Tittle: Huonot päiväsi
Author: Demeter
Betareader: heavenly ja joplaya, kiitoksia!
Pairing: Harry/Ron
Genre: slash, fluffy, one-shot sekä melkoisen kevyt angsti
Rating: S //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Disclaimer: J.K.Rowlingin hahmot. Teksti minun.
Summary: Poika turhautuu, nyt on kiire, miksei kukaan ymmärrä, pitää mennä, löydy jo!
A/N: Tämä on jo vanhempi ficki, jonka löysin penkoessani koneella olevia tiedostoja. Kirjoitustyyli ei ole sitä normaalia minua, vaan tuollainen kokeilu, josta tavallaan pidän. Ainakin paikoittain. (mutta pakko myöntää, että toista samankaltaista en tule varmaan kirjoittamaan) Kertokaa toki, mitä piditte.
Huonot päiväsi
Kiire, kiire, joka paikkaan kiire. Kädet eivät tunnu riittävän mihinkään, nenä tuhahtelee tuon tuostakin, mieltä väsyttää ja suuta haukotuttaa. Punaiset hiukset valahtavat alituisesti silmille, hermostunut käsi pyyhkäisee ne korvan taakse pikaisella liikkeellä. Siniset silmät tahtoisivat painua kiinni ja nukahtaa, mutta aivot komentavat jatkamaan työtä.
”Tarvitsen liiman”, huulet muodostavat hiljaiset sanat yksinäiselle huoneelle. Kuin sokeasti totellen käsi ojentuu paperikasaan, sormenpäät tarttuvat pergamenttien reunoihin ja nostelee niitä hätäisesti, kunnes löytää liimapullon. Huoneeseen tulvahtaa raskas huokaus, nuorukainen liimaa huolellisesti piirtämänsä kuvan värjätylle pergamentille, yrittää ponnistella pysyäkseen virkeänä. Ei jaksaisi tehdä mitään, mutta kaikkea täytyy tehdä.
Poika tarvitsee sakset, hän etsii ne pöydältä, leikkaa kiireisesti punaisen paperin sydämen muotoiseksi, virnistelee omalle hempeilylleen, kunnes tuhahtaa taas ja vakavoituu. Hän kaivaa sotkun keskeltä sulkakynän ja hakee mustepulloa, tavoittelee sitä käsillään ja silmillään, mutta ei löydä. Poika nousee seisomaan ja etsii kahta kauheammin, hänen on ihan pakko löytää se, muuten koko juttu epäonnistuu. Kortti ei ole kortti ilman onnentoivotusta ja allekirjoitusta, ei niin mitään. Jos vain saisi yhdenkin sanan kirjoitettua, se olisi jo paljon.
Huoneen täyttää siirtyvien tavaroiden kolina, liikkuvien papereiden rapina. Poika turhautuu, nyt on kiire, miksei kukaan ymmärrä, pitää mennä, löydy jo! Hän tönäisee kyynärpäällään vihaisesti pöydällä olevia tavaroita, ehkä liiankin lujaa, sillä hetkessä hän näkee pienen pullon tippuvan pöydän kulmalta alas, aivan liian nopeaa, että sen kerkeäisi vielä pelastamaan. Iloinen räsähdys juoruaa pullon osuneen maahan, lasi pirstoutuu pieniksi sirpaleiksi ja muste leviää nopeasti lattialle, jää kuperien sirpaleiden sisälle pieniksi lätäköiksi ja pojan silmät leviävät kauhistuksesta.
Ahdistus särähtää hänen sisällään, sinne meni sekin, mitä nyt tekemään? Poika katsoo hätäisesti ympärilleen, kurkkua kuristaa, niin pieni asia muuttui kamalan suureksi, hirvittävän tärkeäksi, miksi sen piti särkyä juuri nyt? Hän ottaa sulkakynän ja kortintekeleen käteensä, kyykistyy varovaisesti lasinsirpaleiden ja musteen sekaan, kostuttaa kynän kärjen tummansinisessä musteessa ja kirjoittaa korttiin mahdollisimman siistillä käsialalla kolme sanaa. Suupielet eivät enää nouse ylös, purkin rikkoutuminen sai mielen masentumaan.
