainen maailma, joka näytti tältä ja toimi hieman eri tavalla kuin se, mihin olin tottunut.
Huoneen nurkassa oli suuri pöytä, jonka ympärillä kasvoi kauniita köynnöksiä. Sen ympärillä Aaken perhe söi ruokansa. En tiennyt, mitä he söivät, mutta muistin Aaken ostaneen jotain kasvisperäistä suklaata, joten ehkä he eivät syöneet lihaa ollenkaan. Se saattoi käydä järkeen, koska Aake oli sanonut heidän olevan yhtä luonnon kanssa. En kuitenkaan ruvennut kyselemään asiasta sen enempää Aakelta.
”Tämä on yleinen hengaustila ja täällä me syömme meidän ruokamme”, Aake sanoi kuin jatkaen ajatuksieni juoksua.
”Täällä on kirjasto”, Aake sanoi ja menimme ovesta toiseen huoneeseen. Huone oli aivan valtavan kokoinen ja se oli täynnä kirjoja, jotka vaikuttivat todella vanhoilta.
”Wow”, totesin ääneen hämmästyneenä. Kirjasto näytti kauniilta, vaikka toki siellä leijui hieman tunkkainen haju, joka tunkeutui sieraimiini erityisen vahvana, koska ilma oli muuten niin raikas. Saatoin myös haistaa puun erityisen vahvana.
Koetin joidenkin kirjojen selkämyksiä, vaikka melkein minun olisi tehnyt mieli kirkua kovaan ääneen siitä, missä minä oikein olin ja mihin olin saapunut. Tiesin ainakin sen, ettei tämä voinut olla myöskään mikään sairas vitsi. Kukaan ei pystyisi keksimään mitään tällaista.
Nappasin yhden ruskeakantisen kirjan hyllyltä ja muistin, etten ollut edes kysynyt lupaa. Aake olisi varmaan sanonut, jos en olisi niin saanut tehdä. Ainakin uskoin, että Aake piti mieltäni niin herkkänä, että tämä ei varmaan aikonut kieltää minulta mitään pitkään aikaan. Minusta oli hyvä, että Aake huolehti minusta tällä tavalla. Minua kuitenkin ihmetytti, sillä se oli Aaken syytä, että olin saapunut tänne. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta sitä ei oltu kirjoitettu suomeksi, joten en ymmärtänyt sanaakaan, mitä siinä sanottiin. Siinä oli kuitenkin hienoja kuvia keijuista ja menninkäisistä. En halunnut tietää, olivatko nekin totta. Olin saanut tarpeeksi informaatiota tälle päivälle.
Katsoin taakseni, mutta en nähnyt Aakea missään. Huomasin hänen menneen yhteen nurkkapöytään. Kävelin Aaken luokse ja mietin, mitä hän kirjoituspöydällä teki. Huomasin Aaken edessä olevan jotain tummanruskeaa paperia ja Aaken oikeassa kädessä oli sivellin, ja pöydällä oli mustepurkki.
Huomasin Aaken avaaman mustepurkin ja ottavan sieltä mustetta. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Aake mietti hetken ennen kuin laski musteen paperille. Huomasin että hän teki yhden rohkean vedon alas ja sen jälkeen ylös. Aake jatkoi kirjoittamista, ja tajusin, että kyseessä oli minun nimeni. En tiennyt, miten siihen kuuluisi reagoida. Miksi Aake kirjoitti minun nimeni? Kaikesta huolimatta olin otettu siitä, että Aake kirjoitti nimeni.
”Saat sen sitten, kun se kuivuu”, Aake sanoi ja puhalsi mustetta. Toivoin, että Aake ei olisi kääntänyt katsettaan minuun. En halunnut Aaken näkevän sitä, että poskeni olivat punastuneet. Aake kuitenkin katsoi minua silmiin ja näin hänen silmissään kimmallusta seinillä olevista valoista. Oikeastaan vasta siinä kohtaa tajusin, että valo ei ollut kellertävää vaan hieman liilaa. Ainakin Aaken silmistä heijastui liilan erilaisia sävyjä, joita en aikaisemmin ollut huomannut. Oli hieman hämärää, mutta erotin silti, että Aaken posket olivat hieman punastuneet. En ollut uskoa sitä todeksi, mutta huomasin, kuinka Aake käänsi katseensa minusta vaivaantuneena. Halusin kuitenkin kiittää Aakea, joten kuiskasin ilmoille: ”Kiitos.”
”Ai niin”, Aake sanoi ja avasi jonkinlaisia laatikoita kunnes löysi paperin, johon oli kirjoitettu tekstiä.
”Mikä se on?” kysyin hämmentyneenä.
”Tässä on kaksi runoa”, Aake kertoi. Hän vaikutti hieman etäiseltä taas kerran. En tiennyt olisiko minun ollut järkevää sanoa, mutta en voinut itselleni mitään: ”Miksi käyttäydyt taas tuolla tavalla? Aivan kuin salaisit minulta taas jotain.” En tiennyt, mitä mieltä Aake oli paljastuksestani. Enhän minä voinut oikeasti tuntea Aakea. Olisiko se voinut olla mahdollista, että toisen tunsi, vaikka ei tiennyt toisesta paljon mitään.
”Minun on vain vaikea kertoa joistakin asioista.” En ymmärtänyt, mitä Aake tarkoitti. Olisin halunnut tietää. Aake vain kohautti hartioitaan, enkä tiennyt tekikö hän sen antautumisen merkiksi vai sen takia, että minun ei kuulunutkaan tietää asioista.
”Hyvä on!” Aake huudahti turhautuneena.
”Kansallamme on pitkät perinteet ja juuret, niin pitkät etten viitsi niistä sen enempää selittää. Ymmärrät ehkä paremmin, jos sanon, että meidän jumalamme on kuu. Se ei tarkoita pelkästään kuuta, vaan kaikkea. Kuu valvoo aina, vaikka hän ei näkyisikään. Kauan aikaa on puhuttu siitä, että koittaa aika, jolloin ilmestyy pari runoa. Nämä runot ilmestyivät yhteen puuhun vähän aikaa sitten.”
