Nimi: Lämpöä, rohkeutta
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: S
Hahmot: Dean/Seamus
Genre: romantiikka, ehkä vähän angst, one-shot
Yhteenveto: Dean ja Seamus tapaavat kesällä ennen seitsemättä vuotta Tylypahkassa. Kaikki on muuttunut eikä kuitenkaan vielä edes alussa.
A/N: Kirjoittelen tumblr:ssa
Fanfiction Trope Mash-Up -haastefikkejä ja
turnaboutprince haastoi kirjoittamaan Dean/Seamusia tropeista Anger Born of Worry + Poorly Timed Confession. Joten tässä on huolta ja pieni tunnustuskin. Aluksi ajattelin hahmoista että jaahas voi ei apua apua mitähän tästä tulee, mutta tsekkasin googlettamalla vähän faktoja kohdalleen ja muutenkin otin vauhtia ja no tulihan tästä sitten tällainen vähän surumielinen mutta mielestäni kuitenkin pääasiassa toiveikas pieni tarina.
**
Hän löysi Deanin
Jäytävien Jäädykkeiden edestä. Dean istui hiukan huojahtelevalla puutarhatuolilla ja vilkuili lasta, joka oli sotkenut puoli naamaa mansikkajäätelöön. Hän istui Deanin viereen ja jäätelökioskin mies vilkuili heitä epäluuloisen näköisenä. Hän vilkuili takaisin. Miehen pään päällä leijui pilvi, josta satoi hiljalleen lunta jäätelötiskille. Pistaasipähkinä oli näköjään jo peittynyt lumeen.
Hän käänsi katseensa pois miehestä ja työnsi sormet taskuihin, ennen kuin niitä alkaisi paleltaa. Sitten hän vilkaisi Deania. Pakkohan hänen oli. Dean hieroi nenäänsä, oikoi pitkiä jalkojaan viereisen pöydän alle eikä näyttänyt mitenkään erityisen huolestuneelta. Vaikka tietysti olisi ollut syytä.
Seamus rykäisi pari kertaa ja käänsi katseensa kohti mansikkajäätelölasta. ”Meinasitko ottaa mitään?”
”Jäätelöä? Otatko sinä?”
En, Seamus aikoi sanoa. Kurkussa oli pala, jota jäädyttäminen ei poistaisi. Sitä paitsi äiti oli pakannut hänelle Poimittaislinjaa varten niin paljon eväitä, että ne olisivat riittäneet varmaan viikoksi. Hän oli huomauttanut siitä äidille, ja äiti oli huomauttanut, että vielä kuusikymmentäluvulla Poimittaislinja oli toiminut nykyistä kehnommin ja oli saattanut mennä viikkokin ennen kuin oli päässyt sinne, minne oli matkalla. Moneen muuhun paikkaan olisi kyllä päässyt nopeammin.
”Eihän tässä toisaalta ole kiire”, Dean sanoi huolimattomalla äänellä. Se olikin tuttu ääni. Dean oli puhunut sillä Ginnylle silloin alkuaikoina.
Seamus suoristi selkänsä. Hän otti kinuskia ja Dean pistaasipähkinää. Jäätelökioskin mies veti tiskin alta pienen lumikolan, joka taisteli vastaan mutta suostui muutaman uhkausloitsun jälkeen kaivamaan pistaasipähkinäjäätelön esiin. Mies hätisteli lumisateen taukotilan puolelle ja teki heille jäätelöpallot, ja he kaivoivat sirppejä taskusta ja lähtivät kävelemään Viistokujaa pitkin.
Seamus yritti unohtaa, että heillä oli kiire, ja erityisesti, mistä se johtui. Hän oli joutunut suostuttelemaan äitiä viikon, ennen kuin äiti oli luvannut, että hän saisi lähteä Viistokujalle yksinään. Tai siis ei yksinään vaan Deanin kanssa. Hän oli sanonut äidille, ettei mitään vaaraa ollut, ei Viistokujalla nyt sentään tapahtuisi mitään. Äiti oli tuijottanut häntä tuimalla ilmeellä vähän kuin silloin vuosia sitten, kun hän oli väittänyt, että piparipurkin oli tyhjentänyt ruokakomeron rohmurymyäjä eikä hän.