Poika nousee ylös varoen osumasta teräviin palasiin, hakee taikasauvaa kaapunsa taskusta ja siivoaa tällä tavoin lattialla olevan sotkun. Ärsyttää, sen varmasti näkee kauemmaksikin, ja vielä on niin paljon tehtävää, niin paljon asioita, eikä mikään tavara oikealla paikallaan. Kaikki on hukassa, hän tarvitsee niin paljon ja saa niin vähän.
Nuorukainen kääntää kortin itseään kohti, katsoo sitä hetken ja hymyilee tuskin huomattavasti. Kuva ei ehkä ole maailman paras, hän ei ole hyvä piirtäjä, mutta yritystä ainakin on ollut. Ajatus on tärkein, hän vakuuttaa itselleen, nyökkää vaitonaisena ja lukee tekstin kertaalleen.
Hyvää syntymäpäivää,
Ron
Hän nyökkää uudelleen, teksti on hyvä ja selkeä. Ja jos ei ole, niin kuva ainakin tekee tehtävänsä, kaikki on sittenkin hyvin.
- - -
Kädet kääntelevät nopeasti Päivän profeetan sivuja, etsien viimeistä aukeamaa ja sen oikeaa alakulmaa. Uusi palsta, aikuisille suunnattu, johon Ron on niin kovasti kiintynyt. Ei ehkä hyödyllinen, ei ehkä tarpeellinen, mutta iloa siitä saa joka kerta irti jollakin mittapuulla. Ennen kuin aloittaa lukemisen, silmät katsahtavat kelloa, varttia vaille yksi, tämän yhden jutun kerkeää lukea, ei muuta. Siniset silmät palaavat lehteen, iloinen hymy karehtii huulille ja nauru helähtää kirkkaana kurkusta. Aivan, tämä lehti pitää säilyttää, tämän päivän juttu pitää näyttää Harrylle.
Poika nousee kiikkutuolista, se jää keinumaan hiljaisesti paikalleen. Poika nostaa katseensa kelloon, kulmat kurtistuvat ja epämääräinen älähdys karkaa huulilta. Mitä kello on, mikseivät viisarit ole siirtyneet? Varttia vaille yksi, vieläkin, patterit ovat loppuneet. Suu sylkee vihaisia ärräpäitä, ärtymys nostaa kuontalonsa pintaan, pitääkin talossa olla vain yksi kello, pitääkin sen pysähtyä juuri nyt, saamarin idiootti rakkine! Jalka polkaisee suuttuneesti maata, toinen johtaa keittiöön, parempi aloittaa nyt, askeltaa uunin luokse ja kuin automaattisesti käsi ojentuu, vääntää levyn päälle.
Tutut rutiinit alkavat, kädet hakevat tummanpunaisen essun itselleen, pujottaa sen vartalon ympärille ja kaikki voi alkaa. Poika etsii kaapista kattilan, toisesta desimitan, harppoo lavuaarin luokse ja mittaa vettä kattilaan. Yksin tehdessä tässä tulee kamala kiire, kattila levylle, missä kulho, missä suola, missä hiiva? Ja taas, silmät etsii, kädet etsii, poika etsii kunnes löytää, hermostuttaa, eikä edes tiedä mitä kello on. Milloin Harry tulee, tuleeko hän pian, tuleeko hän myöhään, onko tässä kiire?
Puuhaarukka sekoittaa itsestään vehnäjauhoja valmistuvaan taikinaan, itsenäinen desimitta kuljettaa sopivan määrän jauhoja kulhoon, pakko käyttää taikuutta, pitää keretä, ei ole varaa myöhästyä, parempi, jos kaikki on ajallaan eikä kenenkään tarvitse odottaa ja turhautua. Poika hakee jääkaapista juustot, paprikan, tomaatin, kinkun, mutta missä tonnikala on? Hiljaa kiroten hän etsii taas, kulmat rypistyvät harmista ja mieli huutaa, pakko saada tonnikalaa, ilman ei onnistu!