En tiennyt, miten reagoida puheeseen jumalasta ja kuusta ja mistä Aake sitten ikinä selittikin. En koskaan ollut sen enempää uskonut Jumalaan, eivätkä vanhempani koskaan kastaneet minua kristinuskoon.
”Uskon, että se olet sinä.”
”Mikä minä olen, Aake?” kysyin järkyttyneenä. En halunnut muistaa sitä, mitä Elsa oli kuiskannut minulle. Hyvä, että pystyin uskomaan toisen maailman olemassaolon. Tai edes sen, että pystyin keskustelemaan asioista Aaken kanssa. Minusta tuntui, että pystyin luottamaan Aaken. Siitä syystä minä olin jatkanut polkua pitkin tai ylipäätään mennyt sillalle.
”Tässä ensimmäisessä runossa puhutaan sinusta”, Aake sanoi vakaalla äänellä. ”Haluatko nähdä runon?”
Otin runon käteeni. Se oli kirjoitettu vaaleanruskealle vanhalle paperille, mutta tekstityyli vaikutti nykyaikaiselta:

Askeleet kaikuvat tuulen mukana.
Yksinäinen mieli yrittää selviytyä muiden keskellä.
Näkökyky hänellä on uinuva.
Vaakakupissa on kaksi polkua.
Valitseeko hän oikein?
Sitä ei kukaan tiedä.
Ei kuukaan.
Hän on irrallinen sielu, vailla ankkuria.

[Kineza7]

”Mitä tämä tarkoittaa?” kysyin Aakelta. Aake nojasi käteensä ja näytti mietteliäältä. Hän ei aivan heti viitsinyt vastata minulle, mutta sitten hän totesi, ”Sinun täytyy jäädä tänne.”
”Oletko tosissasi?”
”Joo”, Aake totesi.
”Sinun ei tarvitse miettiä sitä heti”, Aake ja nousi seisomaan. Luuliko Aake oikeasti, että tuollainen helpotti minua. Minulla oli ollut jo tarpeeksi rankkaa muutenkin ja Aake yritti tehdä kaikkensa auttaakseen minua. Se ei silti toiminut. En kyllä itsekään tiennyt, mikä olisi auttanut.
”Sinun on aika tulla tapaamaan muita”, Aake ilmoitti. Hän ei edes voinut kysyä, halusinko minä lähteä hänen mukaansa. Aake vain oletti. En tiennyt, olisiko minun pitänyt suuttua vai ei. Huomasin sivusilmällä pöydällä olevan paperin ja näin siinä nimeni. Se sai vihani laantumaan. Minun olisi tehnyt mieli kerrankin huutaa maailmalle kovaan ääneen siitä, mitä se teki minulle. En ollut tottunut tällaiseen, enkä välttämättä halunnut edes tottua.
”Tuletko?” Aake kysyi.
”Tulen”, vastasin. En halunnut miettiä sitä, mitä Aake oli sanonnut minulle. En voinut olla valittu. Ei minusta ollut siihen. En miltään osin sopinut siihen rooliin.  Asiat eivät vain käyneet järkeen. Olin juuri ja juuri hyväksynyt sen, että olin taikametsässä. Sen hyväksyminen riitti tälle hetkelle. Tarvitsin aikaa. Minusta vain tuntui, että minulle ei annettu sitä.

Jos Aake olisi varoittanut minua etukäteen, olisin vetänyt pari suurempaa sisäänpäin hengitystä ennen kuin olisin saapunut isolle aukealle. Huomasin edessäni risteilevän, miehiä, naisia, nuoria ja lapsia. Heidän vaatetuksensa oli kaikki hyvin samanlaisia, eikä niille näyttänyt olevan sukupuolieroja. Hämmennyin hetkeksi, mutta kohautin sille asialle olkapäitäni. Asia ei niinkään häirinnyt minua, vaan se, että minua katsottiin. Totta puhuakseni, olin tottunut katseisiin. En kuitenkaan koskaan ollut tottunut sellaisiin katseisiin, jossa minua katsottiin ihailtavasti. En kerta kaikkiaan ollut tottunut sellaiseen. Minun täytyi rauhoittua, ajattelin ja käänsin katseeni Aakeen, joka seisoi vieressäni. En tiedä, huomasiko Aake sitä itse, että hän sipaisi minua kädestä.
”Nämä ovat eräänlaiset juhlat”, Aake kuiskasi minulle. Kukaan ei sanonut minulle sanakaan, mutta huomasin kauempana lasten naurun. Se sai oloni hieman rentoutuneemmaksi. Jos lapsilla oli hauskaa, tämä ei voinut olla kamala paikka. Vai olisiko voinut?
Aake johdatti minut äitini ikäisen naisen luokse. ”Hei, Kaste”, Aake sanoi ja teki pienen kumartavan eleen. En tiennyt, miten minun olisi pitänyt reagoida, joten ojensin kättäni ja odotin meidän kättelevän, mutta Kaste ottikin kädestäni kiinni ja hipaisi sitä huulillaan. Meinasin ähkäistä yllätyksestä, mutta en sanonut mitään. Kaste oli todella kaunis ja hänen piirteensä vain korostuivat vihertävän luonnon ympärillä. Kasteella oli samanlainen asukokonaisuus kuin muillakin, tietysti pois laskien Aaken ja minut. Mietin, miksei Aake ollut vaihtanut vaatteitaan. Ääni päässäni kuiskasi: luultavasti sinun takiasi.
