Ficin nimi: Mestari ja muusa
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Sly Cooper
Ikäraja: S
Genre: Draama
Paritus: Tulkinnanvarainen Arpeggio/Neyla
Summary:
Jollain merkillisellä tavalla heistä oli tullut toistensa tukipilareita ja avoimia kirjoja jo kauan sitten, vaikka heidän keskinäiset välinsä eivät nojanneetkaan ennen kaikkea läheisyyteen.A/N: Minulle on näköjään ilmaantunut jonkinasteinen pakkomielle tästä kaksikosta. Tajunnanvirtaa parhaimmillaan.
PS: Arpeggion pianokappale on nimeltään Scarborough Fair.***
“Minä en vieläkään oikein käsitä tätä.”
”Mitä käsitettävää siinä mahtaa olla? Minusta kaikki vaikuttaa täysin rationaaliselta.”
Neyla nojasi selkäänsä suureen mustaan pianoon ja käänteli uutuuttaan kiiltelevää virkamerkkiä kädessään.
”Joku voisi väittää, että pääsin sisään liiankin helposti”, hän sanoi pieni virne huulillaan ja tavoitteli vitsikästä sävyä huolimatta siitä, että pieni epävarmuus nakersi edelleen.
”Sanoisin, että Interpoliin olisi jokseenkin vaikea tulla hyväksytyksi kevyin perustein”, Arpeggio totesi ja laski nuottikirjansa pianon telineelle. ”Saat kiittää yksinomaan ansioitasi, Neyla.”
”Niin, kaikesta päätellen ne eivät olekaan yhtään hassumpia”, Neyla tokaisi ja hypähti kevyesti pianon päälle, vaikka arvasikin ansaitsevansa Arpeggiolta moittivan silmäyksen. Tämä ei yleensä arvostanut, että sellaisilla huonekaluilla istuttiin, joita ei ollut suunniteltu sitä varten.
”Ansioita, joiden saavuttamisessa minulla oli oma vaatimaton roolinsa."
Neyla pyöräytti silmiään huvittuneena. ”Älä nyt kunniaa itsellesi rohmua.”
”Minun ei tarvitse rohmuta kenenkään kunniaa tai ansioita”, Arpeggio virkkoi. ”Niitä minulla riittää omastakin takaa.”
”Sitä minäkin. Sinulla kenties oli osa aineksista, mutta lopputuloksen syntyminen oli minun vastuullani”, Neyla tuumasi ja vilkaisi taas vaistomaisesti virkamerkkiä kädessään.
”Toden totta”, Arpeggio sanoi ja lopetti nuottikirjan selaamisen ilmeisesti löydettyään jonkin hyvän kappaleen. ”Kaikesta päätellen en laskenut varallesi katteettomia odotuksia. Olen varsin ylpeä sinusta.”
”Sanot tuota aika usein nykyään.”
”Annat minulle ehkä liiaksi aihetta”, Arpeggio sanoi ja alkoi soittaa rauhallista melodiaa.
Tavallisesti Arpeggio ei jaellut kehujaan niin avokätisesti, joten hän oli kai todella antanut sellaiseen aihetta viime aikoina. Sen lisäksi, että hän oli luonnollisesti mielissään saavutuksestaan, oman lisänsä ylpeyden ruokkimiseen toi se, että kerrankin hän saattoi sanoa jonkun osoittaneen hänen tehneen hyviäkin ratkaisuja elämässä. Kaikesta riippumattomuudesta ja itsetietoisuudesta huolimatta Arpeggio oli henkilö, jonka mielipiteitä Neyla todella pysähtyi kuuntelemaan ja joilla oli hänelle jotain väliä.
”
...parsley, sage, rosemary and thyme... Remember me to one who lives there...”
“Saisit laulaa useamminkin”, Neyla hymähti ohimennen.
”En sinänsä harrasta laulamista”, Arpeggio vastasi lyhyesti. Neyla mietti, olisiko tämä ehkä jatkanut lauluaan, ellei hän olisi sanonut väliin jotain. Mahtoiko se sitten olla ujoutta, joka iski väliin.