Hän nuoli kinuskijäätelöä ja toivoi, ettei sitä jäisi nenään tai minnekään muualle. Välillä hän pyyhki vaivihkaa suupieliä hihaan. Pitäisi puhua Deanille jostakin, tai siis kaikesta, mutta erityisesti siitä, mitä taikamaailmalle oli tapahtumassa. Keväällä, silloin yhtenä aamuna ennen Dumbledoren hautajaisia, he olivat käyneet hätäisen keskustelun makuusalissa. Muut olivat jo lähteneet aamupalalle ja heidänkin olisi pitänyt, mutta Seamus oli ollut niin pyörällä päästään ettei ollut tajunnut mitään, ja Dean oli katsellut häntä katseella, joka tuntui siltä kuin joku hieroisi päänahkaa. He olivat tuijottaneet kattoon ja hän oli kysynyt, että olihan Deanin isä siis velho, olihan, ei sillä siis mitään väliä ollut, mutta kun nämä jutut…
Hän päätti, että aloittaisi siitä helposta asiasta. Keuhkoja puristi, kun hän veti syvään henkeä. ”Tiedätkö mitä Ginnylle kuuluu?”
Dean vilkaisi häntä vähän liian nopeasti. ”Ei olla juteltu.”
”Ai.”
”Koko kesänä.”
”…ai.”
”Joo”, Dean sanoi, ja sitten he kävelivät hetken hiljaa.
Säihkyvien Särpimien kohdalla Dean hidasti tahtia. ”Mutta kyllähän sinä sen jo tiesit.”
”Ai minkä?” Seamus kysyi ja koetti pitää itsensä pois siitä muistosta, siitä yhdestä aamusta, kun kaikki oli ollut surullista ja pehmeää samaan aikaan, samaan aikaan lopussa eikä kuitenkaan vielä edes alkanut.
”Että me ei pidetä yhteyttä. Minä ja Ginny.”
Hän raapi otsaansa.
”Me ei olla enää yhdessä”, Dean sanoi, hiljaa mutta päättäväisesti, niin ettei sitä voisi väännellä muuksi, vaikka miettisi sitä koko kesän omassa makuuhuoneessaan samalla, kun äiti huudattaisi alakerrassa radiosta kesän imelimpiä iskelmähittejä.
”Ai niin”, Seamus sanoi. Korvia kuumotti. Toivottavasti se ei näkynyt ulospäin. Tai varmaan se näkyi, koska Dean tönäisi häntä kevyesti käsivarteen. Hän melkein pudotti loput jäätelöpallostaan, jonka olikin kyllä hetkeksi ehtinyt unohtaa, kun oli miettinyt kaikkea muuta. ”Niin että te ette sitten… ette palanneet yhteen tai mitään sellaista.”
Dean melkein naurahti. ”Ei. Ei me palata yhteen.”
”Okei”, Seamus sanoi ja pidätti hengitystään. ”Hyvä.”
”Ai niinkö?”
Tuntui siltä kuin olisi valmistautunut hyppäämään kylmään veteen. ”Joo.”
”Vai niin”, Dean sanoi, mutta äänessä oli lämpöä.
Seamus kiirehti nuolaisemaan jäätelöä, joka oli sulamassa sormille. ”Niin.”
”Okei”, Dean sanoi, ja sitten he kävelivät hetken hiljaa. Viistokujalla oli hiljaisempaa kuin yleensä. Ihmiset pyyhälsivät heidän ohitseen ja vilkuilivat huolestuneen näköisinä. Teki mieli ravistella niitä viitoista ja sanoa että katsokaa nyt meitä, me tulimme tänne ostamaan tarvikkeita kouluun, me syömme jäätelöä emmekä uhkaa ketään. Ei meitä tarvitse pelätä, me olemme onnellisia. Tai ainakin niin onnellisia kuin juuri nyt on mahdollista.
Mutta ehkä hekin näyttivät huolestuneilta. Ehkä he vilkuilivat ohikulkijoita samalla epäilevällä katseella kuin heitä vilkuiltiin. Poimittaislinjan bussissakin hän oli vältellyt muiden katseita ja kiertänyt taskuun työnnettyjä sormia taikasauvan ympärille, ihan vain siltä varalta, jos bussiin sattuisi joku kuolonsyöjä, joka näkisi hänet ja hyökkäisi. Kerran hän oli torkahtanut ja sitten herännyt sydän hakaten.
”Kuule”, hän sanoi Deanille, ”oletko lukenut Päivän Profeettaa?”
