A/N: SparklingAngel, kiitos kommentista, ihanaa että pidit kontekstia mielenkiintoisena, minustakin maailmansodat ovat ylipäänsä kamaluudessaan hirveän kiinnostava osa historiaa, ja olen myös jotenkin viime aikoina innostunut sekä lukemaan että näköjään nyt myös kirjoittamaan fanfictionia, joka sijoittuu jonnekin historian pyörteisiin. Tätä tarinaa kirjoittaessa on ollut kyllä tosi kiinnostavaa pohdiskella sitä miten sota mahtaisi vaikuttaa ihmisiin ja myös ikään kuin yrittää tunnustella että millainen maailma on tuolloin voinut olla.
wishbone, kiitos! Mä toivottaisin itse kyllä kaikki jästi-AU-meiningit tervetulleiksi, innostuin varmaan ensin lukemaan fluorescentgreyn huikeita Yhdysvaltojen historiaan sijoittuvia AU:ita ja sitä kautta on jotenkin avautunut se, miten tällaisilla historiaan sijoittuvilla tarinoilla voi samaan aikaan fiilistellä sekä historiaa että niitä tuttuja hahmoja. Ja tätä kirjoittaessa olen kyllä vähän yllättynytkin siitä, miten tuo toisen maailmansodan jälkeinen aika itse asiassa heijastuu niin helposti Pottereiden 90-luvun sotimisen jälkeiseen aikaan - tai että siitä sodasta selviämisestä ja toipumisesta pystyy oikein hyvin ammentamaan kummassa tahansa kontekstissa. Harry ja Ginny on mulle aika vieraita hahmoja ficcijutuissa, olen ollut niin kovasti kiinni siinä vanhemmassa sukupolvessa että en ole juurikaan kirjoittanut tai lukenut näistä tyypeistä, mutta Ginnyn pohdintojen kirjoittaminen on kyllä ollut tosi mukavaa ja jotenkin se Ginnyn turhautuminen elämän ehkä itsekin rakennettuihin mutta myös sosiaalisesti tuotettuihin rajoitteisiin on myös tuntunut jollain tasolla samaistuttavalta vaikka toki myös tällainen 1940-luvun lopun naisen elämä odotuksineen ja rajoitteineen tuntuu myös hätkähdyttävällä tavalla erilaiselta kuin oma. Ja tuota, olin joskus vilkuillut tuota Bletchley Circlea mutta en ollut ryhtynyt katsomaan, nyt sitten suosituksesi perusteella kokeilin uudestaan ja katsoin kaikki jaksot läpi kahdessa päivässä
Hups ja kiitos suosituksesta!
Tässä toinen luku
**
2. luku”Mutta en ymmärrä”, äiti sanoi ja kiristi lettiä niin paljon että Ginny olisi älähtänyt jos olisi jaksanut, ”miksi he eivät halua mennä naimisiin
aiemmin. Ymmärtäisin sen jos he haluaisivat isot häät, mutta eivät he kuulemma halua, minä sanoin että laittaisin ruokaa mutta Ron sanoi että Hermione tahtoo vain jotain pientä. Vähän niin kuin teillä. Mutta sellaisenhan voisi järjestää vaikka viikossa. Heidän ei tarvitsisi odottaa.”
”Ehkä heillä ei vain ole kiire”, Ginny sanoi ja tuijotti ulos ikkunasta. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatteli siitä, että maisema ikkunan takana näytti säilyvän muuttumattomana kaikesta huolimatta. Olisi tuntunut jotenkin kohtuulliselta, että Kotikolon puutarha olisi muuttunut edes hiukan, kun muu maailma oli mennyt palasiksi ja kasattu aivan uudella tavalla.
”Kiire”, äiti toisti, ”
kiire, eihän tässä ole kyse
kiireestä, se helkutin sota kesti
kuusi vuotta, jos sitä ei olisi ollut niin he olisivat varmaan menneet naimisiin jo iät ja ajat sitten.”
”
Äiti.”
”Anteeksi, anteeksi. Haluaisin vain että jotain
iloista tapahtuisi.”
”Tiedän”, hän sanoi. ”Onko George tulossa?”
”Kyllä hän kirjoitti tulevansa. Hän sanoi myös että kävelee asemalta, vaikka tietysti isäsi olisi hakenut hänet. En todellakaan pidä siitä että hän on yksin Lontoossa, hänen ei pitäisi olla yksin missään, hänen pitäisi olla kotona, ja kun hänen veljensäkin… anteeksi, anteeksi. Kyllä minä tiedän että sinä olet kuullut tämän kaiken. Onneksi sinulla on kuitenkin Harry.”
Ginny painoi silmänsä hetkeksi kiinni. Äiti puuhasi edelleen hänen hiustensa parissa, ja hän epäili että kampaus oli ollut jo jonkin aikaa niin valmis kuin oli ylipäänsä mahdollista, ja luultavasti hänen hiuksensa alkoivat jo pistää vastaan ja ryöstäytyä irti tiukaksi vedetystä letistä ihan vain vastalauseena. Hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään luultavasti samasta syystä kuin miksi äiti jatkoi hänen hiustensa taputtelemista. Hän kokeili pystyisikö kuvittelemaan, että oli taas vuosi 1939 ja hän oli kauhuissaan ja samalla uskomattoman toiveikas. Ei hän pystynyt.
”Onko hän…” äiti aloitti vähän hiljaisemmalla äänellä, ”miten sen nyt sanoisi, kyllähän sinä tiedät että viime sodassa… jotkut pojat olivat muuttuneet niin paljon. Enkä nyt puhu vain siitä kranaattishokista, tai en tiedä saisiko sitä enää edes sanoa sillä nimellä, tarkoitan sitä että kun katsoi heidän silmiinsä… mutta Harry vaikuttaa aika reippaalta.”
”Hän on”, Ginny sanoi. ”Hän sai töitä tehtaalta.”
”Hienoa”, äiti sanoi kevyesti, ”
hienoa. Siitä se sitten lähtee, elämä. Ehkä meidän pitäisi mennä. Ron ja Hermione ovat varmaan kohta täällä, ja George myös. Tuntuu niin oudolta että kaikki ovat paikalla, tai melkein kaikki, kaikki jotka ovat yhä… mutta ei nyt puhuta siitä. Uskomatonta että on tällainen kokonainen viikonloppu, ihan kuin olisi kesä eikä kukaan teistä lapsista olisi lähtenyt vielä yhtään mihinkään.”
