Title: Eksyminen on paras tapa oppia löytämään
Author: senna
Genre: drama
Rating: S
Pairing: tulkinnanvarainen Andromeda/Ted
Disclaimer: Maailmasta ja hahmoista kaikki kunnia Rowlingille
Quote: ”Anteeksi”, Andromeda muodosti sanat huulillaan, mutta isosisko vain käänsi katseensa pois. Hänen sydäntään vihlaisi. Tämän ei todella ollut pitänyt mennä näin.
A/N: Vaihda tupa -haasteeseen siis menee ja Andromeda vaihtaa tupansa luihuisesta korpinkynteen. Omistan tämän ihanalle Lumillelle, joka kannusti minua kyseiseen haasteeseen osallistumaan.
Eksyminen on paras tapa oppia löytämään
”KORPINKYNSI!”
Andromeda ei tahtonut uskoa juuri kuulemaansa todeksi. Se ei voinut olla totta, se ei saanut olla. Mitä isä ja äitikin nyt sanoisivat? Järjetön pelko valtasi yksitoistavuotiaan tytön mielen, kun hänen ajatuksensa sivusivat vanhempien reaktiota.
Kun hattu vedettiin Andromedan päästä, hän ei kyennyt liikahtamaankaan. Tässä oli täytynyt käydä jokin virhe, hänestä oli pitänyt tulla luihuinen niin kuin kaikista muistakin heidän suvussaan.
”Neiti Musta”, kuului professori McGarmiwan ääni, ”korpinkynsien pöytä on tuolla.”
Vararehtori viittasi kohden pöytää, jonka oppilaat taputtivat kaikkein hurjimmin. Andromeda pakottautui nousemaan jakkaralta ja liittymään kyseisen pöydän päähän muiden ensiluokkalaisten seuraan. Hän tunsi toisten tuijotuksen itsessään, mutta teki parhaansa ollakseen välittämättä epämukavasta tunteesta. Andromeda koetti tavoittaa siskonsa katseen salin toiselta laidalta, mutta Bellatrix ei vilkaissutkaan nuorempaansa.
Lajittelun loppu meni Andromedalta täysin ohitse. Nimet ja tuvat sekoittuivat toisiinsa ja lipuivat pois hänen muististaan. Hän tuijotti vain pöytää edessään. Kuinka tässä oli näin käynyt? Kuinka oli mahdollista, että Luihuisen sijasta hän oli päätynytkin Korpinkynteen? Bellatrix vihaisi häntä sen takia, isä ja äiti vihaisivat, koko suku vihaisi ja hänet poltettaisiin pois sukupuusta, koska 'eihän nyt Mustan tytär voi olla muuta kuin luihuinen'. Andromedasta tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut hänen vatsansa pohjalle.
Ennen lajittelua Andromeda oli tuntenut itsensä kovin nälkäiseksi, mutta kaikki ruokahalu oli kadonnut, kun syötävät viimein ilmestyivät pöytään hänen eteensä. Hyvin vastahakoisena hän pisti kuitenkin edes jotain ruokaa suuhunsa, kun tunsi jonkun tuijotuksen itsessään.
Andromeda kohotti katseensa, haki hetken aikaa tuijotuksen lähdettä ennen kuin sen löysi ja hätkähti. Bellatrix mulkoili häntä vihaisena salin toiselta laidalta. Vihdoin tämä sentään suostui katsomaan häntä.
”Anteeksi”, Andromeda muodosti sanat huulillaan, mutta isosisko vain käänsi katseensa pois. Hänen sydäntään vihlaisi ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tämän ei todella ollut pitänyt mennä näin. Kuinka hän koskaan voisi kestää niin kovasti ihailemansa Bellatrixin vihan?
Kun ruuat viimein katosivat lautasilta, rehtori toivotti kaikille hyvät yöt. Andromeda kulki muiden ensiluokkalaisten korpinkynsien vanavedessä ulos Suuresta salista ja oli jo seuraamassa näitä portaikkoon, kun joku tarttui häntä hartiasta ja kiskaisi sivummalle.
