BBC!Robin Hood: Yksi hänen omistaan | S | Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle IV

[Clearwater]

Ficin nimi: Yksi hänen omistaan
Kirjoittaja: Clearwater
Ikäraja: S
Fandom: BBC!Robin Hood
Paritus/Hahmot: minä/Allan A Dale
Vastuuvapaus: En hyödy tästä taloudellisesti, ruokin vain kirjoitusvimmaani ja samalla hakkaan palasiksi epävarmuuteni julkaisun suhteen.
Yhteenveto: Ja siinä on minun paikkani.

A/N: Kauan sitä saikin itseään patistella, mutta viimein päätin julkaista tän. Viimeisestä julkaisusta onkin vierähtänyt jo tovi aikaa. Yritän edelleen saada kynnystä matalammaksi, en vain ymmärrä mikä siinä on. Otan vastaan vinkkejä, miten rohkaista itseään julkaisun kanssa, jos teiltä niitä vain löytyy!

Osallistun tällä haasteeseen Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle IV fandomilla BBC!Robin Hood (jonka suomenkielinen ficcimäärä on surullisen pieni) ja hahmolla Allan A Dale. Kommentteja otetaan vastaan.




Yksi hänen omistaan



Kun nuoli tulee, minä en kavahda. Vieressäni nainen heilahtaa voihkaisten jotain, mikä kuulostaa lyhyeltä rukoukselta. Minä seuraan nuolta, kun se löytää sijansa ja hymyilen, koska herrani on tullut takaisin.

Minulle Gisbornen Guy ei tule koskaan olemaan Locksleyn lordi, herrani – ei koskaan.

Seison taka-alalla niin, että minun on helppo kadota ihmisjoukkoon, jonka valtaa hysteerinen helpotuksenkaltainen aalto, joka saa tummanpuhuvan miehen mustan ratsunsa selässä pälyilemään levottomana. Hän karjaisee vain yhden nimen. Yhden nimen, joka tarkoittaa montaa muutakin.

(Me olemme Robin Hood.)

Hood on tullut jälleen omiensa avuksi.
Minä hengitän ylpeyttä siitä, että saan olla yksi hänen omistaan.
Yksi heistä.

He ilmestyvät takaani kuin yhtenä ihmisenä ja yhtäkkiä minä olen heidän keskellään. Minulla ei ole asetta, mutta en tarvitse sitä. Sillä hetkellä uskon voittavani, vaikka käyttäisin vain kielenkantojani.

”Sinä et ikinä opi, Gisborne”, Hood kulkee edelle, hän vain seisoo siinä jousi kädessään, ja minun silmissäni hän on jo voittanut tämän taiston. ”Olemme aina askeleen sinua edellä.”

Tunnen lämmön vierelläni, tulenhehkuisen taistelijan mielenpalon. Hän seisoo vasemmalla puolellani niin kuin aina ennenkin, emmekä me taaskaan katso toisiamme. Allan A Dale on mies, jonka ei tarvitse katsoa minua silmiin tietääkseen. Hän pystyy saamaan minut itselleen vain yhdellä eleellä, kuten varasti minulta kerran puukon vain kätensä ojentamalla. Tällä kertaa se ele on vierelläni pysyminen. Ja siinä on minun paikkani. Minä taistelen sen taiston hänen rinnallaan, koska se on meidän lupauksemme. Olemme lupautuneet kuuluvamme toisillemme, kun hirmuvalta väistyy, valta vaihtuu ja näemme silmillämme muutakin kuin teräksisen ahdingon. Koska tänään vallitsee ahdinko, sorto ja epätoivo, ja niin vallitsee huomennakin – enkä minä voi olla hänen sellaisessa maailmassa.

Sellaisessa maailmassa minä en voi olla kenenkään.
Sellaisessa maailmassa minä en tahdo edes elää.

Gisborne käskee miehensä Hoodin miesten kimppuun. Näen hänen mustat takinliepeensä, kun hän loikkaa ratsunsa selästä ja sen jälkeen ympärilläni on pelkkää sekasortoa. Mustaa, teräksenharmaata, ruskeaa ja muiden värien eri sävyjä, teräviä henkäyksiä ja sivalluksia – Locksleyn ihmiset huutavat, pakenevat kauemmas kauhuissaan, mutta sisimmässään he luottavat oikeaan lordiinsa. Hän voi taas kerran ajaa pahan, ajaa tuon mustan aaveen pois. Kalpean miehen mustissaan, joka kuvittelee voivansa omistaa meidät, kuvittelee oikeuden tapahtuneen.

Siellä, missä tuo kalpea mies on, oikeus ei voi koskaan tapahtua.

Eikä oikeutta saa tapahtumaan seisomalla paikoillaan, pakenemalla. Oikeuden eteen täytyy tehdä jotain ja siihen taisteluun eivät kielenkannat riitä.

Minä olen jättäytynyt jälkeen, jäänyt Locksleyyn kolmesta eri syystä.
Minun täytyy olla perheeni kanssa vielä, kun se on mahdollista. Ajat ovat epävarmat ja hirmuvallan alla vahvimmatkin sortuvat.
Haluan, että Robinilla ja hänen miehillään on jokin paikka, jonne tulla. Sheriffi tappaisi minut, jos tietäisi, mutta hänen ei tarvitse koskaan tietää.
Minä olen antanut lupaukseni. Enkä voi lunastaa lupaustani kuolleena. Viivyn usein päiviä Sherwoodissa, mutta koskaan minä en jää sinne.

Syitä on neljä, mutta neljännestä minä usein valehtelen itselleni. Minä taistelen sortoa ja hirmuvaltaa vastaan, mutta asettani minä en nosta. Koska jos nostaisin, se olisi yhtä kuin henkipatto ja henkipatto on yhtä kuin kuolema.

Allan kielsi minua haastamasta riitaa Gisbornen kanssa. Hän ei halua, että minusta tulee lainsuojaton niin kuin hänestä. Ei nyt, kun minulla vielä on katto pään päällä ja ihmisiä, jotka välittävät minusta. Olen hyväksynyt sen; koskaan en sano sitä alistumiseksi. Minä en aio alistua mihinkään.

Sillä kerralla minä kiehahdan. Minä en aio antaa hirmuvallan jatkaa näin. Haluan, että elämälläni on jokin tarkoitus, nyt minä olen vain todellisen itseni varjo, jumissa sorrossa ja epätoivossa. Englanti on kuolemaisillaan, mutta me emme aio antaa sen kuolla.

Sanon me, koska tänään minusta tulee yksi heistä.

Tänään minä taistelen heidän rinnallaan, kohotan aseeni ja vannon, toivon, uskon lupaukseeni ja siihen, että vielä jonakin päivänä me saamme toisemme ja vielä jonakin päivänä Englanti on jälleen kokonainen.