Ginny melkein naurahti. Äiti laski kätensä hänen olkapäilleen ja puristi niitä kevyesti.
”Kyllä minä tiedän että se on höpsöä”, äiti sanoi, ”mutta saahan sitä joskus hetken haaveilla. Mihin aikaan se sinun ystäväsi tulee?”
”Iltapäivällä. Ronin ja Hermionen kanssa.”
”Ihanaa”, äiti sanoi, ”ihanaa että sinulla ja Harrylla on ystäviä.”
Tuuli ravisteli ikkunalasia karmeja vasten. Ginny yritti ajatella että Luna Lovegood ja Draco Malfoy olivat hänen ja Harryn ystäviä, mutta se tuntui melko nurinkuriselta. Ehkä ongelma oli siinä, ettei hän enää ollut varma olivatko hän ja Harry ystäviä. Hän ei myöskään tiennyt minkä takia Harry oli kutsunut Dracon, mutta ei se oikeastaan haitannut, hän oli ollut helpottunut koska sitten oli tuntunut helpommalta kutsua Luna, ja Hermione oli ollut samaa mieltä, Lunan isä oli kuollut viime talvena ja tietenkin Luna piti ottaa mukaan. Hermione oli näyttänyt hermostuneelta vaikka oli yrittänyt puhua vakaalla äänellä.
”Mennään”, äiti sanoi, ”kohta he tulevat.”
**
Hermione ja Ron näyttivät onnellisilta. Ginny seisoi Harryn vieressä jo lakastuneella nurmikolla ja mietti mahtoivatko hekin näyttää, koska kukaan ei sanonut heille mitään, kukaan ei tehnyt muuta kuin taputti Harrya olkapäälle ja puhui voitoista joilla tarkoitettiin kai pudotettuja vihollislentokoneita. Harry ei kuitenkaan pitänyt häntä kädestä niin kuin Ron piti Hermionea, ja se tuntui monella tavalla lohdulliselta. Ehkä Hermione ei ollutkaan niin kuin hän. Ja ehkä hän ja Harry kuitenkin ymmärsivät toisiaan vähän paremmin kuin hän välillä kuvitteli.
Draco Malfoy seisoi Harryn toisella puolella. He olivat tulleet junalla kaupunkiin ja sitten istuneet täpötäydessä bussissa, ja Draco oli istunut Harryn vieressä ja Ginny oli istunut toisella puolella käytävää ja toivonut ettei hänen tarvitsisi sanoa mitään, eikä hänen ollut tarvinnut. Kun he olivat hieman ennen puoltapäivää olleet perillä, hän oli ihmetellyt etäisesti sitä, miksi kukaan ei pitänyt sitä oudompana. Kyllähän äiti ja isä tiesivät, että Draco Malfoy oli ollut ilkeä rikas poika joka oli kiusannut heitä koska he olivat köyhiä ja näyttivät siltä. Sota oli kuitenkin tehnyt kummallisia asioita ihmisille, ja nyt äiti oli tarttunut Dracoa olkapäistä melkein kuin olisi aikonut halata.
George sentään oli näyttänyt vähän hämmentyneeltä. Toisaalta George ei nykyään muutenkaan puhunut paljoa, ja kun Ginny oli kohauttanut olkapäitään, George oli vain antanut olla. Sellaisia he kaikki nykyään olivat. He antoivat Draco Malfoyn seisoa Kotikolon puutarhassa Harryn vieressä ja ajattelivat, että mitäpä tuosta, asiat olivat kuitenkin muuttuneet. Eikä Ginny oikeastaan piitannut, ei varsinkaan nyt kun Luna oli tullut Ronin ja Hermionen kanssa ja seisoi niin lähellä häntä että heidän käsivartensa hipaisivat silloin tällöin toisiaan.
Hän oli nähnyt Ronin jo kerran, Lontoossa, sinä iltana kun Ron oli vihdoin tullut. He olivat menneet neljästään hiljaiseen ravintolaan parin korttelin päähän asunnosta. Ron oli näyttänyt väsyneeltä ja vähän nuhjuiselta mutta myös hämmentävän onnelliselta, mikä varmaan johtui siitä, että Hermione oli sanonut että he voisivat mennä naimisiin, ei aivan vielä, ehkä keväällä tai kesällä, niin Hermione oli sanonut Ginnylle myöhemmin kun he olivat olleet kahdestaan naistenhuoneessa. Hermione oli näyttänyt vakaalta niin kuin olisi lujasti päättänyt jotain ja aikoisi pysyä sen takana. Oli täysin mahdollista, ettei Hermione ollut onneton.
Nyt Ron halasi äitiä ja äiti tarttui Ronia olkapäistä niin lujaa että melkein nousi ilmaan, kun Ron jälleen suoristi selkänsä. Ron näytti hirvittävän pitkältä ja laihalta, melkein venytetyltä, ja Hermione oli hyvin kaunis polven alle ulottuvassa hameessaan ja vaaleanruskeassa takissaan, kiharat hiukset pörrönä pään ympärillä ja toinen käsi Ronin kämmenessä aina kun Ronin ei tarvinnut halata jotakuta. Aurinko pilkahti silloin tällöin harmaiden pilvien takaa. Heistä olisi ehkä pitänyt ottaa kuva, vaikka nyt kun Bill kietoi kätensä Fleurin olkapäiden ympärille ja veti toisella kädellä Ronin nopeaan halaukseen. He kaikki näyttivät siltä kuin olisivat kirjoittaneet otsaansa
me selvisimme.
**
”Ginny?”
Hän ei heti tajunnut kuka hänelle puhui. Hän kietoi käsivarret ympärilleen ja toivoi että olisi ottanut takin, tai ehkä ettei olisi lähtenyt puutarhaan harhailemaan, koska sitten hän ei olisi seissyt tässä omenapuun alla yksin hämärässä eikä Draco Malfoy olisi voinut tulla juttelemaan hänelle.
”Mitä?” hän kysyi.