”Tule”, kuului Bellatrixin tyly käsky ja yhdessä kaavunhelman hulmahduksessa tämä oli jo kääntynyt kannoillaan ja suuntasi kohden ulko-ovia. Andromeda vilkaisi muita korpinkynsiä, mutta nämä eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota häneen, joten hän livahti Bellatrixin perään.
Andromeda seurasi siskoaan syksyn pimentämälle pihamaalle. Linnan ovien ulkopuolella Bellatrix tarttui nuorempaansa olkavarresta ja kiskoi mukanaan kiviseinien muodostamaan syvennykseen painaen pikkusiskon sitten kovakouraisesti vasten seinää.
Isosiskon silmät kiiluivat pimeässä kuin kissapedolla. Kuu oli ainoa, joka loisti hopeavaloaan syyskuun iltaan, eikä sekään juuri yltänyt heidän varjoiseen soppeensa.
”Mitä tuo oli oikein olevinaan, Meda?” Bellatrix sihahti.
”Minä en tiedä”, Andromeda sopersi. ”Minusta piti tulla luihuinen niin kuin sinustakin. Minä pyysin, ei, anelin, hattua laittamaan minut Luihuiseen. Minä en tahtonut tätä, Bella, en ihan oikeasti. Sinun täytyy uskoa minua. Minä en tahdo olla siellä.”
”Meda -”
”Älä vihaa minua kovin paljon tämän takia, ole niin kiltti.”
”Äh, en minä sinua vihaa.”
”Mitä minä sanon isälle ja äidille?”
”Sanot niin kuin asia on.”
”He ovat varmaan kauhean vihaisia.”
”Todennäköisesti.”
”Bella...”
Havaitessaan siskonsa hädän Bellatrix irrotti otteensa, astui likemmäs ja kietoi kätensä pienemmän ympärille likistäen tämän hentoisen kehon omaansa vasten. Hän tunsi Andromedan kehon vavahtelevan jostakin hyvin syvältä kumpuavien nyyhkytysten voimasta.
”Älä pelkää”, Bellatrix rauhoitteli. ”Ei se ole niin paha. Ainakaan et ole rohkelikko tai puuskupuh. Korpinkynsi on ihan okei. He ovat fiksuja, ihan niin kuin sinäkin. Korpinkynsissä ei ole kovin paljoa verenpettureita tai kuraverisiä.”
”Niin.”
”Kunhan et vain ala kulkea sellaisten seurassa. Mutta sinulla ei ole mitään hätää. Minä kyllä autan sinua. Autan, että löydät oikeanlaista seuraa. Korpinkynsissä on varmasti ihan kivoja, puhdasverisiä oppilaita. Kyllä sinä kotiudut sinne.”
”Minä tahtoisin olla sinun kanssasi. Minä en tahdo olla korpinkynsi.”
”Sille ei voi enää mitään. Sinä teit voitavasi.”
”Älä jätä minua yksin tämän takia.”
Bellatrix pyöräytti silmiään hiljaa huokaisten.
”En tietenkään jätä, hölmö. Sinä olet aina minun siskoni. En jättäisi sinua yksin, vaikka tekisit mitä.”
”Lupaatko?”
”Minä lupaan. Mennään nyt sisälle, täällä tulee kylmä.”
Andromeda pujotti kätensä Bellatrixin käteen, kun he lähtivät astelemaan kohden sisäänkäyntiä. He luikahtivat sisälle nopeasti autioituneeseen eteishalliin, jossa Bellatrix pysäytti siskonsa.
”Meidän tupamme on tyrmissä, joten minun täytyy nyt suunnata sinne”, hän sanoi. ”Korpinkynsien tupa on jossakin ylempänä.”
”Missä siellä?” Andromeda kysyi.
”En minä tiedä, en ole käynyt.”
”Bella, minä eksyn sinne. En minä tiedä, missä se on ja tämä linna on niin iso, eikä täällä ole ketään näyttämässä minulle tietä. Enkö minä voisi tulla täksi yöksi sinun viereesi nukkumaan?”