Kaste oli kaunis, mutta olisi voinut luulla, että ensimmäisenä olisi huomannut hänen pääkoristeensa. Se oli nimittäin huomiota herättävä, kun siihen pisti katseensa. Se oli aivan kuin kruunu, mutta vain sammaleesta ja siinä kasvoi erilaisia kukkia, jotka hohtivat valoa. En tiennyt kuvittelinko kaiken valon ympärilläni, mutta se oli jotenkin erilaista. Johtuiko se kenties siitä, millainen ilma täällä oli.
”Hienoa, että olet vieraanamme Valpuri”, Kaste sanoi. En tiennyt, mitä vastata, joten pihisin jotain epämääräistä, ”On hienoa olla täällä.”
”Istukaa tuohon”, Kaste sanoi ja ohjasi meidän ympyrän muotoiseen alueeseen, jossa oli sammaleesta muotoiltuja penkkejä. En tiennyt, miten he olivat saaneet sen mahdolliseksi.
Muut ilmestyivät saman kehän ympärille ja pian Kaste oli ainoa, joka seisoi. Minusta alkoi vahvasti tuntua siltä, että Kaste oli heidän kaikkien johtajansa.
”Ihanaa, että jokainen pääsi tänne. Antakaa ajatuksienne virrata, kuunnelkaa luonnon ääniä.” En tiennyt, mistä se johtui, mutta sillä hetkellä kuulin linnun sirkutusta. En osannut tunnistaa linnun lajia, mutta se ajatus haihtui mielestäni. Minulla oli lämmin ja levollinen olo.
Keskellä olevaan kivikasaan ilmestyi tulta. ”Juhlat alkakoon”, Kaste sanoi. Kuulin puheensorinan alkavan tasan sillä hetkellä, kun Kaste oli antanut luvan. Huomasin lasten menevän Kasteen takana olevalle kasvialueelle. Tajusin, että roikkuvien kasvien takana oli luolan tapainen alue, jonne lapset sukelsivat. Pian kasviverhot vaipuivat takaisin siihen, missä olivat olleetkin. Pystyin jo helpommin erottavan sen takana olevan tilan nyt, kun olin nähnyt sen. Ehkä elämässä oli koko ajan asioita, mutta niitä ei vain nähnyt aiemmin ja sen takia ne tuntuivat uusilta ja pelottavilta. Vaikka ymmärsin ajatuksen, en silti ollut valmis hyväksymään asioita.
Enää minuun ei kiinnitetty niin paljoa huomiota, mutta tiesin, että he olivat silti täällä.
”Tämä on minun maailmani”, Aake sanoi ja katsoin häntä. Aake istui hyvin rauhallisena pehmeällä mättäällä ja hengitti syvään ilmaa. Hän nautti olostaan. Minusta tuntui, että Aaken ainoa ongelma olin minä. En vain täysin ymmärtänyt sitä asiaa. En ollut paras sosiaalisissa taidoissa, mutta kyllä minä sen verran ymmärsin.
”Täällä on kaunista”, Aake sanoi. En voinut väittää vastaan. Tunsin oloni silti vieraaksi, kaikki oli aivan liian kaunista. ”Ihmisten maailma on niin harmaa”, Aake totesi. En tiennyt, miksi mutta tunsin oloni loukkaantuneeksi, vaikka tiesin sen olevan totta. ”Totuus oli kuitenkin se, että olin viimeksi ollut luonnossa joskus yläasteen luokkaretkellä läheisessä laavulla grillaamassa. Tässä tilanteessa oli jotakin samaa, mutta kaikki oli kuitenkin hyvin toisella tavalla. Olin saanut sellaisen kuvan, että olin toivottu tänne. Osittain olin siitä surullinen, sillä ei runo ollut millään tavalla aikaansaannostani, enkä minä ollut siihen vaikuttanut. Enhän minä toki tiennyt, oliko suurempia voimia olemassa. Oikeastaan en halunnut edes miettiä koko asiaa. Silti kävin näitä asioita lävitse mielessäni.
Aake katkaisi mietintäni, ”Katso”, Aake sanoi ja osoitti taivaalle. Kuulin myös joidenkin soittavan musiikkia jossakin taustalla. Katsoin kuitenkin taivasta. Taivas näytti hyvin samalta. Se ei ollut muuttunut yhtään. Taivas näytti hieman sumuiselta, eikä siitä saanut kunnolla selvää. Sama taivas se silti oli. En tiennyt, tiesikö Aake, miten paljon se rauhoitti minua. Jostain syystä pystyin rauhoittumaan ja istumaan Aaken vieressä. Huomasin Kuiskeen ja Juvan juoksevan myös kasviverhon taakse. Ehkä siellä oli lasten jokin salainen kokous.
”Tykkäätkö asua täällä?” kysyin Aakelta. Onneksi puheensorina ei haitannut joidenkin soittamaa musiikkia tai ainakin toivoin, että he eivät halunneet täyttä hiljaisuutta.
”Tunnen oloni kotoisaksi”, Aake sanoi. Aake vaipui kuitenkin hieman synkkyyteen ja aistin hänen äänessään surua, ”Tiesin kuitenkin, ettei Kuura nauttinut täällä olosta.”
”Ai”, totesin, enkä viitsinyt kysyä enempää. Kuurakin oli siis täältä. Olivatko Kuuran vanhemmat muuttaneet pois täältä ja Kuura oli mennyt etsimään heitä. En viitsinyt kysyä asiaa Aakelta sen enempää. ”Kuura halusi pelata tietokoneellaan.”
Yllätyin asiasta todella paljon. En ollut ajatellut, että hän pelaisi tietokoneella, sillä en ollut nähnyt Kuuran asunnolla tietokonetta. Saattoihan toki olla, että Kuuralla oli hyvälaatuinen pelitietokone.
”Miksei hän voinut pelata täällä?” Tunsin Aaken katsovan minua hölmistyneenä. En tiennyt, mitä olin sanonut väärin.
”Täällä ei ole sähköä”, Aake selitti.