Dean nyökkäsi. Seamus haukkasi kerralla viimeisen palan kinuskijäätelöä ja teki sitten nopean tahmaisuudenpoistoloitsun sormiin. Hän oli opetellut sen loitsun aikoinaan ihan muihin käyttötarkoituksiin, mutta kyllä se tähänkin sopi. Dean pyyhki omat kätensä surullisesti hyräilevään lautasliinaan ja pysähtyi sitten
Kiehtovien Kojeitten eteen.
Seamus asettui niin lähelle Deania, että heidän kyynärpäänsä olisivat saattaneet osua toisiinsa, mutta eivät kuitenkaan osuneet. Se tuntui niin tutulta että melkein kaihersi. Tätä peliä hän oli pelannut itsensä kanssa jo pitkään, kauan ennen kuin Dean oli edes puhunut Ginnystä tai oikeastaan kenestäkään tytöstä. Peli meni kutakuinkin näin:
Jos istun Deanin lähelle aamupalapöydässä, sanooko hän mitään?
Jos hipaisen vahingossa Deanin jalkaa, katsooko hän minua oudosti?
Jos kosken Deanin olkapäätä, suuttuuko hän?
Yleensä hän voitti. Dean ei sanonut mitään eikä katsonut häntä oudosti eikä suuttunut, ja peli muuttui todemmaksi ja todemmaksi, kunnes lopulta alkoi painaa sydämessä. Kutakuinkin siinä vaiheessa hän tajusi, mitä oli päässyt tapahtumaan, ja niihin aikoihin Dean kertoi hänelle, että oli ajatellut pyytää Ginny Weasleyta treffeille.
Mutta nyt kaikki oli eri lailla. Tai ainakin jotkin asiat olivat eri lailla. Ei mitenkään voinut olla niin, ettei mikään olisi muuttunut sen viimeisen aamun jälkeen, aamun juuri ennen Dumbledoren hautajaisia.
Tai sen yön jälkeen.
”Nyt ei taida olla kovin turvallista”, hän sanoi ja vilkuili Deania. Hän ei ollut nähnyt Deania puoleentoista kuukauteen ja sydämessä painoi melkein yhtä pahasti kuin silloin, kun hän oli vihdoin tajunnut, että oli ihastunut Deaniin ja että Dean oli ihastunut Ginnyyn. ”Siis olla jästisyntyinen.”
Dean hieroi korvaansa eikä katsonut häntä, mutta otsa oli painunut synkkään ruttuun. ”En minä ole…”
”Tiedän”, hän sanoi, ”mutta…” He olivat puhuneet tästä jo aiemmin. Silloin aamulla. He olivat puhuneet Deanin isästä, joka oli ilmeisesti ollut velho, mutta sitä ei voinut mitenkään todistaa. Ja hän oli silittänyt ihokarvoja Deanin käsivarrella edestakaisin niin kuin se yksinkertainen asia voisi pitää heidät kiinni nykyhetkessä, suojella kaikelta mitä tapahtuisi myöhemmin ja aivan kohta, kaikelta mikä rikkoisi tämän hetken, ikkunoista sisään kurottavan auringonvalon, lämmön iholla, jaetun peiton jonka alla he eivät olleet kokonaan irti toisistaan, yhteen punotut sormet. Kaiken sen, mitä hän sitten muistelisi kesällä Irlannissa äidin radiohittien säestämänä.
”Ehkä tässä ei käy niin huonosti”, Dean sanoi, ja sitten he katselivat velhoa, joka kiiruhti Viistokujan poikki ja vilkuili olkansa yli. Aurinko lämmitti niskaa mutta silti alkoi olla kylmä.
**
Seuraavan kerran hän näki Deanin elokuun viimeisenä päivänä. Hän oli tullut äidin kanssa Irlannista ja he olivat vuokranneet huoneen Vuotavasta Noidankattilasta, jonka alakerrassa äiti nyt istui juttelemassa jollekin miehelle, jonka kanssa oli kuulemma ollut Ripeitten Raivottarien pubikeikalla Manchesterissa kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Hän jätti äidin muistelemaan kitarariffejä, pujahti jästi-Lontoon puolelle ja taitteli viitan kiireesti reppuun, mutta silti joku ehti tulla utelemaan, oliko hän jotain polttariporukkaa. Hän sanoi että ei mutta että hänellä kyllä oli poikaystävä, ja sitten hän puraisi itseään kieleen. Ei hänellä mitään poikaystävää ollut. He eivät olleet puhuneet sellaisesta mitään. Hän oli melko varma, ettei koskaan ollut edes varsinaisesti myöntänyt Deanille, että oli ihastunut. Mutta kai Dean kuitenkin ymmärsi sen? Kai Dean tajusi, ettei hän muuten olisi silittänyt Deanin kättä sillä tavalla?