Draco puraisi alahuultaan. Hän oli nähnyt miehen ainakin kolmesti sen jälkeen kun oli tullut kotiin ja löytänyt tämän istumassa sängyllään. Hänestä tuntui että sen olisi pitänyt häiritä häntä enemmän, mutta onneksi häntä sentään häiritse kovasti se, ettei hän oikeastaan piitanut.
”Olen pahoillani”, Draco sanoi hitaalla, melkein varovaisella äänellä, niin kuin olisi miettinyt miltä Ginnystä mahtoi tuntua, ”jos tuntuu että tunkeilen. Ei ollut tarkoitus tunkeilla.”
Ginny veti syvään henkeä. Kylmyys kihelmöi keuhkoissa. ”En ole varma mitä sinä teet täällä, mutta älä huolehdi. Et sinä tunkeile. Harry kutsui sinut.”
”Olen pahoillani”, Draco toisti.
”Mistä?” hän kysyi ja kuuli miten Draco päästi hengityksen purkautumaan hitaasti ulos keuhkoista. He seisoivat pitkään hiljaa omenapuun alla, selän takaa talosta kuului puhetta ja jopa välillä naurua ja sitten joku alkoi laulaa, ilmeisesti Fleur, mutta Luna lähti mukaan melkein saman tien. Ginny tuijotti pimentyvää puutarhaa ja metsää sen takana.
”En ihmettele ettet pidä minusta”, Draco sanoi lopulta. ”Olin aika ilkeä kun olimme koulussa.”
”Olit kusipää.”
Draco naurahti terävästi. ”Niin olin. Anteeksi.”
”Ei sillä ole enää väliä”, Ginny sanoi. ”Saat anteeksi. Ja en minä piittaa.”
”Mistä?” Draco kysyi, ja Ginny puristi suunsa kiinni.
Varjot liikkuivat heidän edessään nurmikolla, ja luultavasti ne olivat ihmisiä jotka olivat heidän selkänsä takana sisällä, valoissa. Ginny puristi käsivarsiaan tiukemmin ympärilleen, ja Draco riisui takkinsa ja ojensi sitä häntä kohti. Hän pudisteli päätään ja mies asetti takin takaisin omille harteilleen.
”Jutteletteko te siitä?” hän kysyi. ”Sodasta.”
”Joskus.”
”Hän ei puhu siitä minulle.”
”Tiedän”, Draco sanoi. ”Siitä on vaikea puhua.”
”Paitsi sinulle.”
”Myös minulle. Mutta minä olin siellä.”
”Viime sodan jälkeen”, Ginny sanoi hitaasti, ”ihmiset menivät sekaisin, koska olivat nähneet liikaa, ja ehkä… tehneet liikaa. Mutta Harry ainakin nukkuu joka yö.”
”Kyllä hän pärjää”, Draco sanoi äänellä, joka kuulosti matalalta ja melkein pehmeältä. ”Älä murehdi sitä. Kyllä hän pärjää. Ehkä oli tavallaan parempi olla siellä kaukana yläpuolella.”
”Mutta te näitte kuitenkin kaiken mitä tapahtui.”
”Kaukaa. Se näytti hyvin pieneltä.”
”Ei se ollut pientä”, Ginny sanoi.
”Ei tietenkään”, Draco sanoi. ”Sinun pitäisi mennä töihin. Et sinä ole sellainen ihminen joka jaksaa istua kotona ja odottaa jotakuta.”
”Minä olen naimisissa.”
”Sinä olet turhautunut”, Draco sanoi, ”kyllähän sen näkee. Minäkin näen. Harry näkee myös vaikkei ehkä osaa ajatella sitä. Sinun pitäisi tehdä jotain.”
”En tiedä onnistuuko se.”
”Kukaan ei estä sinua. Ei varsinkaan Harry. Jos hän yrittäisi niin minä puhuisin hänelle järkeä.”
Ginny puristi silmänsä kiinni ja nielaisi naurahduksen, joka pääsi hänen kielelleen saakka. Hän ei voinut kuvitella Draco Malfoyta puhumassa Harrylle järkeä hänen puolestaan, mutta hänen kuvitelmansa ja todellisuus olivat menneet sekaisin jo kauan sitten, varsinkin todellisuus, ja ehkä hän ei enää kyennyt kuvittelemaan oikein mitään. ”Selvä.”
”Meidän pitäisi palata sisälle.”
”Niin”, hän sanoi ja kääntyi kohti taloa, ”muuten Harry alkaa kaivata sinua.”
Hänestä tuntui että Draco katsoi häntä terävästi, mutta puutarha oli täynnä varjoja eikä hän tietenkään voinut olla varma.
**
”Eikö se ole outoa?” Luna kysyi ja istuutui hänen vierelleen seinän viereen. ”Hän oli meille niin ilkeä koulussa ja nyt hän on noin mukava.”
”Draco? Onko hän mukava?”
”Hän kehui minun tukkaani ja pyysi anteeksi että oli ollut mänttipää. Ja hän sanoi että oli mukavaa että hänet oli kutsuttu. Ja minä olin samaa mieltä. Minustakin on mukavaa että minut kutsuttiin.”
”Totta kai sinut kutsuttiin.”
”Tämä on perhejuhla”, Luna sanoi, ”en minä ole perhettä.”
Ginny avasi suunsa, koska varmasti tuohon oli tarkoitus sanoa jotain vastaan, mutta Lunan ääni oli ollut vakaa ja vähän hajamielinen niin kuin tyttö olisi vain todennut asian. Hän siirtyi istumaan vähän lähemmäs Lunaa ja mietti johtuiko Lunan hiusten tuoksu saippuasta vai tuoksuivatko ne siltä muuten vain.
”Et vaikuta siltä että sinua harmittaisi”, Luna sanoi, ”että hän on täällä.”
”Ei minua harmita.”
Luna tarttui hänen käteensä ja asetti sen reitensä päälle. Hän tuijotti suoraan eteenpäin. Fleur ja äiti lauloivat jotain laulua jonka sanoja kumpikaan ei tuntunut muistavan, ja Bill ja George istuivat vierekkäin sohvalla ja näyttivät molemmat siltä etteivät yhtään tienneet mitä olisi pitänyt sanoa. Ron ja Hermione juttelivat isän kanssa pöydän ääressä, ja Draco ja Harry seisoivat ikkunan vieressä ja puhuivat vain toisilleen mutta katsoivat koko ajan kaikkia muita.