”Oikeasti?” Se kävi järkeen, sillä en ollut kertaakaan nähnyt Aakella puhelinta. Oikeastaan kaikki kävi paremmin jälkeen. Ymmärsin, miksi Aake oli käyttäytynyt niin oudosti.
”Häiritseekö se, että vanhempasi eivät ole täällä niin usein?”
”Ei enää, joskus enemmän”, Aake paljasti, mutta minusta tuntui, että osuin kysymykselläni aika lähelle. ”He haluavat tutustua ihmisiin enemmän ja he etsivät muita merkkejä kitkasta.”
”Kitkasta?” kysyin hämmentyneenä.
”Vähän niin kuin kaikesta yliluonnollisesta”, Aake selitti. Kaikki hiljenivät ympärillämme ja huomasin kaikkien kääntävän katseensa aukealle. Huomasin parin uuden tulleen paikalle ja muutamat nousivat seisomaan ja kävelivät muiden luo. Aivan yhtäkkiä he aloittivat esityksen, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Esitys oli täysin äänetön, mikä nosti heidän liikkeitään vain yhä enemmän näkyville. Yhtäkkiä kuulin pientä rummutusta, kunnes tajusin, että he tekivät sen jalallaan. Esitys oli jotain tanssin ja teatterin välimaastosta ja se oli hyvin kaunista katseltavaa. He menivät toisiaan lähemmäs, kauemmas ja siitä muodostui tarina. En tiennyt, miten esitys tuli iholle asti, vaikka he eivät olleet sanoneet sanaakaan. Esitys loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja mietin hetken, olinko edes nähnyt koko esitystä vai olinko kuvitellut vain kaiken.
En tiennyt, mitä edessä oleva ruoka oli, mutta minulla oli nälkä. Huomasin jokaisen ottavan itselleen korista yhden leivän näköisen jutun, ja laittavan ringissä koria eteenpäin. Pystyin pilkkomaan ruokaa hieman pienemmäksi ja maistettuani sitä, huomasin, ettei se maistunut lainkaan leivälle. Se oli raikas maksu, oikeastaan aika hyväkin. Yllätyin, miten täyttäväksi tunsin itseni syödessäni edes hieman kyseistä ruokaa. Aake ainakin otti samanlaisen ja söi sen tottunein ottein.
”Tule”, Aake sanoi ja nousi paikaltaan. Sulloin viimeisen palan ruokaa suuhun. Hän katsoi minua vaativasti ja kuinka olisin voinut edes kieltää Aakelta mitään. Ei sillä, että olisin edes pystynyt ruoka suussa. Olihan se jo nähty, että minä en pystynyt kieltämään Aakelta mitään. Nousin seisomaan, enkä sanonut sanaakaan. Aake johdatti minut pusikoiden lävitse taas yhdelle polulle. Polulla oli paljon pimeämpää kuin aukealla. Huomasin myös kuun taivaalla, enkä tiennyt, missä vaiheessa se oli sinne ilmestynyt. Paljon näitä polkuja oikeastaan edes oli. En aikonut toistaa niitä samoja kysymyksiä Aakelle. Kohta siitä olisi tulossa tapa. Jännää, miten kuvittelin jo itselleni tottumusta Aaken seurassa.
Näin erilaisia liiloja ja punaisia kukkia, jotka loistivat, sitä enemmän, mitä lähempää Aake meni niitä. Ne eivät reagoineet minuun millään tavalla. Minussa ei ollut sitä samaa, mitä Aakessa oli. Ehkä luonto tiesi, että minä en kuulunut tänne, vaikka Aake muuta väittikin.
Aake siirsi puiden lehtiä tieltämme ja päädyimme lammelle. Kävelin lampea lähemmäs. Lampi oli kaunis. Se oli todella kaunis. Heijastuimme lammen pinnasta. Oli vaikea kuvitella, että toinen oikeasti oli vieressäni ja vapaasta tahdostaan. Aake oli halunnut näyttää minulle tämän paikan ja arvostin sitä todella.
”Katso, kuinka kuunsäteet laskeutuvat lammen pinnalle”, Aake sanoi innostuneena.
”Niinpä”, totesin huvittuneena.
”Miksi tämä on tärkeä paikka sinulle?” kysyin sen kummempaa miettimättä. En halunnut miettiä Aaken seurassa jokaista liikettä.
”Uimme täällä usein Kuuran kanssa”, Aake kertoi ja jatkoi, ”Se oli sellaista leikkimielistä nahistelua.” Aake sulloi kätensä housujentaskuun. Hän mietti hetken ja oli jossain muistoissaan, ”Oikeastaan meidän välillä on aina ollut sellaista nahistelua.”
”En tiedä, mitä tarkoitat”, kerroin ja jatkoin: ”Minulla ei ole koskaan ollut todellisia ystäviä. Ala-asteella minulla oli muutamia kavereita, joiden kanssa vietin enimmäkseen aikaa vain koulussa, kunnes seiskaluokalla he hylkäsivät minut, sillä pelasin tietokoneella.”
”Miksi he niin tekivät?” Aake kysyi järkyttyneenä. Hätkähdin Aaken järkytyksestä. En tiennyt, että olin vaikuttanut niin säälittävältä. En halunnut olla sellainen. ”Olin tyttö, joka pelasi tietokoneella ja oli nörtti”, kerroin totuudenmukaisesti. Siinä oli tarpeeksi aihetta kiusaamiseen. En tiennyt, oliko siinä tarpeeksi aihetta siihen, että toisen hylkäsi.
”Mitä väliä?” Aake kysyi hämmentyneenä, vaikka tiesin, että se oli pikemminkin toteamus.
”Kaikki on ihan hyvin nyt”, totesin Aakelle, ”Minulla on muutamia ystäviä”, kerroin ja tarkoitin Niklasta, vaikka en kertonutkaan hänestä sen enempää. Tai no pikemminkin ainoa ystävä, muut olivat oikeastaan vain pelikavereita.