Hän käveli kolme korttelia pubiin, jossa Dean odotti häntä silmät tummina ja synkkinä ja suupielissä varjoja, joita hän ei muistanut. Hän aikoi istuutua vastapäätä Deania mutta istui kuitenkin viereen. Dean tuoksui samalta kuin ennenkin. Hän pidätti henkeään ja hipaisi Deanin kyynärpäätä, eikä Dean sanonut mitään, eikä katsonut oudosti, eikä suuttunut. Kaikki tuntui hetken hyvältä, ja sitten he alkoivat puhua.
Hän sanoi, että Deanin pitäisi piiloutua jonnekin. Missään tapauksessa Dean ei voisi tulla Tylypahkaan, ei nyt kun asiat olivat niin kuin olivat. Dean sanoi, ettei aikonut piileskellä missään, ja että ehkä kuitenkin olisi parasta, että hän tulisi Tylypahkaan. Hän oli jo ostanut kaikki kirjatkin silloin heinäkuun puolessa välissä Viistokujalla. Sitä paitsi hänen isänsä tosiaan oli velho, sitä ei vain voinut todistaa. Hän selittäisi sen, sitten kun pääsisi kouluun. Ja Seamus sanoi, ettei se noin mennyt. Eivät ne uskoisi.
Dean tuijotti häntä loukkaantuneen näköisenä ja hänestä tuntui siltä kuin sydämen ympärillä olisi ollut pakastusloitsu, mutta hän jatkoi silti. Hän kertoi Deanille, että hänen mielestään Deanin piti olla varovainen. Varmaan parasta olisi, jos Dean lähtisi maasta. Ministeriöhän käytännössä jahtasi jästisyntyisiä. Hän ei missään nimessä kestäisi, jos Deanille tapahtuisi jotain – ja sitten hän alkoi kuunnella, miltä hänen sanansa kuulostivat, ja lämpö hiipi ylöspäin hänen kaulaansa pitkin, poskille ja korviin saakka, ja kohta hän oli varma, että oli ihan tulipunainen. Dean näytti vihaiselta ja sanoi jotain rohkeudesta, ja hän halusi kaivautua pois Deanin katseen alta mutta ei voinut. Ei tässä ollut kyse rohkeudesta. Deanin piti elää. Se oli tärkeintä. Hän sanoikin niin, ja sitten hän kai sanoi jotain muutakin, eikä ollut edes ihan varma että mitä, kunnes löysi itsensä kävelemästä kadulla Deanin perässä. Deanilla oli pidemmät jalat ja muutenkin Dean oli vähän parempi kaikessa, ja näköjään se koski myös tätä.
”Odota nyt”, hän huusi Deanin perään, ”minä olen rakastunut sinuun!”
**
Hän sai Deanilta kirjeen Tylypahkaan. Tai ainakin hän oli melko varma, että kirje oli Deanilta. Siinä ei ollut nimeä, mutta sen sijaan siinä oli lauseita, jotka tuntuivat samalta kuin se yksi aamu keväällä, se josta toisinaan tuntui olevan ikuisuus.
Hän piti kirjeen tyynynsä alla, vaikka se olikin tavallaan aika noloa. Joskus iltaisin hän odotti, että Neville alkoi kuorsata, ja sitten hän meni peiton alle ja luki kirjettä taikasauvan himmeässä valossa. Peiton alla maailma tuntui pienemmältä ja oli helpompi muistaa, että yhtenä päivänä ei ihan mahdottoman kauan sitten, kun he molemmat olivat olleet surullisia ja järkyttyneitä ja peloissaan, Dean oli suudellut häntä, ja hän oli suudellut takaisin, ja aamulla he olivat olleet niin lähekkäin, että hän oli sotkenut heidän sydämenlyöntinsä toisiinsa. Ja Dean oli katsonut häntä ja sanonut – ja tämän hän oli siirtänyt jälkikäteen tähän muistoon, koska elokuun viimeisen päivän jästi-Lontoon ruuhkainen jalkakäytävä ei millään sopinut tällaisten asioiden tapahtumapaikaksi – että he yrittäisivät vielä, he kaksi. He olisivat jotain. Sitten joskus. Sitten kun kaikki olisi taas hyvin.