”Mitä luulet”, Luna sanoi, ”harmittaisiko sinua enemmän jos olisit rakastunut häneen?”
Ginny hätkähti niin paljon että melkein veti kätensä takaisin. Luna oli kuitenkin alkanut tunnustella hänen sormiaan, ja hän mietti mikä niissä mahtoi olla niin kiinnostavaa ja antoi olla. ”Harryynkö?”
”Niin”, Luna sanoi ja rypisti otsaansa mutta tuijotti edelleen heidän käsiään. Ginnyn käsivarsi oli täynnä pisamia jotka ulottuivat kämmenselälle saakka mutta kumma kyllä loppuivat ennen sormia. Joskus lapsena hän oli katsellut aikakauslehtien naisia, joiden käsivarret olivat tasaisen vaaleat. Jossain vaiheessa hän oli lakannut piittaamasta, mutta nyt hän tajusi että Lunalla oli juuri sellaiset käsivarret.
”Mistä sinä tiedät etten minä ole rakastunut häneen?” hän kysyi juuri niin hiljaisella äänellä että Luna kuulisi.
”Oletko sinä?”
”En usko. En enää muista miltä se tuntuu.”
”Luuletko että olit rakastunut häneen?”
”Olin”, hän sanoi ja veti sitten syvään henkeä. Luna otti kiinni hänen ranteestaan. ”En minä tiedä. Luulin että olin, mutta eihän sitä voi tietää mitenkään. En enää edes muista miltä se tuntui silloin. En pystyisi sanomaan vaikka tietäisin miltä sen kuuluisi tuntua.”
”En usko että siitä on mitään sääntöjä”, Luna sanoi, ”toivottavasti ei ole. Sellainen olisi hirvittävän kurjaa. Ja… turhaa.”
”Varmasti on jotain sääntöjä.”
”Sinun pitäisi mennä töihin. Sinä olet kyllästynyt, etkä halua olla kotona, etkä halua tehdä sellaisia juttuja mitä kotirouvat tekevät.”
”Draco sanoi ihan samaa.”
”Sanoiko?”
”Melkein. Hän sanoi että hän puhuu Harryn ympäri jos Harry yrittää estää minua. Mutta en usko että hän estäisi. En usko että häntä kiinnostaa.”
”Voi”, Luna sanoi ja käänsi hänen kätensä toisin päin, ”kyllä häntä kiinnostaa. Mutta hänkään ei ole sellainen kuin kuvitteli olevansa. Sellainen on hirvittävän vaikeaa.”
”Hän ei puhu minulle.”
”Sinä voit puhua minulle. Sano minulle mitä haluaisit sanoa.”
”Harry”, Ginny sanoi ja tarttui Lunan käsivarteen kyynärpään alapuolelta. Luna kääntyi häntä kohti ja tuijotti, ja hän tajusi että he olivat niin lähellä toisiaan että hän pystyi näkemään pienet rypyt Lunan silmien ympärillä. ”
Harry”, hän toisti niin hiljaa ettei kukaan muu kuulisi, ”haluaisin että puhuisit minulle enemmän.”
”En osaa”, Luna sanoi vähän surullisella äänellä.
”En tiedä mitä sinulle tapahtui”, Ginny sanoi, ”ja välillä tuntuu etten tiedä edes mitä minulle tapahtui. Mutta jos voisit puhua minulle, niin ehkä sitten tajuaisin vähän paremmin, mistä se johtuu.”
”Mikä?”
”Se että minä en…” Ginny aloitti ja tajusi sitten ettei voisi sanoa tätä Harrylle. Luna kuitenkin nojautui kohti häntä, ja selkänsä takaa hän kuuli Harryn vaimean naurahduksen ja Dracon matalan äänen. ”Että minä en tiedä miten osaisin olla rakastunut sinuun.”
”Ginny”, Luna sanoi hitaasti ja silitti hänen käsivarttaan. ”Älä murehdi.”
”Tietenkin minä murehdin.”
”No murehdi sitten. Minä haluaisin ehkä lisää sitä kakkua mitä äitisi oli tehnyt. Luuletko että voisimme syödä sitä vähän lisää?”
”Se on tehty ihan vääristä aineksista. Äiti suri sitä tänä aamuna. Kaikki on edelleen säännöstelyssä niin että hänen piti soveltaa melkein jokaisen jutun kohdalla.”
”Siitä tuli silti hyvää”, Luna sanoi, ”siinä näet, ei se haittaa vaikkei aina menisikään niin kuin on suunnitellut. Huomaako kukaan jos me menemme keittiöön?”
”En usko”, Ginny sanoi.
Kukaan ei huomannut. He istuivat pienessä keittiössä kahdella narisevalla tuolilla ja hän katsoi miten Luna söi ison palan kakkua ja nuoli sitten sormensa. Se mitä hän oli äsken sanonut Lunalle viipyi edelleen hänen suussaan, ja hän mietti mitä tapahtuisi jos hän sanoisi sen Harrylle. Ehkä Harry ymmärtäisi mitä hän tarkoitti ja ehkä ei. Luna työnsi hiuksia pois hänen otsaltaan ja sanoi sitten että hänen lettinsä oli hajoamassa, ja hän veti syvään henkeä ja istui liikkumattomana paikallaan kun Luna yritti kiinnittää hänen hiuksiaan takaisin kampaukseen ja ne karkailivat vain entistä enemmän. Lunan sormet olivat pehmeät mutta kummallisen viileät, ja Ginny mietti hajamielisesti, että vaikka hän ei ikinä tietäisi mitä oikeastaan halusi sanoa, hänen tukkansa sentään tekisi aina niin kuin huvitti.
