Nimi: Pohjanpalo
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: Suomen monenkirjava eläinkansa
Genre: tunnelmoiva luontodraama, juhla, fantasia, proosarunous
Haasteet:
Kaiken maailman ficlettejä V: viikko 18/2017 (juhlat)
Luonnonilmiöistä: revontulet
Otsikoinnin iloja: luonnonilmiöotsikko
Ikäraja: S
A/N: Pohjanpalo on synonyymi revontulille. Tämä teksti osallistui Suomi100-turnajaisiin, kiitos lukijoille ja äänestäneille. Hyvää itsenäisyyspäivää 100-vuotias Suomi! ^^
Lukuiloa!
Valoisan ja kylmän pölyn verhoamat mäet ja notkelmat on koristettu erilaisilla jäljillä, pisaramaisilla, haarautuvilla, yhteneväisillä, loikkivilla, arastelevilla ja hymyn koristamilla. Valkoiseen pukuun sonnustautuneet puut ja varvikot tervehtivät kulkijoita oksiaan havisuttaen, rahisuttaen, painuvat kumarrukseen, niiauksiin lumen painon vallasta. Tänä yönä kuu luo valoaan seuduille, jotta juhla erottuisi arvoisissaan sävyissä tummansinen taivasta vasten painautuneiden maanpäällisten eläjien siluettien muodossa. Hankeen lankeavat varjojen sinertävät ristit vaalealle pohjalleen, leviävät laajalle. Huhutaan, ettei niillä ole loppuja, vain alut katseiden kaukaisissa ulottumattomissa. Alut, tämän maan omin voimin otetut ensiaskelet, joita ei enää näe, mutta ne reunustavat yhä muistoja, kipeän ja kauniin kuultavina.
Joukkio pysähtyy ja kallistuu alas viistoon vasemmalle kuuntelevine korvineen. Jossain kiteisen maan sisuksissa kiirehditään. Rapina voimistuu, ja lumeen hajaantuu sopulinmittainen väylä. Vanhalla herralla on valkea rinnus, pala pohjoista tallustettua maata, hännänpäässä nuorentavaa mustempaa, yläilmoille jaettuja suruja ja iloja. Sopuli vartoo vaelluksia kanssaan jakaneen herraskumppaninsa, turkiltaan yhtä kirjavan, pääsevän jatkamaan seurueen jälkiä omillaan. Kaksi nuorta mäyräneitoa askeltaa heti perässä, kasvojen värinaamio innosta hymyyn kohonneena. Niiden jälkeen taivaltavat kolme supikoiraa, ei herroina, ei neitoina, omina itsenään, ja niin ne hyväksytään.
Seuraavaksi kuunnellaan läheisen neulahavujen peittämän kuusen asuttavaa pöllöä, joka huolehtii tiedon jakautumisesta halki valkoisten kumpujen. Aika lähestyy, niin kaikuvat huhuilut. Lentäväinen liitää edelle tiedottamaan koittavasta saapumisesta.
Naali silmää takanaan tulijoita. On monilapsinen hiiripesue suittuine siimahäntineen, värivaiheikas sopulipariskunta, pöllö yksin itsenäisyydessään, merimetsoja, majava, hanhiperhe, iso-orava, lukuisia toisiakin. Ajoissa odottava kettu tuo juhlaan poroja, joiden sarvilla matkaavat pienimmät osallistujat, pari roikkui hännäntyngästä. Niitä seuraavat sudet, peurat, kauriit, karhut ja ilvekset. Jokaisesta maakunnan kolkasta lähdetään saman yön alla yhdistymään yhtenäiseksi kansaksi.
Lapin laella, kylmällä kukkulalla kokoontuvat luodut juhlaansa viettämään. Tänä yönä ovat ne sopuisissa suhteissa, yhteisissä aikeissa, jaetuin aatoksin. Kerrotaan, että ennen ovat revontulet leiskuneet vain kettujen häntien huiskimina, mutta nyt ketut astuvat alas yksinoikeudellisesta asemastaan ja antavat sijaa koko joukon toimelle, tänään tulet syntyvät toisella tavalla.
Eläimet asettuvat pituus- ja leveyssuuntiin, ristiksi, moniväriseksi- ja rotuiseksi, jahtaajat ja jahdattavat rauhaisasti peräkkäin. Alkaa vaimeasti voimistuva hyminä, vakaa ja eheä, äänenpainoilla ja -sävyillä muuntautuva, rummutusmaisella tempolla vaihteleva. Sanaton laulu, joka väreilee tunteita, ponnistuksia, hymynhelähdyksiä, menneitä menetyksiä, tulevan tuomisia. Rintoihin piirtyy siniristi, joka kohoaa ja laskee sydämenlyöntien tahtiin, juhlallisesti, kaikilla samalla lailla. Sisimmissä hehkuu palo, se kipinöi läpi, pöllähtelee turkkien karvoista taivaalle, kohoaa ylös, muodostaa taivaille tulet, valoverhot tummalle maailmankatolle. Pohjanpalon.
Sovun valkeat. Ja niin kauan ne palaisivat kuin sopu säilyisi. Vaan jos se hajaantuisi riekaleiksi, himmenisivät värien tulet. Ei olisi enää valkoista vivahteineen, ei sinistä sävyineen. Lumen hehku hiipuisi. Saapuisi ikikaamos.
Emme toivo sitä, emmehän?
Sillä tänä yönä palavat tulet, ja ne ovat kauniit, kun osaa katsoa.
