Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Paritus: Bilbo/Thorin
Genre: draama
Vastuuvapaus: Olen Tolkienin luomien hahmojen hupikäyttäjä.
Tiivistelmä: On marraskuu. Bilbon elämä Konnussa kulkee eteenpäin seesteisesti, mutta aivan yksin hän ei ole.
A/N: Olen tässä hiljalleen taas herätellyt kirjoitusintoa ja sehän heräsi kertarysäyksellä. Hyvin perinteistä hobittitunteilua, olkaatte hyvät.
MARRASKUUN KAHDESKYMMENESKOLMAS
Marraskuun kahdeskymmeneskolmas toi Kontuun tuivertavan tuulen, joka tiputti viimeisetkin lehdet puista ja ajoi linnut lentoon. Lehtien mukana maahan varisi kesänkeltaisia höyheniä kuin lupaukseksi siitä, että kevään korvalla linnut taas sirkuttaisivat oksilla ja kasvattaisivat poikasiaan auringon alla. Bilbo kulki pitkin polkuja ja keräili kauneimmat höyhenet nyrkkiinsä, sillä talvi olisi pitkä ja vailla värejä, jos lumi ehtisi peittää höyhenet alleen. Hän veisi ne ikkunalleen, tekisi niistä kimpun ja pistäisi kaarnasta veisteltyyn purkkiin odottamaan kevättä. Pimeä aika ei varsinaisesti haitannut Bilboa, sillä hän nautti hämyisistä hetkistä ja vietti mielellään tunteja lampun alla kirjoittaen ylös yksityiskohtia matkaltaan Ereboriin. Hän oli aloittanut kirjoittamisen vallan äskettäin, sillä oli kestänyt tovin ennen kuin hän oli tuntenut olonsa taas kotoisaksi hobitinkolossaan. Sellaisesta reissusta oli mahdotonta vain palata ja asettua aloilleen.
Bilbon valitsema polku vei häntä takaisin kohti kotia. Vastatuuli pakotti hänet piilottamaan höyhenet takkinsa sisuksiin ja Bilbo kulki pää kumarassa ylös mäkeä niin nopeasti kuin vain suinkin jaksoi. Ja jaksoihan hän - varmasti paremmin kuin moni muu hobitti! Vaikka kotona ei ollut tarvetta olla sitkeä saati sisukas, Bilbon sisimmästä kumpikaan voima ei ollut huvennut kotiinpaluun myötä. Hän oli kuin kääpiö. Kotiovellaan Bilbo tarkisti, että höyhenet olivat yhä tallella, ja sitten hän luikahti kodin lämpöön. Ensitöikseen hän sytytti muutaman kynttilän ja joi kulauksen olutta virkistyäkseen. Ilta hämärsi taivaanrannan nopeasti. Bilbo selasi hajamielisin ottein kirjaansa, johon hän oli kirjoittanut päivämääriä ja tapahtumia kuin aikajanaksi myöhempää kirjoitustyötä varten. Matka, jonka Bilbo oli kääpiöiden kanssa kulkenut, oli yksinkertainen, kun sitä tarkasteli kirjoista. Vaan kun hän ehtisi kirjoittaa enemmän, niin ei enää olisi.
Bilbon sormet pysähtyivät yhden päivämäärän ylle. Sydän hakkasi kiivaammin, mutta niin se reagoi aina, kun Bilbon mieliin palasi marraskuun kahdeskymmeneskolmas. Kotkien kiljaisut ja hyvien voimien voitto. Erebor oli vapaa, mutta vapaus oli maksettu verellä.
Ja nyt Bilbo oli kotona, mutta osa sydämestä oli jäänyt muille maille. Hän tunsi sen etenkin silloin, kun hän katsoi ikkunasta kaukaisuuteen yli kukkuloiden ja synkkien metsien. Bilbo saisi viettää hyvän elämän hobitinkolossaan, mutta mitä elämä olisi ollut, jos...