**
He matkustivat takaisin Lontooseen junalla sunnuntai-iltana. Hermione ja Ron istuivat vierekkäin ja puhuivat jostain hiljaisella äänellä, ja välillä Ron lopetti puhumisen pitkäksi aikaa, ja Hermione suoristi Ronin paidan hihaa vaikka siinä ei varmasti ollut mitään vikaa, ja Ginny olisi ehkä ollut kateellinen jos ei olisi ollut niin väsynyt. Luna istui hänen vieressään ja kertoi hänelle kaikista kummallisista asioista joita maailmassa kuulemma tapahtui ja jotka eivät välttämättä olleet totta mutta saattoivat kuitenkin hyvinkin olla, kukapa niistä tiesi, jonkun pitäisi ihan totta mennä paikan päälle katsomaan. Harry ja Draco istuivat seuraavalla penkkirivillä eivätkä olleet puhuneet koko matkan aikana juuri mitään, ja Ginny katseli kuinka Harryn pää alkoi notkahdella Dracon suuntaan aina kun juna nytkähti raiteilla.
Rautatieasemalta he lähtivät jokainen omaan suuntaansa, paitsi että Ginny ja Harry kävelivät vierekkäin pieneen asuntoonsa, joka tuoksui edelleen papukastikkeelta jota he olivat syöneet ennen lähtöä. Harry työnsi heidän matkalaukkunsa huojuvan pöydän alle ja istuutui jakkaralle ja painoi kyynärpäät pöytää vasten. Ginny käveli ikkunan luo. Jos hän avaisi ikkunan, ehkä asunto muuttuisi vähän isommaksi.
”Draco sanoi että oli jutellut sinulle.”
Hän puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja painoi kämmenensä ikkunalasia vasten. Lattia vinkui kun Harryn jakkaran jalat nytkähtivät sitä vasten.
”Hän sanoi että sinä haluaisit puhua minulle”, Harry sanoi ja hengitti vähän katkonaisesti, ”sodasta. Mutta että minä en osaa puhua.”
”Ethän sinä osaa.”
”En niin”, Harry sanoi, ”en vain osaa, se näyttää… se näyttää edelleen samalta kuin lentokoneen ikkunasta. Hän sanoi myös että sinä olit kysynyt olenko minä kunnossa.”
”En minä kysynyt sitä.”
”Kyllä minä ehkä olen. Ainakin suurin piirtein. Ainakin enemmän kuin useammat. Mutta en tiedä miten siitä voisi puhua. Etkä sinä yleensä kysy mitään.” Harry huokaisi syvään ja suoristi selkänsä. ”
Ginny. Kysy minulta.”
Hän tuijotti lasin läpi ihmisiä, jotka kävelivät kadulla lamppujen alla. Hän oli varma ettei kysyisi, ja sitten hän kuitenkin nousi seisomaan ja käveli Harryn eteen ja istuutui yhdelle huojuvalle jakkaralle.
”Hyvä on”, hän sanoi. ”Miksi sinä haluat olla hänen kanssaan?”
Harry vavahti mutta katsoi häntä silmiin, ja hänestä tuntui että se oli ehkä ensimmäinen kerta sodan jälkeen, kun Harry oli todella nähnyt hänet. ”Hän tuli sinne vähän minun jälkeeni. Ja tietysti minä ajattelin että kuinka surkea tuuri, että me emme tulisi toimeen, mutta sitten jotenkin… kaikki oli niin kaukana. Me rupesimme puhumaan. Hän pyysi joskus anteeksi niitä vanhoja juttuja ja minäkin pyysin ja tuntui etten oikein enää edes muistanut, mistä oli ollut kyse. Ja sitten yhden kerran yksi meidän koneistamme putosi ja en tiennyt mikä se oli ja olin vähän aikaa ihan varma että hän oli kuollut.”
En minä halunnut kuulla tätä, Ginny ajatteli. Harry puri alahuultaan ja tuijotti häntä niin kuin olisi odottanut milloin hän saisi tarpeekseen. Hän ajatteli Lunaa joka oli pidellyt kiinni hänen käsivarrestaan ja käskenyt hänen olla murehtimatta, ja hän muisti hätäiset häät syksyllä 1943.
”Sitten laskeuduin ja näin hänet”, Harry sanoi ja puristi kämmeniään nyrkkiin polvien päällä, ”ja hän käveli konehallin taakse hakemaan jotain, en enää edes muista mitä, ja minä seurasin perässä ja suutelin häntä.”
”Sinä.”
Harry nyökkäsi. ”Hän työnsi minut pois. Ajattelin että minut siirretään jonnekin, maavoimiin, jonnekin missä on ensimmäisenä tulilinjalla, mutta mitään ei tapahtunut, ja sitten joskus hän sanoi ihan ohimennen ettei ollut kertonut kenellekään.”
”Milloin?”
”Kesällä”, Harry sanoi ohuella äänellä, ”kesällä 1943.”
”Mutta me –”
”Olen pahoillani, olen hirveän pahoillani. Yritin korjata sen ihan väärällä tavalla. Luulin että saisin sen korjattua. Mutta sitten joulun jälkeen hän suuteli minua ja minä…”
”Sinun olisi pitänyt kertoa minulle. Aiemmin. Sinun ei olisi pitänyt kosia.”
”Voit tietenkin ottaa eron”, Harry sanoi vähän ohuella äänellä, ”jos tahdot, voit sanoa että minä olen… että se johtuu sodasta, että minä olen… että minulla ei ole enää kaikki kunnossa. Tai ihan mitä vain, mitä vain muuta paitsi…”
”En minä halua erota”, Ginny sanoi ja nousi seisomaan, ”en ainakaan nyt, en tänään, voidaanko… jos mentäisiin vain nukkumaan.”
”Ethän sinä nuku.”
”Ei sinun pitäisi tietää siitä.”
”Kyllä minä tiedän”, Harry sanoi. ”Oletko vihainen?”
”En”, hän sanoi ja puri hampaat kiinni alahuuleen, ”en ole, en minä tiedä. Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin.”
”Et voinut tietää.”
”Tiesin ettei olisi pitänyt”, hän sanoi, ”
luoja, kyllä minä tavallaan tiesin, se oli vain… se tuntui joskus niin tärkeältä.”
”Tiedän”, Harry sanoi hyvin hiljaa, ”niin tuntui.”
”Voidaanko nukkua?” Ginny kysyi ja istuutui sängylle joka huojahti hänen allaan. ”Minä jätän ikkunan auki, ja yritetään nukkua, ja jos voitaisiin vain.. unohtaa tämä ainakin muutamaksi päiväksi.”