”En jotenkin osannut ajatella sinunkin pelaavan”, Aake totesi. Päätin mennä makaamaan ruohomättäälle ja se oli edelleen hyvin pehmeä. En tiennyt, miten oli mahdollista olla niin pehmeässä ja kauniissa paikassa.
”Ei sitä näe ihmisestä”, kerroin. Ymmärsin hyvin, että en näyttänyt pelaajalta.
”Oletko sinä pelannut?” kysyin Aakelta. Aake laskeutui viereeni ja tällä kertaa hän ei näyttänyt niin mietteliäältä. Aake vastasi, ”Joskus Kuuran luona. Hän oikeastaan vain pelasi ja minä vain katsoin.”
”Olen pelannut monta vuotta sellaista peliä kuin Faris”, kerroin Aakelle. En malttanut olla jatkamatta, ”Se on ihana peli, siinä on erilaisia kenttiä ja siinä taistellaan ryhmänä muita klaaneja vastaan. Omaa hahmoa on mahdollista kehittää koko ajan.”
Aake ei sanonut mitään, mutta hän ainoastaan hymyili vastaukselleni. Oletin, että sain selittää pelistä lisää. Minulla oli ikävä pelaamista ja tuntui hyvältä puhua siitä. ”On mukava pelata, koska tunnen olevani siinä todella hyvä. Muut kuuntelevat, mitä minulla on sanottavanaan ja arvostavat minua.” En tiennyt, miten Aake reagoi sanomiseeni, mutta hän yritti ainakin ymmärtää, mitä selitin. Ainakin minä olin tällä kertaa se, joka ei ymmärtänyt, mitä toinen selitti. Oli oikein, että Aake yritti ymmärtää jotakin, mikä oli uutta. 
”Mihin peli loppuu?” Aake kysyi. Miten Aake saattoikin kysyä sellaisen kysymyksen. ”Se ei lopu, peliä kehitetään kokoajan lisää”, vaahtosin iloisena. En ollut valmis luopumaan tietokoneella pelaamisesta.
”Haluaisitko kuulla tarinan?” Aake kysyi kääntäen päätään kysyvästi. En tiennyt, mitä hän tarkoitti, mutta olin valmis kuulemaan, mitä Aake halusi kertoa.
”Toki”, sanoin. Eihän minulla muutakaan tekemistä ollut.
”Tule”, Aake sanoi ja nousi yllättäen ylös. Olin liian hidas, joten Aake ojensi kättään, jotta voisi auttaa minut seisomaan. Minulla olisi ollut mahdollisuus olla tarttumatta Aaken käteen, mutta halusin koskea häntä. Tunsin sydämeni hakkaavan, mutta kyse oli varmaankin vain jännityksestä.
Aake johdatti meidän asuntonsa eteen. En tiennyt, oliko asunto hyvä sanonta kodille, joka oli puun sisällä. Puu näytti ulkoapäin aivan tavalliselta puulta, vaikkakin isommalta kuin mitä Suomessa olin tottunut näkemään. Puu ei kuitenkaan näyttänyt ulkoapäin yhtä isolta kuin sisältä. Aake avasi taas toistamiseen minulle oven, sillä en viitsinyt vain tunkeutua sisälle. Mietin kummastuneena, eivätkö he lukinneet kotejaan. Päätin kysyä asiasta Aakelta: ”Miksi ette lukitse ovia?”
”Meidän ei tarvitse” Aake sanoi ja meni edelläni sisälle: ”Kenelläkään ei ole tarvetta varastaa.”
Aake käveli varmoin ottein kohti kirjastoa. En tiennyt, mitä hän sieltä halusi hakea. Seurasin Aakea perässä ja päädyin katsomaan kirjoituspöydällä olevaa paperia, jossa oli Aaken kirjoittama nimeni. Otin sen käteeni ja hymyilin.
”Löytyi!” Aake huikkasi jostain kauempaa. Naurahdin ääneen Aaken innolle. Aake halusi selkeästi näyttää minulle jotain tärkeää.
”Mennään huoneeseeni”, Aake sanoi toistamiseen ja otti minua kädestä kiinni ja veti perässään. Mumisin jotain vastaukseksi. Aaken huone oli samanlainen kuin muutkin tilat. Aakella oli omakin pöytä, jonka päällä oli erilaisilla typografisilla kirjaimilla tehtyjä lauseita ja runoja. En ehtinyt lukea niitä sen enempää, kun huomasin seinällä olevan muotokuvan. Muotokuva näytti hyvin kauniilta mieheltä. En kylläkään ollut varma, mitä näin. Huomasin sivusilmällä, että Aake istuutui sängylleen ja menin hänen vierelleen. En ollut hyvä miettimään, mikä oli sopiva etäisyys tulla toisen lähelle. Aakea ei kuitenkaan tuntunut haittaavan, että istui siinä. Aake avasi käsissään olevan kirjan. Hän mietti hetken, kunnes nousi sängystään ja päätyi antamaan minulle peiton. Onneksi Aakella oli sentään aidon oloinen peitto, eikä se ollut mikään kangaskaistale. ”Olipa kerran vanha kuningassuku, joka eli kauniissa maassa, jonne tavallisilla kuolevaisilla ei ollut asiaa.” Tarina vaikutti mielestäni mielenkiintoiselta ja pidin siitä, kun sain kuunnella Aaken ääntä. ”Tämä tarina kertoo Josefiinasta, kuningaskuvun perilliseltä. Hän ei kuitenkaan perisi linnaa omakseen, vaan hänen veljensä Thomas. Ei huolta, Thomas ei kuole. Hän elää hyvän ja onnellisen elämän kuninkaana, joka hän tulee joskus olemaan. Josefiinan tarina on kuitenkin hyvin erilainen. Haluatko kuulla sen? Tottakai haluan, minä olen kertomassa sen sinulle.”
