Ja oisin sulle se ihminen
(S • Hertta/Toivo • romantiikka • 645 sanaa)
A/N: No niin, pitkästä aikaa ihan kunnon tekstiä! Pituuttakin tälle kertyi mukavasti, kun idea oli jo tovin saanut muotoutua päässäni. Pikkuhiljaa sitä alkaa ehkä taas kirjoittaminen luonnistua. Toivottavasti pidätte ja kommentit lämmittävät aina mieltä ja sydäntä.
Tämä teksti osallistuu haasteisiin
Finfanfun1000 sanalla
29. Maanantai sekä
Ime kappale tyhjiin Mikko Harjun
Taikavoimia -biisillä.
Maanantai – tuo viikon inhottavin päivä. Hertta kirosi mielessään viilettäessään kohti pomonsa työhuonetta iso paperipino käsissään. Muiden työntekijöiden puhe kuulosti hänen korviinsa epämääräiseltä kohinalta, kuin huonosti kuuluvalta radiokanavalta, joka sekoittui hänen korkokenkiensä kiivaaseen kopinaan. Kun hän lopulta saapui pomonsa työhuoneen ovelle, hän ei edes vaivautunut koputtamaan vaan meni suoraan sisään, käveli pomonsa työpöydän luo ja pudotti paperit voimalla tämän eteen.
Hänen pomonsa – vanhempi nainen, hieman nyrpeä – vilkaisi ensin papereita ja nosti sitten katseensa Herttaan.
”Mitä nämä ovat?” hän kysyi, äänensävy kyllästyneenä.
”Uusia sopimuksia, jotka vaativat sun allekirjoitustasi,” Hertta vastasi. Hänen pomonsa nyökkäsi hitaasti ja siirsi sitten sopimuspinon syrjempään.
”Mulla alkaa palaveri 15 minuutin kuluttua. Hoidan sopimukset sen jälkeen.”
”Hienoa,” Hertta sanoi ja yritti väläyttää pomolleen edes jollain tasolla ystävällisen hymyn ennen kuin poistuu tämän työhuoneesta omien työkiireidensä pariin.
*
Kello lähestyi uhkaavasti neljää ja työt olivat vielä kesken, juuri niin kuin Hertta oli odottanutkin niiden olevan. Hän oli tehnyt parhaansa saadakseen hoidettua tärkeimmät puhelut ja paperihommat alta pois, mutta työntekijäkapasiteetin vajauden ja muutaman yllättävän lisähomman myötä suunniteltu aikataulu oli pettänyt ja nyt hän joutuisi vielä jäämään ylitöihin.
Helvetin maanantai.Hertta huokaisi syvään ja hautasi kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Hän ei voinut ymmärtää, miten kauhea kaaos yhden pomon vaihtumisesta oli seurannut. Tilanteen päivittely ei kuitenkaan auttanut eivätkä tekemättömät työt muuttuisi tehdyiksi sormia napsauttamalla – niinpä hän uuden huokauksen myötä otti esille paperit, jotka hänen pitäisi tarkistaa ja alkoi käydä niitä läpi.
*
Heti, kun ulko-ovi kolahti kiinni Hertan takana, hän nojautui eteisen seinää vasten ja sulki hetkeksi silmänsä. Kello oli jo lähemmäs kuusi illalla ja Hertan vatsa kurni siihen malliin, että hänen olisi saatava ruokaa mahdollisimman pian. Hän avasi silmänsä ja potkaisi korkokenkänsä pois jaloistaan ja avasi välioven.
”Olen kotona”, hän huikkasi ja pian Toivo käveli keittiöstä hänen luokseen lämpimästä hymyillen.
”Iltaa, rakas”, Toivo sanoi kiertäessään kätensä Hertan ympärille ja painaessaan pienen suukon hänen poskelleen. Hertta hymisi vastatervehdykseksi ja mutisi kauheasta nälästään, joka sai Toivon naurahtamaan.
”Ruoka on valmiina jääkapissa. Mene istumaan olohuoneeseen niin tuon annoksen sulle,” Toivo kehoitti ja alkoi hellästi työntää Herttaa kohti olohuonetta. Hertta laahusti sohvalle hymynkare huulillaan, ja laski laukkunsa lattialle ennen kuin istuutui alas. Tuntui hyvältä olla kotona, varsinkin, kun vastaanotto oli mitä ihanin.
Hetken keittiössä kolistelun jälkeen Toivo tuli olohuoneeseen kantaen lautasta, jossa odotti värikäs salaatti ja perunat lihakastikkeella.
”Oi, näyttää herkulliselta, kiitos”, Hertta sanoi ottaessaan vastaan lautasen ja haarukan ja veitsen.
”Yritin parhaani,” Toivo kohautti olkiaan pienen virneen leikitellessään hänen suupielellään. ”Näytät siltä, että olet viinilasillisen tarpeessa.”
”Todellakin. Koko päivä oli täyttä kaaosta.”
Toivo väläytti Hertalle ymmärtäväisen hymyn ennen kuin poistui huoneesta hakemaan viiniä. Hertan vatsa kurni nyt todenteolla, hän asetti ruokalautasen reisiensä päälle ja otti ensimmäisen maistiaisen ruuasta. Se oli herkullista – Toivo oli oikeasti loistava kokki, vaikka usein vähättelikin ruuanlaittotaitojaan.
Toivo palasi pian huoneeseen kahden viinilasin kanssa, laski toisen pöydälle ja istuutui Hertan viereen. Hertta söi hyvällä ruokahalulla ja kurottautui välillä ottamaan siemauksen viinistään. Heidän välillään vallitsi miellyttävä hiljaisuus sen aikaa, kun Hertta viimeisteli ateriaansa.
”Kiitos, se oli oikein herkullista”, Hertta kehui antaessaan tyhjän lautasen ja välineet Toivolle poskisuudelman kera.
”Sä olit ansainnu kunnon aterian rankan työpäivän jälkeen”, Toivo sanoi ja lämpöaalto hulmahti Hertan rinnassa eikä hän voi estää hymyä kohoamasta huulilleen.
”Sä oot paras.”
Toivo pudisti päätään hymyillen ja nousi sitten ylös viedäkseen tyhjän lautasen pois. Hertta sillä välin siemaili loput viinit lasistaan ja kun Toivo tuli takaisin, hän veti tämän viereensä. Toivo kietoi toisen kätensä Hertan ympärille ja Hertta painoi päänsä miehen olkapäälle syvään huokaisten. Toivon kehosta hohkava lämpö tuntui taivaalliselta ja Hertta tunsi kuinka väsymys alkoi ottaa hänestä valtaa.
Siinä rakkaan vieressä oli niin hyvä, turvallista olla, ja Hertta oli joka päivä kiitollinen siitä, että sai tulla kotiin ja käpertyä iltaisin juuri tuon ihanan miehen kainaloon. Jopa iänikuiset, kauheat maanantait tuntuivat paremmilta, kun vierellä oli joku, joka auttoi keventämään olkapäillä lepäävää taakkaa.
Vaikka heilläkin oli ollut omat alamäkensä, oli silti ollut alusta asti selvää, että heidät oli kuin luodut toisilleen. Pienet asiat, pienet hetket – jokainen niistä oli ainutlaatuinen, onnellisuuden lähde.