Kaupunki oli melkein hiljainen. Välillä kadulla kulki joku yksinäinen auto tai seurue, ja lamput sirisivät vaimeasti, ja valo liukui verhojen välistä lattialle ja häilyi siinä. Ginny yritti pitää silmiään kiinni vaikka lopulta se alkoi tuntua tyhmältä, eihän hän kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Harry silitti hänen hiuksiaan kunnes nukahti, ja hän mietti olisiko hänen pitänyt kiittää tai ehkä käskeä Harryn lopettaa, mutta hän oli liian väsynyt tekemään mitään, ja sitä paitsi se tuntui ihan hyvältä. Ja ainakin hän nyt kuvitteli tietävänsä mitä se oli.
**
Hän tapasi Annien tavaratalossa marraskuun alussa. Hän oli yrittänyt ostaa Harrylle uuden paidan, koska edellisistä alkoi näkyä että niitä oli korjattu moneen kertaan, ja hän oli aina ollut surkea ompelija eikä uskonut että se asia juurikaan parantuisi tulevaisuudessa. Hän nyki paitojen hihoja miestenosaston edullisimmassa kulmauksessa ja mietti miten ihmeessä hänen oli tarkoitus tietää, kuinka pitkät kädet Harrylla oli. Joku pysähtyi hänen viereensä ja hän ajatteli että oli tehnyt jotain typerää, mutta sitten Annie tervehti häntä.
Hän ei tiennyt minkä takia oli ajatellut Annieta enemmän kuin muita ilmatorjunnan tyttöjä. Ehkä se johtui vain siitä, että he olivat asuneet samalla suunnalla ja kävelleet joskus kotiin yhtä matkaa, ja Annie oli ottanut kiinni hänen käsivarrestaan väsyttyään kävelemiseen. Ja Annie oli kertonut hänelle juttuja, vaikka myöhemmin hän ei enää yleensä muistanut mitä ne olivat olleet.
”Ginny”, Annie sanoi ja hymyili hänelle leveästi miesten paitojen keskellä. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Ostan –”, hän aloitti ja päästi sitten tummanruskean hihan irti, ”- Harrylle paitaa. En jaksa enää korjata niitä vanhoja. Mitä sinä täällä teet?”
”Seurasin sinua”, Annie sanoi ja tarttui hänen käsivarteensa. ”Näin sinut naistenosaston toiselta puolelta ja rupesin miettimään että olitko se todella sinä, ja sitten seurasin sinua tänne. Aiotko ostaa tuon paidan?”
”En usko.”
”Mennään teelle”, Annie sanoi.
Annie näytti melkein samalta kuin ennenkin. He kävelivät vilkasta jalkakäytävää pitkin, mutta nyt Annie ei enää pidellyt Ginnyn käsivarresta kiinni. Hän ei oikein tiennyt mikä Anniessa oli erilaista, eikä hän keksinyt mitään vaikka yritti vaivihkaa vilkuilla Annieta samalla kun he pujottelivat ihmisten välistä kohti jotain paikkaa joka kuulemma oli hyvä ja aivan lähellä. Annien pitkät tummanruskeat hiukset oli edelleen sidottu leteillä niskaan, ja erityisen vilkkaan risteyksen kohdalla Annie sai hänet kiinni vilkuilusta ja sanoi että odotti eniten sitä että sampoo ja huulipunat palaisivat Lontooseen. Hän alkoi miettiä että ehkä se olikin hän itse joka oli muuttunut.
Perillä he ostivat kupit teetä ja istuivat lähelle ikkunaa. Pöytä oli niin pieni että Annien kengän kärki osui muutaman kerran Ginnyn nilkkoihin. Hän joi teetään vaikka se oli vähän liian kuumaa, ja Annie tuijotti häntä eikä se oikeastaan edes haitannut.
”Sinä olet surullinen”, Annie sanoi lopulta.
”Olen kyllästynyt”, hän sanoi. ”Olen yrittänyt löytää töitä melkein kuukauden, mutta kaikkialla sanotaan ettei meitä enää tarvita kun miehet tulevat takaisin.”
”Saamarin idiootit”, Annie sanoi ja Ginny melkein läikytti teemukinsa pöydälle. ”Ne odottavat että me menemme takaisin kotiin nyt kun sota on ohi ja olemme niin kuin ennenkin emmekä halua mitään muuta. Mutta ei se mene niin. Kaikki on muuttunut.”
”En tiedä onko”, Ginny sanoi, ”en ihan oikeasti tiedä. Siitä on niin pitkä aika. En muista millaista oli ennen sotaa.”
”Kyllä sinä löydät jotain”, Annie sanoi ja katsoi häntä silmät kapeina. ”Minä menin takaisin kotiin heinäkuussa kun ne lähettivät meidät loput pois, muistathan, Brightoniin. Mutta ei siellä ollut mitään. Minun pitäisi varmaan ruveta ompelemaan, olin aika hyvä siinä silloin joskus ennen.”
”Minä olin surkea”, Ginny sanoi.
Annie hymyili hänelle ja puraisi sitten alahuultaan. Hän muisti miten Annie oli joskus sodan aikana saanut siltä amerikkalaiselta sotilaalta nylon-sukkahousut ja he olivat lähteneet vapaailtanaan ulos ja sitten oli tullut ilmahälytys, ja he olivat olleet pommisuojassa monta tuntia ja Annie oli nojannut hänen olkapäähänsä ja miettinyt miten sukkahousuille mahtaisi käydä.
”Entä sinun… miehesi? Se joka rikkoo kaikki paitansa?”
”Ei hän –”, Ginny aloitti ja tajusi sitten, että Annie kiusasi häntä. ”Harry. Hän tuli takaisin. Hän on nyt… kotona.”
”Ja hän on…”
”Kunnossa”, Ginny sanoi, ”luulen niin. Hän nukkuu öisin. Hän oli lentäjä, niin että hän katseli sitä kaikkea kaukaa yläpuolelta.”
”En haluaisi katsella sitä kaukaa yläpuolelta”, Annie sanoi, ”en haluaisi katsella ollenkaan. Milloin hän tuli?”
”Elokuussa, melkein ensimmäisten joukossa. Menin asemalle vastaan.”
”Et ikinä puhunut hänestä.”