Jos Thorin hengittäisi. Jos hänen viimeiseksi jääneet sanansa olisivat olleet ensimmäiset. Jos rakkaus Bilbon sielun syövereissä olisi saanut rakastaa ajasta ikuisuuteen. Rakkaus kitui, vaan ei kadonnut.
Kesänkeltaiset höyhenet hänen taskussaan tuntuivat ankean harmailta. Melankolia riipi mieltä, kaatoi kurkusta loput oluen rippeet ja sai Bilbon sulkemaan kirjansa. Tänä iltana hän ei kirjoittaisi sanaakaan. Tekstistä tulisi liian surullista. Bilbo palasi mielessään takaisin metsän laitaan, josta matka oli alkanut, ja jonne se oli hänen osaltaan päättynyt. Hän muisti, kuinka oli juossut ja tuntenut ilon kuplivan jokaisella askeleella, kunnes oli saapunut seurueen luo ja miettinyt, vieläkö hänet huolittaisiin mukaan. Thorin olisi voinut päättää toisin ja jättää hänet siihen paikkaan, sillä Bilbo ei ollut osoittanut merkkiäkään rohkeudesta.
* * * * *
Sitä Bilbo oli miettinyt poninsa selässä monta kertaa. Että miksi Thorin kuitenkin luotti häneen, hobittiin, joka oli seikkaillut lähinnä unissaan. Matkan edetessä Bilbon epäröivät tunteet eivät olleet kaikonneet. Hän oli pitänyt itseään taakkana, jota kääpiöiden oli siedettävä mukanaan. Vaan hiljan se oli muuttunut. Bilbo puristi tiukemmin kirjaansa, kun muistot tulvivat keväisen joen lailla hänen mielensä syövereihin. Kun hiisien loukosta oli selvitty ja Bilbo oli astunut varjoista esiin puolustautuakseen, Thorinin ilme oli pehmennyt jokaisen lausutun sanan myötä. Viimeistään silloin Bilbo oli osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen matkalainen. Tunteet olivat hiipineet pintaan, ja pian Bilbo oli ymmärtänyt, kuinka kiihkeästi hänen sydämensä sykki Thorinin lähellä. Niin kiihkeästi, että hän oli heittänyt itsensä hukan eteen ja huutanut raivosta.
Sen jälkeen kukaan ei ollut epäillyt hobitin rohkeutta. Matkan edetessä Thorinin katse oli seurannut Bilboa yhä tiiviimmin, mutta aika oli ollut heitä vastaan. Ja paikoin Bilbo oli pelännyt, että kuvitteli kaiken - jopa omat tunteensa. Vielä enemmän hän oli pelännyt, että kuvitteli Thorinin kiinnostuksen isommaksi kuin se oikeasti oli. Metsäiset maastot olivat vaihtuneet veden kuohuihin, sitten kuihtuneeseen kaupunkiin ja lopulta Erebor oli aukaissut heille ovensa vieden Thorinin mennessään. Niin paljon kuin Bilbo oli kammoksunut Thorinia kullanhimoisena, oli käytös paljastanut muutakin. Kääpiö oli tullut lähelle, hengittänyt, koskettanut ja Bilbon sormet kihelmöivät edelleen, kun hän muisteli tuota aikaa. Lohikäärmeentauti oli tehnyt himosta näkyvää, raastavaa, mutta Bilbo uskoi syvästi, että se ei luonut tunteita tyhjästä. Jotain oli kytenyt Thorinin rinnassa jo aiemmin, kun kyse oli Bilbosta.