”Ei sinulla kai pahemmin harrastuksia olekaan”, Neyla tuumasi. ”Mitä nyt vietät iltojasi kaiken maailman kissanristiäisissä.”
Arpeggio hymähti kuivasti ja loi häneen silmäyksen kulmiensa alta. Kappale oli niin tuttu, että oikeat koskettimet löytyivät katsomattakin.
”Julkisuuskuvani vaatii minua kunnioittamaan läsnäolollani sellaisiakin tilaisuuksia, joihin osallistuminen aiheuttaa minulle lähinnä epämääräistä ahdistusta ja harmaita hiuksia.”
”Julkisuuskuvasi”, Neyla toisti hieman huvittuneena. ”Kuulostaa mahtipontiselta.”
”Minulla on maineeni niissä piireissä, joissa vaikutan”, Arpeggio sanoi asettaen puolikuunmuotoisia laseja paremmin nokalleen.
”Lisäksi sinulla on tapana kaveerata kummallisten tyyppien kanssa.”
”Kuka on mielestäsi kummallinen?”
”Ainakin se yksi lipevä tapaus”, Neyla tiesi heti sanoa. ”Se sir Rupert tai Raphael, kuka lieneekään.”
”Sir Raleigh? No jaa, en sinänsä sanoisi häntä kummalliseksi. Sanoisin ennemminkin, että hän on raivostuttava riippakivi näin sivistyneesti ilmaisten.”
Neyla katsahti Arpeggiota kummastunut hymy huulillaan. Harvemmin tämä sanoi jotain noin suorapuheista. ”Kas vain, mistä nyt tuulee?”
”Jos minulta kysytään, sir Raleigh on verraton esimerkki siitä, millaisten tyhjäntoimittajien kanssa joudun silloin tällöin kuluttamaan aikaani sosiaalisesta pakosta", Arpeggio tuhahti välinpitämättömään sävyyn. "Hänellä ei ole selkeää vakaumusta pyrkimystensä kanssa. Mauttomasti sanoen se herra on vain yksi pitkästyttävä vetelehtijä, mutta valitettavasti hän näyttäytyy samoissa piireissä sen verran usein, että eroon pääseminen on mahdotonta.”
”Lontoossa on hämmentävän pienet piirit."
”Ikävä kyllä."
”Voittaa tämä silti New Delhin”, Neyla tuumasi olankohautuksella ja loi katseen suuresta ikkunasta ulos pilviselle taivaalle. Hän tunsi niskassaan Arpeggion tulkitsemattoman silmäyksen.
”Idässä on tietenkin oma viehätyksensä”, mies totesi kuulostaen kuitenkin sen verran välinpitämättömältä, ettei tämän voinut olettaa tarkoittavan sanojaan kokonaisuudessaan. Se ei yllättänyt. Eksoottisen värikkään Bollywoodin lisäksi monet eivät tienneet Intiasta tuon taivaallista. Jos olisivat, kukaan täysjärkinen ei olisi voinut väittää sitä viehättäväksi.
Heikkouden puuskassaan Neyla oli joskus avannut hieman menneisyyttään ja antanut osapuilleen tyydyttävän kuvan Intian köyhemmästä ja kurjemmasta puolesta. Arpeggio, joka oli syntynyt hopealusikka nokassaan, ei olisi voinut saada käsitystä sellaisesta elämästä kuin vain kertomuksien kautta.
Neylalle ei ollut tippaakaan luonteenomaista kertoa asioistaan avoimesti, mutta Arpeggion hyvä kuuntelutaito oli saanut pienen halkeaman muuriin. Tämä itse pysytteli henkilökohtaisimmissa ajatuksissaan tiukasti omalla reviirillään, mutta hän oli aina ensimmäinen, jonka kanssa tämä jakoi ääneen sanotut asiat. Neyla ei lisäksi ollut mikään amatööri toisten sanattomassa tulkinnassa.
Sanottiin, että ihmiset, jotka eivät osanneet luottaa, eivät olleet luottamuksen arvoisia.