Eikä tonnikalaa löydy, taas pieni asia muuttuu suureksi ja laittaa vihaksi. Käsi paiskaa jääkaapin oven vihaisesti kiinni, toinen laskee löytämänsä tavarat pöydälle. Kaikki on yhtä sekasortoa, kaikki tuntuu niin inhottavalta ja pahalta, leivinpaperi, kaulin, pelti, tomaattisose ja mustapippuri. Pitsa valmistuu tuskallisen hitaasti kiireellisessä keittiössä, poika ei tiedä aikaa, uuni kuumenee järjettömän hitaasti ja saa ajatukset tympääntymään entistä enemmän.
Vihdoin, vihdoin tarpeeksi kuuma, äkkiä pitsa uuniin ja siistimään paikkoja. Tavarat kaappeihin, tyhjät juustopussit roskikseen, hän kerkeää sittenkin. Keittiö siistiytyy hiljakseen, pitsa valmistuu ja mieli kirkastuu samaa vauhtia. Sormet avaavat rusetin selän takaa, hiljainen hyräily aloittaa tutun sävelmän, poika kävelee takaisin uunin luokse ja ottaa pitsan uunista. Hän etsii maustekaapista purkin, kaataa rouhetta kädelleen ja ripottelee pitsan päälle. Ihana oreganon tuoksu tavoittaa sieraimet, maha vonkaisee siihen malliin, että voisi jo syödä, mutta ei, Harry ei ole tullut vielä, täytyy odottaa.
Jalat kiirehtivät makuuhuoneeseen. Paremmat vaatteet päälle, se on ajatus, joka täytyy toteuttaa. Poika muistaa kauluspaitansa, hienon, kirkkaanpunaisen, jossa on kapeita, valkoisia raitoja. Se on saatava, vaatekaapin ovi aukeaa ja paita löytyy, kerrankin puhtaana ja sileänä. Tyytyväisyys valtaa mielen, nostattaa huulet ja saa kädet tarttumaan t-paidan helmaan, vetämään sen pään ylitse ja viskaamaan lattialla olevaan pyykkikoppaan. Ylähyllyltä deodorantti, ravistus, suihkuttaminen, mutta mitään ei tule. Loppunut, uusi yritys, kokonaan loppunut. Halu kirota, kieli hillitsee, poika avaa toisen kaapin ja etsii ystävänsä oman, siinä on vielä jäljellä, lainaaminen ei ole pahasta.
Entä housut, farkutko, millaiset housut? Ei mauttomia, ei missään nimessä. Hän penkoo hetken, kunnes löytää. Tummansiniset, melkein mustat, hieman kulutusta reisissä ja hänen itsensäkin mielestä hyvät, nämä käyvät. Hän ottaa toiset housut jalastaan pois, sipaisee kevyesti karvaista säärtään ja pukee farkut jalkaansa. Kiinnittää napin, sulkee vetoketjun, kävelee peilin ääreen. Renkaan muotoinen huulikoru näyttää olevan hieman vinossa, sormet hakeutuvat nopeasti pyörittämään sen suoraksi. Sukii hiuksia, asettaa kasvoilleen makeansekaisen hymyn ja toivoo, että toinen tulisi jo. Kuka täällä enää jaksaa odottaa? Hän tahtoo niin kovasti, ei herännytkään aamulla tervehtimään, nukkui kaivattujen suudelmien ohi ja ikävöi niitä nyt turhankin paljon kestääkseen.
Hän lähtee taas keittiöön, hakee aterimet, hienot lasit, lautaset ja salaatin. Punaviinipullo, aukaisee korkin ja asettelee kaikki pöydälle hienosti. Voi, kunpa Harry tulisi pian! Hän istuu sohvalle odottamaan, tuijottaa ikkunaan, pitsakin jäähtyy… Jalat rummuttavat vaimeasti maata, taas tätä samaa odottamista, levotonta oloa ja turhautuneisuutta. Odottamista, sitä eniten, kyltymätöntä halua nähdä toinen, ottaa syleilyyn, suukottaa, syödä pitsa tämän kanssa. Minuutit tuntuvat kestävän ikuisuuden, ikuisuus loputtomaan ja kiireetön kello vain seisoi paikoillaan irvokkaasti, kuin pilkaten kaikkea sitä hermostuneisuutta ja ajan kiroamista.