Pidin tarinasta todella paljon, mutta jostain syystä Aake lopetti ja ojensi kirjan minulle. ”Haluatko lukea?” Aake kysyi ja hieroi hieman väsyneenä silmiään. Minuakin haukotutti.
”Äänesi kuulostaa paremmalta”, totesin ja se saattoi olla ainoa kehu, minkä olin sanonut Aakelle.
”Lue vain”, Aake ehdotti uudestaan.
”Hyvä on”, sanoin ja otin kirjan käteeni. Mietin hetken, kunnes annoin äänelleni vallan, ”Josefiina oli luonteeltaan avoin ja hän piti asioihin tutustumisesta. Joskus liikaakin, nimittäin eräänä päivänä hän varasti puutarhastaan omenoita. Olivathan toki osittain hänen, mutta ilman lupaa hän niitä oli poimimassa. Josefiina oli luonteeltaan vilkas lapsi. Hän kuitenkin tippui puusta. Ei huolta, Josefiinalle ei sattunut mitään. Hänen mekkonsa vain meni likaiseksi mudasta. Josefiina kuuli takaataan askeleita.”
Käänsin katseeni jännittyneenä Aaken suuntaan, mutta huomasin, että hän nukkui. Tiesin, etten voinut herättää Aakea. En kuitenkaan uskaltanut lähteä kävelemään yhtään mihinkään. Tilaa kasvattava talo ei houkutellut minua yöllä. Päätin olla nukkumatta.

[Kineza7]

Luku 5

Käänsin kylkeäni ja muistelin näkemääni unta. Olin mennyt Aaken kanssa taikametsään ja tavannut outoja ihmisiä. Siinä oli myös ollut puhetta jostain kuujumalasta. Miten minä olinkin saanut moista päähäni.
Menin lämpöä kohti ja käteni osui johonkin. Olin vielä uninen, kun mietin, mihin oikein osuin. Tunsin kädessäni jotakin pyöreää ja lämmintä. Räväytin silmäni auki ja tajusin hätkähtäen, mihin koskin. Koskin Aaken rintaan. Aakella oli rinnat, joita en aikaisemmin ollut huomannut. En tiedä, mistä syystä, mutta kiljaisin järkytyksestä. Vetäisin käteni mahdollisimman nopeasti pois. Aake avasi silmänsä hämmentyneenä. Tilanne oli kokonaisuudessaan hyvin hämmentävä. Aake näytti samalta, mutta hänen piirteensä olivat paljon pehmeämmät kuin muistin. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään.
”Tuota”, Aake sopersi. Aaken äänikin kuulosti eriltä kuin yleensä. Se ei ollut yhtä möreä. Aake oli tyttö.
”Pystymme vaihtamaan sukupuolta”, Aake kertoi. En osannut vastata mitään järkytykseltäni. En tiennyt, mistä olin järkyttynyt enemmän. Siitä, ettei eilinen ollutkaan unta vai siitä, että heräsin Aaken vierestä.
Nousin istumaan ja käperryin peiton päälle. ”Miksi et kertonut minulle?” kysyin Aakelta.
”En halunnut järkyttää sinua enempää. Ihmisille se on iso juttu”, Aake sanoi. Kyllähän minä tiesin, että se oli ihmisille iso juttu. Minua ärsytti silti, että Aake oli jättänyt sen kertomatta. Oli kyllä totta, että Aake ei ollut koskaan tytötellyt minua eikä muutenkaan käyttäytynyt niin, että sukupuoleni olisi ongelma. Luultavasti Aake ei sitten nähnyt sitä sillä tavalla.
”Oletko sinä ainoa, joka pystyy päättämään ulkoisen sukupuolensa?” kysyin hämmentyneenä omasta järkevästä ajattelutavasta. En halunnut enää miettiä, mikä oli mahdollista ja mikä ei.
”Ei, me kaikki pystymme”, Aake kertoi. Hän vaikutti myös vaivaantuneelta. Aakessa oli monia puolia, usein hän oli rohkea oma itsensä kohti tulevaa ja joskus ujo. En tiennyt, kumpi Aake oikeastaan edes oli.
”En halunnut, että pitäisit minua enempää kummajaisena. Tiedän, että tämän maailman kohtaaminen ei ole sinulle helppoa.”
En tiedä mistä syystä, mutta päädyin halaamaan edessäni olevaa tyttöä. Aake näytti ulkoisesti tytöltä, mutta tiesin edessäni olevan se sama Aake, johon olin vasta tutustunut.
”Mitä helvettiä sinä olet Aake tehnyt?” kuulin jonkun sanovan. Miten en ollut edes kuullut oven käyvän? mietin kuumeisesti.
Irrottauduin nopeasti Aakesta ja tunsin punan nousevan kasvoilleni. Minusta tuntui kuin meidät olisi keskeytetty. Käänsin katseeni ovesta tulleeseen ihmiseen. Jätkän kasvoilta nousi selkeä viha, jonka syytä en osannut lukea. En ollut toipunut läheskään äskeisestä järkytyksestä, kun kohtasin tämän nuoren ihmisen. En tiennyt, mitä sanoa. Tuossa jätkässä oli jotakin hyvin tuttua, niin tuttua etten saanut mitään mieleeni. Mieleni tyhjeni järkytyksestä täysin, etten voinut ajatella selkeästi. Mieleni yritti olla saamatta ratkaisua eteeni, joka oli aivan silmieni edessä.