”Ei ollut mitään sanottavaa”, Ginny sanoi ja vilkaisi sitten ympärilleen. Muissa pöydissä ihmiset olivat nojautuneet toisiaan kohti ja pitelivät teekuppejaan ja heiluttivat lusikoita ja puhuivat tasaisella äänellä asioista, jotka sekoittuivat toisiinsa. Kaikkein lähimpänä istui ehkä nelikymppinen nainen, joka selitti puuvillakankaan huonosta laadusta ja näytti siltä ettei pystynyt ajattelemaan mitään muuta. ”Hän tapasi jonkun. Sodassa.”
Annie avasi suunsa ja huokaisi syvään. ”Ginny, se on aivan –”
”Yhden pojan”, Ginny sanoi niin tasaisella äänellä kuin osasi, ”meidän koulusta. Heidät määrättiin samaan paikkaan.”
Annie katsoi häntä ja puristi huulensa hetkeksi yhteen. Ehkä hän oli tehnyt virheen, eihän tästä olisi pitänyt sanoa mitään, Harry suuttuisi hänelle, Annie voisi kertoa jollekin ja sitten… mutta eihän hän tiennyt mitä sitten tapahtuisi.
”Älä kerro kenellekään”, hän sanoi.
”En tietenkään”, Annie sanoi, nojautui häntä kohti pienen pöydän yli ja tarttui hänen käsiinsä. Hän laski teekupin pöydälle ja tajusi samalla että lusikka oli alkanut täristä lautasen reunaa vasten. ”Sellaista tapahtuu. Varsinkin sodassa. Pojat ovat siellä monta vuotta eivätkä ehkä näe tyttöjä kuukausiin ja… ei se ole mitenkään tavatonta.”
”He tapaavat edelleen.”
Annie puristi hänen kättään ja räpytteli silmiään. ”Selvä.
Selvä. Oletko… tavannut sen miehen?”
”Olen. Hän on ihan mukava. Tai siis, hän oli kamala koulussa, mutta hänestä on tullut ihan mukava.” Ginny huokaisi syvään. ”Hän puhuu minulle enemmän kuin Harry.”
”Oletko vihainen?” Annie kysyi.
Ginny pudisteli päätään ja mietti, mitä muuta vaihtoehtoja hänellä oli. Ehkä Annie kysyisi ne kaikki läpi. Oliko hän pettynyt? Tietenkin oli mutta eniten itseensä. Oliko hän surullinen? Ehkä. Mutta ei se johtunut Harrysta.
”En piittaa kovin paljon”, hän sanoi ääneen, ja Annie tuijotti häntä silmät kapeina ja huolestuneina. ”Harry sanoi että voisin ottaa eron jos haluaisin, mutta en tiedä haluanko. En tiedä mitä tekisin sitten. Eikä minua oikeastaan… ei minua
haittaa. Varmaan sen pitäisi haitata.”
”En tiedä”, Annie sanoi. ”En todellakaan tiedä.”
”En halua olla hänen kanssaan”, Ginny sanoi ja hiljensi ääntään, ”tiedäthän, sillä tavalla, enkä halua suudella häntä, enkä muista miltä tuntui haluta niitä asioita, niin että ei se… en tiedä mitä se haittaisi jos hän… mutta tuntuu että jos hän lähtisi, olisin ihan yksin.”
Annie tuijotti häntä ja räpytteli silmiään, ja hän irrotti kämmenensä Annien sormien välistä ja tarttui teekuppiinsa. Tee oli aika viileää mutta hän joi sen silti. Annie katsoi häntä ja hengitti syvään niin että takin rintamus nousi ja laski.
”Entä sinä?” Ginny kysyi hetken päästä. ”Oletko kuullut siitä amerikkalaisesta?”
”En”, Annie sanoi ohuella äänellä. ”Luulen että hän palasi Pohjois-Carolinaan ja meni naimisiin sen tytön kanssa josta piti ennen sotaa, ja sitten hän varmaan jatkoi isänsä maatilaa.”
”Toivottavasti heillä menee paremmin kuin minulla”, Ginny sanoi ja toivoi että teetä olisi ollut vielä.
**
Sinä iltapäivänä hän pesi astioita kun Harry tuli töistä kotiin. Gnny ei vieläkään tiennyt, mitä Harry itse asiassa teki siellä tehtaalla, koska tietenkään tämä ei kertonut ja tietenkään hän ei kysynyt. Hän keskittyi käyttämään mahdollisimman vähän vettä ja mietti miten ei ollut edes ostanut sitä paitaa Harrylle, ja sitten hän oli ollut melkein kaksi tuntia Annien kanssa ja kertonut asioista joista ei olisi pitänyt kertoa. Myöhemmin he olivat kävelleet joenrantaa pitkin ja Annie oli taas nojannut hänen käsivarteensa niin kuin ennen, ja kotona hän oli muistanut että hänen olisi pitänyt pestä pyykkejä tänään.
Harry laittoi takkinsa naulakkoon, käveli huoneen poikki ja istuutui sängylle. Ginny jatkoi tiskaamista. Edellisen illan ruokaa oli vielä jäljellä ja Harry tiesi sen. Hän olisi ehkä voinut kysyä miten työpäivä oli mennyt, mutta Harry ei kuitenkaan olisi kertonut ja sitä paitsi hän ei olisi varmaan saanut sitä sanottua kuulostamatta katkeralta. Eikä hän halunnut kuulostaa katkeralta varsinkaan nyt kun Harry saattaisi tulkita hänen katkeruutensa syyt väärin.
”Ginny”, Harry sanoi, ja hän tajusi että hänen kätensä olivat pysähtyneet. Hän veti ne pois vadista, kuivasi ne ja kääntyi sitten ympäri. Harry puri alahuultaan ja näytti huolestuneelta, ja hän mietti mitä Harry odotti, sitäkö että hän suuttuisi? Hän ei ollut maininnut Dracoa sen yhden keskustelun jälkeen, eikä hän ollut sanonut mitään siitä että Harry lähti iltaisin ulos töiden jälkeen.