”Tiedät, ettet voi. Kyllä sinä löydät tupasi. Käytä aivojasi, olethan viisas korpinkynsi. Varmasti täällä on vielä joitain vaeltelemassa, jos ei oppilaita niin ainakin opettajia. Minä en voi neuvoa sinulle, minne mennä.”
”Mutta -”
”Sinä pärjäät kyllä. Hyvää yötä nyt, Meda.”
”Hyvää yötä, Bella.”
Bellatrix halasi nuorempaansa vielä kerran ennen kuin katosi tyrmiin vieviin portaisiin. Andromeda jäi yksin valtavaan, tyhjään eteishalliin. Jostakin ylemmistä kerroksista kuului ääniä, joten hän rohkaisi itsensä ja lähti kapuamaan portaikkoja ylöspäin. Hän ehti päästä kolmanteen kerrokseen saakka ennen kuin kohtasi ketään muita. Huonoksi onneksi nämä olivat rohkelikkoja, joten heistä ei olisi hyötyä Korpinkynnen tuvan etsinnässä.
Heti rohkelikkojen jälkeen vastaan tuli poika, joka ei tuntunut kuuluvan näiden porukkaan. Ja aivan kuin Andromeda olisi nähnyt välkähdyksen sinistä mustassa kaavussa. Hän veti syvään henkeä ja kiiruhti tämän jälkeen.
”Hei, anteeksi”, Andromeda sanoi pysäyttäessään itseään vuotta tai kahta vanhemman pojan, jonka kaavun rinnuksissa tosiaan komeili Korpinkynnen vaakuna. ”Minä jäin jälkeen muista ensiluokkalaisista, enkä tiedä, missä Korpinkynnen tupa on.”
”Seuraa minua”, poika kehotti, eikä Andromeda viitsinyt huomauttaa tälle, kuinka tuli puhutella arvokkaan puhdasverisen suvun tytärtä. Poika ei missään nimessä olisi saanut sinutella häntä, mutta tämä olikin varmaan kuraverinen, jolle kukaan ei ollut opettanut käytöstapoja. ”Minä olen menossa samaan suuntaan.”
Poika käännähti ympäri saaden Andromedan ärtymään.
”Anteeksi, te ette esittäytynyt”, tyttö huomautti.
”Ai, anteeksi”, poika tajusi, kääntyi takaisin ja ojensi ensiluokkalaiselle kätensä. Selvästikin siis täysin kouluttamaton yksilö, jolla ei voinut olla taikovia vanhempia. Hetken epäröityään Andromeda salli itsensä kätellä tätä, vaikka ääni pään sisällä kirkui juoksemaan kauas pois kuraverisen luota. Mutta hän oli jo puhunut tälle, joten ei kai yksi kättely enää huonontaisi tilannetta, vaikka etikettisäännöt olisivatkin vaatineet suudelman kämmenselälle. Vaikka Andromeda ei kyllä ollut varma, sallisivatko säännöt suudelman kuraveriseltä, sillä näiden kanssa ei saanut edes olla missään tekemisissä. ”Nimeni on Edward Tonks, mutta minua kutsutaan Tediksi.”
”Mukava tavata, herra Tonks”, Andromeda sanoi huulillaan jäykkä hymy, joka ei ulottunut silmiin asti ja kertoi tapaamisen olevan kaikkea muuta kuin mukava. ”Minä olen Andromeda Musta. Teidän tulee puhutella minua neiti Mustaksi.”
”Jatkammeko sitten matkaa...” Edward kysyi, ”neiti Musta?”
Andromeda nyökkäsi ja seurasi poikaa portaikkoon. Sanaakaan sanomatta he kapusivat yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes päätyivät, Andromeda oli varma siitä, erääseen linnan korkeimmista torneista. Hän seurasi Edwardia ylös kierreportaita, joiden päässä heitä odotti ikivanha puuovi ja pronssinen, kotkan muotoinen kolkutin.
Andromeda säikähti, kun Edwardin koputettua pronssikotka heräsikin eloon.
”On aina paikalla, muttei koskaan lähellä”, se sanoi. ”Voit tulla kohti, mutta on silti aina etäällä.”