”Miksi toit Valpurin tähän paikkaan?” kuulin punatukkaisen jätkän huutavan vihaisena Aakelle. Käänsin katseeni Aakeen ja huomasin tämän katsovat jätkää sellaisella ilmeellä, jolla Aake ei ollut katsonut minua koskaan ennen. Siinä oli joukossa vihaa. En ollut varma, mistä viha kumpusi. Mistä tuo muuten tiesi nimeni. Yhtäkkiä tajusin, että ääni kuulosti todella tutulta. Olin kuullut sen monta kertaa. Aake keskeytti ajatukseni, ”Kuura, tiesitkö, että tapasimme ihan sinun ansiostasi. Valpuri on valittu, siksi hän on täällä”, Aake selitti ja melkein sylki sanat suustaan. En ollut varma, miksi Aaken äänessä oli niin halventava sävy. Aake katsoi Kuura hetken aikaa, kunnes sanoi ääneen, ”Vai pitäisikö sanoa Niklas?” Aake sopersi. Olin toivonut, ettei Aake olisi sanonut sitä ääneen. En halunnut kohdata totuutta. Se ei voinut olla totta. Kuura ja Niklas olivat sama henkilö. Tiesin nähneeni pellolla olevalla tytöllä vaaleat hiukset, mutta nyt tiesin, että sen oli täytynyt olla jonkinlainen lumous. Minulla oli paljon asioita, joita en tiennyt heidän voimistaan. En silti pystynyt kohtaamaan totuutta.
”Annoinko minä sinulle luvan maata Valpurin kanssa?” Niklas vaahtosi Aakelle.
En edes ollut tunnistaa itseäni vaan nousin sängystä ja kävelin varmoin ottein Niklaksen luokse ja läimäytin tätä kasvoihin sanoen, ”Millaiseksi sinä minua oikein luulet?” Ja niine nokkineni kävelin pois huoneesta aulaan ja sieltä ulos. En kääntynyt katsettani taaksepäin, joten en nähnyt heidän ilmeitään.
Tästä järkytyksestä en ollut toipua. Tunsin kyyneleideni valuvan alas poskiani pitkin. Kuura oli koko ajan ollut Niklas, paras ystäväni. Miten hän oli saattanut pettää minut näin? Miksei hän ollut kertonut minulle? Miksi kaikki läheiseni olivat valehdelleet minulle. Miten en ollut tunnistanut parasta ystävääni. Tiesinhän minä, että olin Niklas oli laittanut itsestään kuvan vuosia sitten. Olin silti aivan pihalla. Aake oli ainoa, joka oli ainakin yrittänyt kertoa minulle totuuden. Tunsin oloni niin petetyksi. Aivan yhtäkkiä huomasin edessäni tytön, jolla oli pitkät hiukset. En kylläkään enää ollut aivan varma, millä pronomineilla heitä voisin enää kutsua.
”Hei, Valpuri”, kuulin hennon äänen. Miksi kaikki tuntuivat tietävän nimeni ennen kuin kerroin siitä itse?
”Hei”, sanoin heikosti. Tunsin hänen katsovan minua huolestuneesti. ”Olen Pilke”, tyttö sanoi ja ojensi minulle nenäliinan. Hänen pinkit hiuksensa olivat hänen kasvojensa ympärillä kuin vaaleanpunainen hattarapilvi.
Huomasin, että hänen yllään oli aivan tavalliset vaatteet. Ei minkäänlaisia luontohärpellyksiä. ”Minulle tämä kaikki on ihan yhtä uutta kuin sinullekin”, Pilke sanoi ja katsoi ympärilleen. ”Täällä on ehkä liiankin kaunista makuuni, mutta enköhän minä totu”, Pilke kertoi eikä lopettanut selittelyään. Ehkä hän halusi ajatukseni muualle. Siinä hän ainakin onnistui, ”Enköhän minä totu asumaan täällä. On tämä ainakin parempi paikka kuin ne lukuisat sijaiskodit, joissa olen asunut.” Katsoin Pilkettä ja hänen eläväistä olemustaan. Pinkit hiukset sopivat hänelle tosi hyvin. Eloisa olemuskin sopi, jos tarkkoja oltiin.
”Hän on kertonut sinusta paljon”, Pilke sanoi ja lopetti iloisen löpinänsä. Kuka? mietin, mutta sitten keksin. Hän tarkoitti varmasti Niklasta. ”En olisi uskonut meidän tapaamisen tapahtuvan aivan näin”, selitin Pilkkeelle.
”Uskon, ei hänkään uskonut, että tapahtumat olisivat menneet ihan näin”, Pilke vastasi minulle. Pilke jatkoi puhumistaan. Hän selkeästi nautti puhumisesta:
”Kuuralla oli suuri tarve löytää runolle toinen osa, sillä hän oli aivan varma, että hän oli runon toisessa osassa. Hän aluksi luuli, että sinä olisit ollut se, josta runo kertoi.”
Niin selvästi Aakekin luuli. Asia ei selkeästi ollut niin. ”Se olen minä, josta se runo kertoo”, Pilke paljasti.
”Eli minä en ole valittu?” kysyin varmistukseksi.
”Et”, Pilke sanoi ja jatkoi selittäen innokkaasti: ”Olet silti aivan yhtä ainutlaatuinen kuin minäkin. Luulen, että pääsin portinvartijan lävitse sen takia, koska meillä on yhteys.”
Olin jo aikoja sitten pudonnut kärryiltä. Sen verran olin tajunnut, että Pilke ei ollut tiennyt tästä maailmasta minua kovinkaan kauempaa, mutta sen verran tiesin, että hän tiesi silti enemmän kuin minä. ”Meidän yhteytemme johtuu siitä, että synnyimme täysin samaan aikaan.”
Jostakin syystä olin aivan varma siitä, että meillä todella oli yhteys. Pilkkeen kanssa oleminen helpotti, enkä yhtäkkiä enää itkenytkään. Tulin hänen kanssaan toimeen.
”Tiedän, miten rankkaa sinulla on täytynyt olla, kun Aake sinut tänne toi. Et ollut valmistautunut yhtään”, Pilke sanoi ja halasi minua aivan yllättäen. Nostin käteni varovaisesti Pilkkeen ympärille. En ollut tottunut halailemaan ihmisiä. Mistä tämä muutos johtui.
