Nimi: Ajan tuomia loppuja
Kirjoittaja: Khaos
Fandom: Doctor Who
Hahmot: 12. Tohtori, River ja muita ajatusten tasolla.
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapaus: en omista mitään kuin luovuuteni, joka on varmaankin aika itsestään selvää.
******
Ajan tuomia loppuja
Tietenkin hän muisti heidät kaikki. Kun Darilliumin aurinko oli miltei noussut jo horisontin yläpuolelle, se oli jo tapahtunut. Viimeiset hyvästit, viimeinen sivu ja heidän viimeinen juoksunsa. Päiväkirjan sivut olivat viimein täynnä. Sanoja Hän ei siihen koskaan enää kirjoittaisi, mutta tarina jäisi elämään ikuisesti legendana universumin jokaisessa ajanjaksossa, siitä hän huolehtisi. Jotain niin kaunista ei koskaan soisi unohtavan. Surumielinen hahmo, joka tuijotti nyt yksin auringonnousua, ei enää osannut unohtaa. Ei samalla tavalla kuin ennen. Joskus aamun oli pakko sarastaa. Auringonnousun ensimmäiset säteet ja se oli viimein tapahtunut. Vaikka kuinka Tohtori vihasikaan loppuja, niiden oli aina määrä tapahtua. River oli lähtenyt. Lähtenyt kirjastoon, siihen päivään, jolloin hän rakastettunsa ensimmäistä kertaa oli nähnyt.
Ja miten hän voisikaan unohtaa jotain niin kaunista? Riverin kasvot katsoivat hänen työpöydältään suoraan sieluun, ja Tohtori mietti niin vaimoaan, kuin heitä muitakin. Ei hän tietenkään koskaan täysin unohtanut, kunhan yritti olla ajattelematta, sillä vaikka hän oli tuntenut elämänsä aikana vaikka mitä, kaikkeen ei koskaan totu. Rosen nauru kaikui hänen sisimmissään. Äitinsä epätoivoinen katse näkyi verkkokalvoilla kohtalon hetkellä ja kerran kun hän sattumalta näki morsiamen puistossa, Tohtori mietti hänen ja Donnan ensitapaamista ja Sarahin innostunutta ääntä ja Susanin-
Niitä oli aivan liikaa. Monia vuosikymmeniä, joka ikinen ilta, hän mietti yhtä tarinaa. Joskus hän kertoi niitä nojaten holvin kivikovaan seinään, tietäen että hiljaisuudesta huolimatta sen vanki kyllä kuuntelisi. Tarinoilla saisi monen monta kirjastoa täytetyksi, jos haluaisi pakosta hieroa suolaa haavoihin, vaikkakin niinhän juuri Tohtori teki silläkin hetkellä. Miksi tarinat loppuvat aina liian aikaisin, vaikka hänellä on kaikki maailman aika käytettävissään? Kovin kohtalo on sillä, jolle arpa on arponut pelastuksen omalta lopultaan. Hänenkin aika tietenkin joskus tulisi, mutta ennen sitä pitäisi nähdä niin monien muiden loput. Yksi asia kuitenkin olisi varmaa. Rakastua ei enää saisi. Sen armon Tohtori itselleen suo, sillä kun yksi oppilaista sanoi ystävälleen hänen selän takanaan:
"Hello sweetie."
Tuntui kuin molemmat sydämet olisivat pysähtyneet. River Song, Melody Pond, nainen jolla oli monta nimeä, mutta varma paikka hänen molemmissa sydämissään, oli liittynyt tähtien joukkoon, ja Tohtori yrittää hymyillä, aivan niin kuin Amyn ja Roryn häissä ajan sortumisen jälkeen, silloin kuin yksi tarina oli vasta pääsemässä vauhtiin. Se on vaikeaa, mutta vielä on nähtävä uusia alkuja, auringonnousuja, joten Tohtori tekee sen mitä aina. Nousee ylös, koska hänen on pakko ja pelastaa maailman, vaikka tällä kertaa kukaan ei pelastakaan häntä. Ei enää. Tohtori jos kuka osaa vaalia aikaa, ja sitä aikaa hän vaalisi hautaansa asti. Rakkaus on siitä ironista, että vaikka se satuttaa enemmän kuin mikään, ja Tohtori onkin kokenut pitkän elämänsä aikana enemmän kipua kuin moni muu, niin kaikesta huolimatta
hän ei ikimaailmassa vaihtaisi sekuntiakaan.