Bilbo oli hiljan saanut vahvistusta tuntemuksilleen. Kun he olivat olleet kaksin, taudin varjot olivat hetkeksi väistyneet Thorinin kasvoilta. Jos nuo hetket olisivat olleet pidempiä, kenties tauti olisi hellittänyt otettaan aiemmin. Miltä olisikaan tuntunut hivellä kuninkaan karheita poskia ja huomata, että kullanhimo oli kadonnut silmistä ainiaaksi? Kaiken tapahtuneen jälkeen Bilbo näki unia, hyviä ja pahoja, mutta toistuvin oli uni, jossa Thorinin katse viipyi Bilbossa ja siinä oli kaihoa. Se oli katse täynnä kaipuuta aikaan, jota ei koskaan ehtinyt tulla.
Onneksi oli toisenlaisiakin unia.
* * * * *
Jokin kolahti vasten kynttilöiden valaisemaa ikkunaa. Syvällä ajatuksissaan uinunut Bilbo hätkähti vilkuilemaan ympärilleen eikä hän heti paikantanut äänen suuntaa. Jos pikkuiset hobitit olivat keksineet kiusata häntä heittelemällä kiviä ikkunaan, niin... no, niin. Olivat mokomat tietenkin jo tipotiessään. Olut lämmitti vielä sisuksia mukavasti ja ensisilmäyksellä ikkuna näytti olevan vailla naarmuja. Bilbo ei kuitenkaan koskaan jättänyt asioita puolitiehen, joten hän kipaisi ulko-ovelle ja tepasteli puutarhansa läpi tutkailemaan ikkunaa ulkopuolelta. Hämärässä hän melkein osui varpaillaan tummaan hahmoon, joka ravisteli mustanpuhuvaa höyhenpeitettään ja Bilbo sysäsi heti pikkuhobitit mielestään. Korppi oli harvinainen näky Konnussa. Mistä ihmeestä sellainen oli yhtäkkiä lentänyt päin Bilbon ikkunaa?
Lintu pomppi muutaman askeleen verran kauemmaksi Bilbosta, lehahdutti siipiään ja nousi onnistuneesti ilmaan. Hobitti huokaisi helpotuksesta - linnulla tuskin oli hätää, kun se kykeni lentämään. Se kaarsi nököttämään hänen postilaatikkonsa päälle ja raakkui kerran, sitten toisenkin. Hämärässä korpin piirteitä oli hankala erottaa, mutta Bilbo arvasi sen tuijottavan häntä. Kohtasivatko heidän tiensä sattumalta? Yksinäinen, eksynyt korppi ja hölmö hobitti marraskuisessa illassa, jonka viileys pisti hengityksen höyryämään. Mutta... ei mikä tahansa marraskuinen ilta, vaan marraskuun kahdeskymmeneskolmas. Vuosi taistelusta. Ja korppi raakkui kolmannen kerran. Sen ääni tunkeutui suoraan Bilbon sydänalaan ja hobitti hengitti katkonaisia, kiihkeitä henkäyksiä.
"Mitä sinä yrität sanoa?" hän kuiskasi. Ehkä hän oli tulossa hulluksi, kun kuvitteli korpin tarkoittavan yhtään mitään. Mutta jokin otuksessa kiehtoi, ja Bilbo oli nähnyt tarpeeksi monta kertaa korpin kääpiöiden lähettyvillä tietääkseen, että linnut olivat heille tärkeitä.
Ensimmäisten tähtien vallatessa taivaan korppi lehahti postilaatikon päältä korkeuksiin. Kukkulan luona kasvavan tammen kohdalla se viimein hävisi alkavan yön tummiin sävyihin. Bilbon nenänpäätä paleli. Ennen paluutaan sisälle hän kuitenkin poimi maasta mustan sulan, jonka korppi oli jättänyt jälkeensä. Se päätyisi ikkunalaudalle muiden sulkien joukkoon. Sinä iltana Bilbo kuitenkin hypisteli sitä sormissaan ja pohti elämää, kuolemaa, ja kuinka arvoituksellista kaikki se edelleen oli.
Kun hän viimein nukahti, uneen lensi korppi. Se laskeutui hänen olkapäälleen, mutta jalat eivät olleet enää linnun hentoiset jalat, vaan Thorinin vahvat sormet.
