Ficin nimi: Toisessa ajassa
Kirjoittaja: Odo
Fandom: Voltron
Genre: Draama
Hahmot: Lance & Keith
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Voltron kuuluu luojilleen, joten kiitos heille. En saa rahaa, mainetta enkä kunniaa sarjasta.
A/N: Hyvää joulun odotusta
Avaruuspiraatti ja
bbuttis! Teidän
painostuksella suosiollisella avustuksella löysin tämän mahtavan fandomin, josta olette kinunneet luettavaa! En osaa kirjoittaa tätä fandomia, mutta päätin kuitenkin yrittää ja aika höpöilyksihän tämä draama meni. Valittelen, jos on ihan OoC meininkiä ja muuta, mutta tulipahan kokeiltua. c:
SPOILERVAROITUS: Spoilaa kausia 1-4, joten lue omalla vastuulla. Sijoittuu jonnekin päin neljättä kautta, joten pidä varasi ja mene heti katsomaan loputkin jaksot, jos sarja on kesken!
Toisessa ajassa
Lance tuijotti valkoista kattoa maatessaan olohuoneen sohvalla. Oma huone oli tuntunut liian yksinäiseltä, mutta olohuone ei ollut todellisuudessa sen kummempi. Pidge ja Hunk olivat suunnittelemassa jotain uutta laitetta tai ohjelmaa, Lance ei ollut ihan varma, kun taas Allura ja Coran tutkivat koordinaatteja heidän seuraavaa siirtoaan varten taistelussa Galraa vastaan. Shiro oli tietysti johtamassa koko hommaa johonkin suuntaan.
Sitä paitsi, Lance ei tiennyt, halusiko hän edes olla juuri nyt muiden kanssa.
Kun hän oli kysynyt Coranilta, mikä päivä nyt on, Lance oli jotenkin sisäistänyt miten kaukana he olivat kotoa. Tässä osassa avaruutta ei tunnettu kalenteria samalla tapaa kuin he olivat joskus tunteneet Maassa. Ei ollut joulukuuta, ei ollut jouluaattoa, eikä joulupäivää. Silti Lancesta tuntui, että nyt oli joulu, vaikka ei voinutkaan sitä mistään tarkistaa. Coran olisi varmaan osannut etsiä tiedon jostakin, mutta Lance ei ollut halunnut kuulla sitä ääneen.
Hänelle riitti se, että hän vain tiesi, vaikka muut eivät vaikuttaneet tuntevan samoin. Tai ehkä Maan ajanlasku ei enää ollut muille tärkeä tai he olivat jo unohtaneet, millaista oli elää Maassa. Lancesta se tuntui yksinäiseltä.
Kun Lance suunnitteli palaavansa takaisin huoneeseensa, hän kuuli askeleita ja ennen kuin hän avasi kiinni painuneet silmänsä, hän tunsi sohvan painuvan aivan hänen vierellään.
“Lance?” Lancen ei tarvinnut avata silmiään tietääkseen kuka huoneeseen oli tullut, mutta hän ei voinut mitenkään esittää nukkuvaa kuullessaan tutun äänen.
“Keith! Luulin, että olet Marmoran Terän tehtävällä —” Lance aloitti, mutta Keith sulki hänen suuren suunsa painamalla kätensä pehmeästi Lancen huulille. Lance pyristeli irti, mutisi jotain idioottia muistuttavaa, ja tyytyi tuijottamaan toista epäuskoisena.
“Tulin takaisin”, Keith samoi ja vaikeni niin kuin aina, mutta jostain syystä Lance ei olisi voinut ilahtua enempää kuin nyt. Vaikka kyseessä oli Keith. Tai ehkä kyse nimenomaan oli siitä, että kyseessä oli Keith. Lance ei ajatellut niin pitkälle noustessaan istumaan toisen vierelle virnistäen leveää hymyään.
“Kiva, että palasit”, Lance sanoi, hieroi niskaansa ja vilkaisi Keithiä, joka näytti surumieliseltä.
“Tuota… hyvää joulua, Keith”, Lance sanoi reippaasti, vaikka sisällään hän tunsi olevansa hieman epävarma. Keith oli ollut päiviä Marmoran Terän tehtävällä, eikä varmaan ajatellut yhtään sen enempää joulua kuin kukaan muukaan. Silti Lancesta oli tuntunut tärkeältä sanoa se.
Keith hymyili ja näytti hieman onnellisemmalta kuin hetki sitten. Lance tajusi Keithinkin ajattelevan joulua, vaikka tällä ei ollutkaan perhettä, kuten Lancella oli ollut. Vaikka Lance oli tuntenut olonsa yksinäiseksi, nyt hän aisti sen vielä voimakkaammin Keithistä, jonka joulut olivat varmasti olleet yksinäisiä. Ajatus sai hänet halaamaan entistä paladiinia, jonka läsnäolo oli helpottanut hänen omaa oloaan.
Keith vastasi halaukseen kietomalla omat kätensä toisen ympärille. Lance tunsi, miten heidän molempien sydämet löivät hetken verran normaalia nopeampaa. Keith tuntui lämpimältä ja hänen ominaistuoksunsa puski läpi hien ja savun, jotka olivat takertuneet hänen vaatteisiinsa tehtävällä. Jotenkin se tuntui Lancesta kotoisammalta kuin mikään hetki aikoihin. Keith oli etsinyt hänet jopa ennen muita tai suihkua.
“Hei, kamu. Kiva, että oot siinä.”
Vaikka Keith ei vastannut, Lance tunsi, miten häntä puristettiin vielä hieman lähemmäksi toisen rintaa. Valovuosien päässä Maasta ei ehkä juhlittu joulua, mutta Lancesta tuntui, että juuri nyt hänelle riitti tämä. Keith vasten häntä ja tieto siitä, että keskellä valtavaa aurinkokuntaa oli ainakin yksi ihminen, joka vielä muisti. Joku joka tunsi, kuten hänkin.
“Hyvää joulua, Lance.”