Jollain merkillisellä tavalla heistä oli tullut toistensa tukipilareita ja avoimia kirjoja jo kauan sitten, vaikka heidän keskinäiset välinsä eivät nojanneetkaan ennen kaikkea läheisyyteen. Oikeammin sanottuna he tiesivät toisistaan kaiken samalla, kun eivät tienneet toisistaan mitään. Se oli asia, jonka molemmat tiedostivat, mutta joka ei häirinnyt heistä kumpaakaan.
Arpeggio kaatoi punaviiniä kahteen lasiin ja ojensi toisen hänelle.
”Interpolille.”
”Interpolille.” Neyla kohotti lasiaan, siemaisi juomaa ja istui olohuoneen suurelle nahkasohvalle. ”Yllättävän hyvää.”
”Espanjalaista.”
”Kuinka sinulla tällaista on?” Neyla hymähti ja maistoi toisen kulauksen. ”Ymmärtääkseni et ole mikään punaviinin ystävä.”
”Ymmärtääkseni sinä sitä vastoin olet”, Arpeggio virkkoi, eikä aivan kyennyt peittämään irvistystään kulautettuaan lasistaan. ”Lisäksi tämä on vain tottumiskysymys. Et tiedäkään, miten valitettavan suosittua punaviini on yläluokan keskuudessa.”
”Irvistele ihan vapaasti, se on aika mielenkiintoista seurattavaa.”
Mitä tuli elämän pieniin iloihin ja suuressa mittakaavassa merkityksettömämpiin asioihin, heidän mielipiteensä erosivat toisistaan usein. Kirjallisuudessa he suosivat pitkälti eri genrejä, Neyla ei voinut sietää oopperaa, Arpeggio puolestaan ei koskenut oliiveihin tai chilipippuriin ja kahdesta viinivaihtoehdosta valitsi valkoisen. Pisteenä iin päälle heidän lempivärinsäkin sattuivat olemaan keskenään vastavärejä.
Kun punaista ja vihreää sekoitti keskenään, tuloksena syntyi harmaata. Eriävät mielipiteet synnyttivät silloin tällöin hyvähenkistä kiistelyä molempien esittäessä oman näkökannan paremmuutta tukevia argumenttejaan, toisinaan paremmalla ja toisinaan heikommalla menestyksellä. Omilla tahoillaan toimiessaan heillä molemmilla oli taito saada tahtonsa läpi tarvittaessa niin diplomaattisilta kuulostavin keinoin, ettei vastapuoli edes ymmärtänyt joutuneensa kevyen manipulaation kohteeksi. Heidän kiistoissaan kyse oli kahden niin vahvan tahdon kohtaamisesta, ettei sellainen taktiikka juuri tuottanut tulosta. Lähinnä aikaansaannoksena oli kunnon ukkosmyrsky. Eipä Neyla silti muistanut, milloin he olisivat viimeksi vääntäneet kättä jostain.
”Milloin sinun täytyikään asemalle?” Arpeggio kysäisi kulmiaan kurtistaen.
”Suunnilleen puolen tunnin päästä. Tarkastaja Barkleylla oli jotain asiaa”, Neyla sanoi ja siemaisi pitkään. Ihan sama mitä Arpeggio oli mieltä, se viini oli ehkä parasta siihenastisista.
”Saat pian kiirehtiä”, mies totesi vilkaisten kelloa.
”Entä jos en menisi ollenkaan? Voisin jäädä tänne ja jatkaa viinin kittaamista.” Neyla kulautti lasinsa tyhjäksi. Juuri sillä hetkellä hän ei olisi jaksanut lähteä yhtään minnekään.
”Ei täällä kukaan
kittaa viiniä”, Arpeggio tokaisi ja sai itsekin tyhjennettyä lasinsa. ”Ja toiseksi”, tämä sanoi kasvoillaan kitkerä ilme juoman ansiosta, ”käskisin sinua keksimään jonkin todellisen syyn jättäytyä käynnistä poliisiasemalla. Mutta koska sellaisia ei ole eikä tule, kehotan sinut matkoihisi pikimmiten.”
”Hmm, järkkymätön ja valitusoikeudeton tuomio”, Neyla hymyili ja nousi lähteäkseen. ”Kiitos viinistä.”
”Ei kestä. Työn iloa, kultaseni.”