”Mitä sinä haluat?” Harry kysyi ja tuijotti häntä sängyltä, ja hän melkein nauroi ääneen. ”Haluatko erota? Haluatko että minä muutan jonnekin muualle? Haluatko että minä lakkaan…”
Lakkaat näkemästä häntä, Ginny ajatteli ja nyki hameen helmaa suoremmaksi. Harry työnsi molemmat kädet hiuksiin niin kuin oli tehnyt jo koulussa aina silloin kun jokin oli erityisen huonosti tai vaikeaa, kyllä hän muisti tuon eleen. Hän ei uskonut että Harry lakkaisi näkemästä Dracoa. Hän ei ymmärtänyt minkä ihmeen takia Harry lakkaisi näkemästä Dracoa, ei ainakaan sen takia mitä heillä oli täällä kotona. Hän ei olisi taatusti lakannut näkemästä Dracoa, jos hän olisi ollut Harry.
”Haluan”, hän sanoi hitaasti, ”haluan mennä töihin. Haluan tehdä jotain missä on järkeä. Niin kuin tein sodan aikana. Mutta mitään tekemistä ei enää ole.”
”Minä tarkoitin –”, Harry sanoi ja puri huultaan, ”- tarkoitin että mitä haluat tehdä minun kanssani. Haluatko että lähden?”
Ginny pudisteli päätään. Harry painoi kämmenet poskia vasten ja näytti samaan aikaan niin huojentuneelta ja onnettomalta että sitä oli vaikea katsoa. Ginny käveli ikkunan eteen ja avasi sen, ja kaupungin äänet tulivat ikkunalaudan yli ja valuivat huoneeseen eikä se tuntunut enää aivan yhtä pieneltä.
”Et sinä kuitenkaan voi olla hänen kanssaan”, Ginny sanoi, ”sillä tavalla että ihmiset näkevät. Kyllähän sinä sen tiedät.”
Harry suoristi selkänsä eikä sanonut mitään.
”Tai ehkä ne tekisivät sinun kohdallasi poikkeuksen, koska sinä olet sotasankari.”
”Eivät ne tee poikkeuksia”, Harry sanoi tasaisella äänellä.
”Jatketaan näin”, Ginny sanoi. ”Tee sinä mitä haluat. Ja minä yritän keksiä mitä minä haluan.”
”Minun ei olisi pitänyt vetää sinua tähän.”
”Ei niin”, hän sanoi, ”mutta turha sitä on enää murehtia. Sinä voit nähdä häntä miten paljon tahdot. Ei minua haittaa. Muta sitten kun minä löydän jostain töitä, sinä saat ruveta pesemään itse omat paitasi.”
Harry naurahti ja vaikeni sitten saman tien, kun Ginny kääntyi tuijottamaan. ”Selvä. Kuulostaa reilulta.”
”Hyvä”, hän sanoi.
”Hyvä”, Harry sanoi ja hymyili hänelle aivan vähän.
**
”Milloin häät ovat?” Luna kysyi ja nojasi pöydän yli lähemmäs Hermionea. Hermione oli suoristanut hiuksensa ja näytti siltä kuin olisi vähän väliä halunnut nykiä niitä ja sitten estänyt itseään viime tipassa. Ginny tuijotti Hermionen sormia jotka olivat nyrkissä pöydällä, ja sitä kapeaa kultaista sormusta. Hän oli luultavasti koko illan odottanut näkevänsä jotain, mikä paljastaisi että Hermione oli vähän onneton. Ehkä hän ei ollut kovin hyvä ystävä.
”Ehkä kesällä”, Hermione sanoi ja hymyili. ”En minä tiedä vielä. Ron haluaisi mennä naimisiin saman tien ja minä haluaisin… haluaisin että jotain tapahtuisi ennen sitä. Että pääsisin opiskelemaan tai jotain sellaista. Niin että tietäisin että minulla on jotain muutakin.”
”Ron näyttää paljon vanhemmalta nykyään”, Luna sanoi, ”niin kuin hän olisi aikuinen.”
”Tiedän”, Hermione sanoi. ”Välillä mietin että ehkä on parempi, jos ajattelen että hän on joku eri ihminen. Sitten voin vain tutustua häneen eikä tarvitse koko ajan miettiä, millainen hän oli kahdeksantoistavuotiaana. Ja olen aika varma että tykkään hänestä.”
”Hyvä”, Ginny sanoi, ja Hermione ja Luna kääntyivät katsomaan häntä. He istuivat rauhallisessa sivupöydässä ravintolassa jossa ihmiset olivat jo alkaneet tanssia, ja kohta he varmaan lähtisivät ja hän kävelisi muutaman korttelin verran kotiinsa, niiden kerrostalojen ohi joita oli alettu rakentaa uudelleen. Harry olisi luultavasti kotona, koska Draco oli taas lähtenyt suvun kartanolle, ja tällä kertaa Harry oli hymyillyt ihan vähän kun oli sanonut sen, ja Ginny oli hymyillyt takaisin ja ajatellut että se oli melkein kuin heillä olisi ollut yhteinen vitsi, ja oli tavallaan hyvin mukavaa että oli joku yhteinen juttu jonkun ihmisen kanssa.
”Mitä sinulle kuuluu?” Hermione kysyi vähän kireällä äänellä. ”Ei olla nähty pitkään aikaan.”
”Koska sinä olet ollut vain Ronin kanssa”, Ginny sanoi.
”Niin”, Hermione sanoi ja rypisti otsaansa, ”totta. Anteeksi.”
”En minä tarkoittanut sitä sillä tavalla. Yritin vain kiusata. Olen iloinen että olet onnellinen ja että Ron on taas täällä. Totta kai.”
”Selvä”, Hermione sanoi ja katsoi omia sormiaan. ”Vieläkö Harry näkee Dracoa?”
”He ovat ystäviä”, Ginny sanoi mahdollisimman tasaisella äänellä. ”Tietenkin he näkevät toisiaan.”
Hänestä tuntui että Hermione katsoi mietteliäästi vaatenaulakkoa tanssilattian toisella puolella ja että Luna tuijotti häntä ja että he molemmat tiesivät tai ainakin arvasivat. Hän yritti hymyillä Lunalle, ja sitten Luna hymyili heti takaisin ja hymy alkoi tuntua ihan tavalliselta hänen kasvoillaan. Luna sanoi jotain kappaleesta jota bändi oli juuri alkanut soittaa ja tanssimisesta ja siitä mihin poikia nyt ylipäänsä tarvitsi vaikka ehkä kantamaan painavia asioita eikä välttämättä edes silloin.