Silmät hakeutuvat uunin vieressä olevalle pöytätasolle, huomaavat sinne unohtuneen jauhopussin. Poika nousee aikoakseen viedä sen kaappiin, kävelee, tarttuu pussiin ja kääntyy ympäri. Jalka nousee ruskearaitaisen maton yli ja toinen seuraa perässä, mutta tarttuukin maton kohonneeseen kulmaan, kompastuu, haparoi, menettää tasapainonsa ja kaikki käy kamalan äkkiä; poika kaatuu, ote jauhopussista kirpoaa, se tipahtaa samaa vauhtia kuin punatukka tömähtää kipeästi maahan. Mahaan sattuu, kyynärpäitä kirvelee ja ulko-ovi aukeaa kolahtaen. Ei, ei, älä nyt tule, odota vielä hetki!
Askeleiden kaiku lähestyy keittiötä, Ron aivastaa suuhunsa lentänyttä jauhoa, nousee kädet täristen enemmän pystyasentoon, mutta makaa yhä.
”Tuoksuupa täällä hyvältä”, kuuluu iloinen huuto yhä lähempää.
Joka paikassa jauhoja, paita ihan sotkuinen, kasvot valkeat, hän ei kerennyt siivota, hän teki niin paljon, mutta tämä pilasi kaiken. Kiukku palaa nopeasti. Koko päivä, ihan koko päivä pilalla, kurkkua kuristaa ja silmiä kirvelee, nyt se tulee, itkettää ja suututtaa niin kovasti. Huulet aukeavat raolleen, nenä niiskauttaa, heiveröinen nyyhkäys karkaa ilmoille ja värisevät kädet hakeutuvat kasvojen suojaksi, pyyhkivät silmät ja joku hänen päässään huutaa, minä en itke, tein niin paljon, enkä helvetti soikoon itke nyt!
Oman voimattoman vaikerruksen läpi poika kuulee terävän henkäyksen, ihmettelevän äännähdyksen ja kiirehtivät askeleet, polvien hiljaisen rusahduksen, kun Harry kyykistyy hänen luokseen. Hätäisesti kysyy, mitä tapahtui, sattuiko, kuulostaa huolestuneelta ja nostaa punatukan pään leuasta ylös. Hän näkee vettyneet silmät, jauhoiset poskipäät ja siinä kulkevat märät juovat. Ron tuntee itsensä äärettömän heikoksi tuon katseen alla, käsi irtoaa leuasta, nostaa ystävänsä tämän kyljistä istumaan, kaappaa lämpimään halaukseen ja sanoo kuin lapselle;
”Ei mitään hätää, minä voin siivota.”
- - -
Pitsa maistuu hyvälle. Harry lämmitti sen uunissa uudestaan, heti sen jälkeen kun oli huolehtinut Ronista. Ronia hävettää. Yksi helppo kuurausloitsu ja paikat ovat taas siistinä, hänen paitansa sellaisena kuin se oli kaapista ottaessa, kasvot edelleen hieman kosteana, mutta Harry pyyhkii kämmenselällään kuivaksi ja lohduttaa. Hän ei nosta kasvojaan lautaselta, tuntee siltikin vastapäätä istuvan pojan katseen hänessä. Harry on huolestunut, sanoo, ettei enää kannata harmitella, kehuu ruokaa ja kurottaa kätensä pöydän yli hänen omaansa. Tuntuu taas vähän paremmalta. Niinhän se on, on aivan turhan lapsellista jos jää surulliseksi tällaisesta; kaikkihan on nyt hyvin.
Ron seuraa jännittyneenä, Harryn silmät tavoittavat pöydällä olevan kortin, jonka alla sinne taitettu päivän lehti. Nyt käsi ojentuu korttia kohti, suu kysyy onko tämä minulle, poika nyökkää ja hymyilee varovaisesti. Harryn kasvot lämpenevät entisestään, hymyilee huulillaan, silmillään.
”Sinä olet niin suloinen.”
Kaikki ne kiireiset tunnit tuntuvat samantekeviltä. Heitä molempia hymyilyttää entistä enemmän.
”Odota, kun saat luettua Päivän Profeetan.”
Ronin hymy tummuu.