”Arvaa pelottiko minua, kun ensimmäiset yksitoista vuotta olin tottunut olemaan poika ja sitten yhtäkkiä heräänkin tyttönä”, Pilke kertoi. Hän pitää mietteliään tauon, eikä kuulosta enää niin hilpeältä, vaan sanoo vakaalla äänellä, ”Sen jälkeen löysin itseni uudelleen. Pidän tyttönä olemisesta, mutta en halua määrittää itseäni kokonaan. Ei se silti helppoa ollut, kun jouduin salailemaan kykyäni niin kauan ja vaihtamaan sijaiskotia, kun satuin paljastumaan.”
En todellakaan tiennyt, mitä sanoa. Selkeästi en ollut ainoa, joka oli joutunut kokemaan paljon. Oli hienoa nähdä, että Pilke oli kuitenkin kaikesta huolimatta niin positiivinen.
”Kuuran, tai Niklaksen, molemmiksi häntä saa kutsua tapaaminen muutti kaiken. Hän kertoi mikä ja kuka minä olen”, Pilke paljasti ja aistin hänen äänessään luottamuksen. En osannut vieläkään sisäistää, mutta Pilke kehotti, ”Sinun pitäisi puhua hänen kanssaan. Hän on kuitenkin paras ystäväsi.”
Jotkut asiat eivät muuttuneet yhtään. Tiesin, etten ollut itsekään kertonut Niklakselle kaikkea, kun olin tavannut Aaken. Minun pitäisi myös kertoa Niklakselle todelliset tunteeni Aakea kohtaan, joita en vielä itsekään täysin ymmärtänyt. Joskus asioita oli vaikea hyväksyä itsekään, niin ei halunnut odottaa muidenkaan hyväksyntää tai tuomiota.
”Kuura on pahoillaan, ettei kertonut sinulle aiemmin. Hän ei vain voinut paljastaa asioita ihmisille. Hän haluaisi kovasti kertoa itsestään sen tyttömäisemmän puolen. Sinulle hän on Niklas, ja hän on kovasti saanut sen myötä luotettua itseensä enemmän. Hän haluaa, että tunnet hänen molemmat puolet. Siinä he ovat Aaken kanssa erilaisia. Aake ei muuta käyttäytymistään sukupuolen mukaan.”
Tiesin, että näistä asioista minun olisi puhuttava mieluummin parhaan ystäväni kanssa kahdestaan. Olin kuitenkin huomannut, ettei Pilke ollut sellainen persoona. Minulla oli kuitenkin kasvettavaa. Vaikka en tiennyt, mihin olin menossa. Yksi asia oli varmaa: minulla oli ystäviä, jotka pysyivät rinnallani ja tukivat selustaani. Useimmat halusivat vain suojella minua. Tajusin myös sen, että vanhempanikin varmasti halusivat vain suojella minua, eikä satuttaa. Olin silti sitä mieltä, että valehtelu ei helpottanut mitään. Tiesin, että minua helpottaisi tietää kaikki syyt, miksi olin päätynyt tähän elämään ja kokenut näitä asioita. Jotkut asiat eivät vain tainneet olla minun vallassani. Minulla oli ainoastaan mahdollisuus päättää, miten niihin reagoisin.

[Kineza7]

Epilogi

Kuu katsoi kahta nuorta koulun pihalla. Tällä kertaa aurinko oli jo noussut taivaalle. Aake ja Niklas olivat jääneet seisomaan koulun eteen, kun olivat saattaneet Valpurin kouluun. Kuu tiesi antamiensa lastensa nimet. Aake ja Kuura. Kuu tiesi myös, että Kuura halusi käyttää myös Niklasta.
He seisoivat vieretysten aivan kuin yhden asian puolesta. Heillä oli yksi yhteinen tarkoitus. Kuu tiesi, miten tärkeä Valpuri heille oli. Kuu myös tiesi rakentamansa polut. Elämä koostui poluista ja valinnoista. Kaikkiin valintoihin hänellä ei ollut osaa tai arpaa. Kuu ei halunnut kerskua saavutuksillaan, mutta kyllä tällä useimpiin asioihin oli sormensa pelissä.
”En olisi kyllä sinusta uskonut”, Niklas sanoi ja tuuppasi Aakea kylkeen. ”Äläpä”, Aake sanoi ja jatkoi, ”Niklas, Valpu oikeasti tykkää minusta.” Aake oli tottunut jo sanomaan Kuuraa Niklakseksi, kun tämä halusi olla jätkämäinen. Vaikka Aake olikin aluksi naljaillut asiasta, hän oli loppujen lopuksi ymmärtänyt. Kuu tiesi, että Aake ja Valpuri olivat menossa treffeille kahvilaan. Kuu oli päättänyt, että aivan sattumalta kahvilaan menisi tunnettu kondiittorileipuri. Kuu tykkäsi tehdä pieniä hyviä tekoja, jotka näyttivät vain sattumilta.
”Tiedätkö mitä?” Niklas kysyi vihjailevasti. Aake ei malttanut olla toteamatta, mutta hän esitti rentoa: ”Kerro.”
”Valpuri lupasi pelata kanssani illalla.”
”Oikeasti?” Aake kysyi, eikä täysin näyttänyt ymmärtävän, mitä pelaaminen piti sisällään.
”Ei, mutta hän lupasi pelata kanssani mahdollisimman pian. Hän ei ole varma kauan teillä menee, ja sitten hän sanoi ehkä olevansa liian väsynyt pelatakseen.” Niklas nauroi Aaken ilmeelle. Niklaksesta oli hauska kiusata Aakea, kun tiesi kerrankin voittavansa.
”Tiesitkö muuten, että Valpuri oli löytänyt koulusta kaverin, joka pelaa myös Farista?” Aake huokaisi ääneen, mutta hän oli oikeasti iloinen, että Valpurilla meni paremmin. Niklas oli huomannut muutoksen Valpurissa. Kuu tiesi, että Niklas oli oikeassa ajatuksiensa kanssa.