”Mitä luulette, neiti Musta, mikä se on?” Edward kysyi.
Pojan äänessä oli hieman ivallinen sävy, joka sai Andromedan jälleen ärtyneeksi. Mikä oikeus tällä oli puhua hänelle sillä tavoin? Ja mistä hän muka olisi voinut tietää vastauksen johonkin typerään korpinkynsien arvoitukseen? Ei hän kuulunut siihen tupaan, ei oikeasti. Ei ainakaan sydämessään. Sydämessään Andromeda uskoi yhä vakaasti olevansa luihuinen, kuten Mustan suvun jäsenen kuuluikin. Lajitteluhattu oli vain tehnyt virheen.
Andromeda ei suostunut sanomaan Edwardille halaistua sanaa, käänsi vain katseensa ikkunasta avautuvalle pimeälle pihamaalle. Kuun hämyssä hän saattoi nähdä välkähdyksen järveä, jonka ylitse hän oli saapunut kouluunsa vain joitakin tunteja sitten täysin tietämättömänä tulevasta.
”Horisontti”, tyttö sanoi äkisti.
”Anteeksi mitä?” Edward kysyi.
”Horisontti on arvoituksen ratkaisu. Se pysyy aina paikoillaan, eikä sitä lähelle voi päästä.”
”Järkevästi päätelty”, kotka vastasi ja ovi avautui kaksikon edessä.
Edward laski Andromedan edellään sisään. Suuri, pyöreä huone oli täynnä oppilaita, joista kukaan ei kiinnittänyt erityisempää huomiota juuri saapuneisiin. Andromeda pysähtyi, kohotti katseensa ja jäi ihastelemaan kattoa, joka oli kuin öinen tähtitaivas. Ehkä se olikin samanlainen kuin Suuressa salissa ja muuttuisi yhdessä taivaan kanssa?
Suurista ikkunoista olisi takuulla päiväsaikaan upeat maisemat linnan tiluksille. Andromeda saattoi jo kuvitella itsensä istumaan ikkunalaudalle lukemaan tai tekemään läksyjään. Siitä hänen ajatuksensa harhautuivat tyrmissä sijaitsevaan Luihuisen oleskeluhuoneseen, jossa tuskin pääsi ihastelemaan minkäänlaisia maisemia.
Bellatrix ei ollut paljoa kertonut omasta tuvastaan, mutta Andromeda muisti tämän kyllä puhuneen jostakin ikkunasta. Minne se ikkuna näytti? Maan alle? Vai avautuiko siitä näkymä järven pinnan alle? Sinne hän olisi tahtonut, siellä hän olisi voinut olla yhdessä Bellatrixin kanssa, viettää aikaa isosiskon kanssa, pyytää tältä apua läksyissä ja katsella vedessä liikkuvia olentoja. Jos mitään ikkunaa edes oli ja jos se edes avautui veteen.
Andromeda tunsi olevansa yksin, niin pohjattoman yksin siinä valtavassa koulussa.
”No?” kuului ääni tytön viereltä saaden tämän säpsähtämään. ”Miltä näyttää?”
”Luihuisen oleskeluhuone on varmasti paljon hienompi”, Andromeda vastasi hyytävä sävy äänessään.
”Mitä sinä luihuisista välität?”
Andromeda kääntyi katsomaan Edwardia, jonka silmistä paistoi avoin halveksunta. Tuskin häntä kohtaan vaan hänen puheitaan.
”Älkää sinutelko minua”, Andromeda kielsi. ”Ja mitä luihuisiin tulee, minun kuuluisi olla siellä. Minun koko sukuni on luihuisia. Minä en pyytänyt päästä tänne, minä en muuta niin paljoa tahtonutkaan kuin päästä samaan tupaan siskoni kanssa. Bellatrix Mustan, ehkä tunnettekin hänet, herra Tonks?”
”Minulla on ollut kyseenalainen kunnia tutustua häneen ja olla joillakin samoilla tunneilla hänen kanssaan. Nyt ymmärrän, miksi näytätte niin tutulta. Mutta tiedättekö mitä, neiti Musta? Ehkä sille on syynsä, että lajitteluhattu teki teistä korpinkynnen. Ehkä se näki teissä jotakin, mitä itse ette vielä näe tai ymmärrä. Te ratkaisitte sen arvoituksenkin tuosta noin vain.”
Andromeda tuhahti.
”Ei se ollut mitään. Se oli helppo arvoitus ja pelkkää sattumaa, että arvasin sen.”
”Minä en usko tuota. Teillä pakostikin on korpinkynsien ominaisuuksia, kun kerran tässä tuvassa olette.”
”Aivan sama. En kuitenkaan tule koskaan hyväksymään sitä ja sydämessäni tulen aina olemaan luihuinen.”
”Kuten tahdotte. Sitä en voi teiltä kieltää.”
”Oikeastaan minä en edes saisi puhua teille, herra Tonks. Sääntömme kieltävät sen, jästisyntyisten kanssa tekemisissä olemisen nimittäin, ja olen rikkonut sitä sääntöä jo aika lailla teidän takianne. Missä makuusalit ovat?”
Edward siristi silmiään kuullessaan tytön sanat jästisyntyisistä, mutta Andromedan ilmekään ei värähtänyt. Hänet oli opetettu olemaan näyttämättä tunteitaan vieraille. Oikeastaan tunteita ei saanut näyttää edes kotona, sitä eivät vanhemmat hyväksyneet. Siskot kyllä hyväksyivät ja ainoastaan näiden seurassa saattoi vapaasti olla oma itsensä.
”Patsaan vieressä olevasta ovesta sisään, portaiden yläpäästä oikealle niin sieltä löytyvät tyttöjen makuusalit”, Edward vastasi.
”Kiitos. Siinä tapauksessa minä painun nyt nukkumaan. Hyvää yötä, herra Tonks.”
”Hyvää yötä, neiti Musta.”
Andromeda pujotteli muiden oppilaiden lomasta ovelle. Hän kapusi portaat ylös ja löysi ensiluokkalaisten tyttöjen makuusalin nopeasti. Hänen matka-arkkunsa odotti kauimmaisen sängyn päädyssä, ketään muuta ei makuusalissa vielä ollut.
Vaihtaessaan yömekkoonsa Andromeda tunsi pohjattoman yksinäisyyden kouraisevan vatsansa pohjaa. Kuinka hän koskaan voisi selvitä seitsemän vuotta tuvassa, johon ei tuntenut kuuluvansa, ei vaikka sitten miten yrittikin?
Olihan toki vasta ensimmäinen ilta, mutta Andromeda kaipasi jo nyt valtavan paljon isosiskoaan. Entä jos hän ei saisi lainkaan ystäviä? Mitkä olivat Mustan mahdollisuudet saada ystäviä vieraista tuvista?
Nuori Edward oli kyllä ollut oikeastaan varsin mukava, jopa kohtelias. Andromeda ei voinut estää itseään ajattelemasta, että ehkä isä ja äiti sittenkin olivat väärässä kuraveristen suhteen, ehkä nämä eivät olleetkaan vain yhteiskunnan pohjasakkaa. Isä ja äiti olivat aina verranneet kuraverisiä eläimiin, mutta ainakin Edward oli käyttäytynyt varsin korrektisti, suurimman osan ajasta. Mistä tämä olisi edes voinut tietää kaikki puhdasveristen perheiden etikettisäännöt? Edward oli ollut kohtelias omissa puitteissaan, joten ehkä oli toivoa, että muutkin kuraveriset saattoivat olla samanlaisia?
Andromeda heittäytyi vuoteeseen selälleen. Varovainen hymy kohosi hänen huulilleen, kun hän kävi läpi keskusteluaan Edwardin kanssa. Saattoi olla, että poika oli jopa käyttäytynyt häntä itseään paremmin. Ja hänet sentään oli pienestä pitäen kasvatettu hyvin tiukkojen sääntöjen alaisena ja opetettu käyttäytymään kohteliaasti.
Hiljainen huokaus karkasi Andromedan huulilta. Ehkä niitä kuraverisiäkin oppisi sietämään, jos olisi pakko.
