Kirjoittaja Aihe: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016  (Luettu 19328 kertaa)

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 22/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #40 : 22.12.2016 22:45:33 »
Olipa kiva lukea taas Daniasta, hän on kyllä ihanuus♡ huomista lukua odotellessa :)


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 23/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #41 : 23.12.2016 01:16:22 »
Lumille: Dania on suloinen ja reipas pikkuneiti ja häntä on ollut ilo kirjoittaa ♥


Joulukuun kahdeskymmeneskolmas 1974


On valkoinen maa ja puut hopeaa,
niin rikkumaton Pohjolan talvinen luonto on.
Ja henkäyksen myös pakkasien
nyt vie etelään,
vihreään jouluun niin lämpimään.

~ Jouluterveiset Pohjolasta


Noustessani keittiön portaita aamulla oli Rabastan minua vastassa. Olin ollut leipomassa joulua varten, vaikka Rabastan oli monta kertaa sanonut ruokien valmistuksen olevan kotitonttujen työtä. Mutta minä tahdoin tehdä jotakin, en voinut vain istua toimettomana toisten hoitaessa kaiken puolestani. Se oli yksinkertaisesti täysin mahdotonta minun levottomalle luonnolleni. Tällä kertaa Rabastan ei sentään vaikuttanut kovin vakavalta, sillä jokin nyki hänen suupieliään ylöspäin. Mahdollisesti häntä huvitti näennäinen viattomuuteni, kun katselin häntä alta kulmien.

”Tällä menolla meidän kotitonttumme ovat pian työttömiä”, Rabastan naurahti. ”Hellitä hieman, Ina, ja anna niiden tehdä työnsä. Ne osaavat kyllä.”

”En minä sitä epäilekään”, sanoin. ”Minä vain -”

”Shh. Ei sanaakaan enää. Sinä rauhoitat nyt menoasi, rentoudut ja alat nauttia joulusta. Pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, ettet astu tänään enää jalallasikaan keittiöön.”

”Mutta -”

”Enkä suostu kuuntelemaan ainoatakaan vastaväitettä. Onko selvä?”

”Minä -”

”Onko selvä?”

”Hyvä on sitten.”

En jaksanut alkaa kinata, vaikka tiesinkin, että voittaisin Rabastanin, jos tarpeeksi kauan väittäisin vastaan, sillä Rabastan oli meistä kahdesta se, joka ei jaksanut käydä lapsellisia kinasteluja loputtomiin. Minä puolestani olisin voinut jatkaa vaikka kuinka kauan. Jo monta kertaa yhteiselomme aikana Rabastan oli menettänyt hermonsa kanssani, kun vänkäsin samasta asiasta tuntitolkulla. Sillä tavoin usein myös onnistuin saamaan tahtoni läpi.

Myöhemmin päivällä istuskellessani yksin kirjastossa lukemassa kuulin koputuksen ikkunaan. Alkuun ajattelin sen olevan vain tuulen lasiin hakkaama oksa, mutta kun koputus toistui, minä riistin katseeni kirjasta ja näin ikkunalaudalla seisovan lapinpöllön.

Tunnistin perheeni pöllön välittömästi ja kiiruhdin avaamaan ikkunan. Tiera lehahti sisään laskeutuen nojatuolin selkänojalle. Se ojensi toista koipeaan minun puoleeni, jolloin huomasin siihen sidotun hyvin pienen paketin.

”Kiitos, Tiera”, kiitin ja aloin aukaista solmuja. Kun paketti irtosi pöllön jalasta se yhdessä humahduksessa kasvoi kooltaan ainakin kymmenkertaiseksi. Se oli kääritty hopeaa kimaltelevaan lahjapaperiin, sidottu valkealla nauhalla ja nauhojen alla piilossa oli kirjekuori. ”Sinä voit jäädä tänne lepäämään pitkän matkasi jäljiltä. Kutsun kotitontut huolehtimaan sinusta.”

Vinka ja Adir ottivat mieluusti pöllön hoitaakseen. Katsoin Tieralle parhaimmaksi jäädä lepäämään kirjastohuoneeseen, sillä se oli rauhallisin paikka, eikä Trixiekään yleensä sinne eksynyt. Tosin Tiera oli kyllä aina osannut pitää puolensa kissoja vastaan ja Trixiekin oli muutaman nokkauksen saatuaan oppinut olemaan uhittelematta suurelle linnulle.

Jätettyäni Tieran kotitonttujen hellään huomaan suuntasin alakertaan oleskeluhuoneeseen, jossa tiesin Rabastanin työskentelevän papereidensa parissa. Kuullessaan oven käyvän mieheni kohotti katseensa.

”Äiti ja isä ja Dania lähettivät meille joulupaketin, katso!” sanoin ja näytin kantamaani pakettia hänelle.

Asetin lahjan piirongin päälle odottamaan joulupäivää. Kirjekuoren nappasin paketin päältä ja avasin sen. Jouluterveiset kotoa ilahduttivat minua suuresti, olin jo ehtinyt pelätä heidän unohtaneen minun olemassaoloni, kun mitään ei ollut kuulunut. Luin kirjettä lävitse hymy pikkuhiljaa pyrkien kasvoilleni.

”Siellä on kuulemma jo metrin kinokset!” henkäisin kateellisena. ”Voi että, olisipa täälläkin. He ovat menossa Lappiin viettämään joulua ja siellä on lunta vielä enemmän. Isä ja äiti ovat luvanneet viedä Danian tunturiin katsomaan revontulia. Eikä! Tämä on niin epäreilua. Eivät he minua koskaan vieneet. Minä en päässyt tunturiin ennen kuin viisitoistavuotiaana ja silloinkin yksin, kun olin saanut tunturikasteen.”

”Mikä on tunturikaste?” Rabastan ihmetteli.

”Se on tavallaan niin kuin aikuistumisrituaali Pohjolan akatemiassa. Kaikki seitsemäsluokkalaiset, eli siis viisitoistavuotiaat, viedään jollekin tunturille tietyksi ajaksi selviytymään keskenään. Aika vaihtelee sen perusteella, missäpäin olemme, mutta se kestää kaamosajan.”

”Kaamosajan?”

”Silloin aurinko ei nouse lainkaan. Viimeisen päivän tiedämme koittaneen, kun aurinko vihdoin näyttäytyy. Meidän täytyy selvitä aikamme täysin luonnon armoilla, emme saa mukaan kuin vaatteet päällämme sekä taikasauvamme. Meidän täytyy oppia olemaan yhtä luonnon kanssa, arvostamaan sitä ja saamaan siltä tarvitsemamme, sillä me elämme hyvin paljon yhteydessä luontoon. Jos osaamme sitä oikein käyttää, saamme kaiken tarvitsemamme. Niin ja kun olemme suoriutuneet kasteestaamme, saamme myöhemmin keväällä ihan konkreettisen kasteen Govdajohkan vesiputouksen alla. Se ei kyllä ollut niin kivaa, koska vihaan kylmää vettä ja se vesi oli oikeasti jääkylmää.”

Jätin mainitsematta, että kokemusta oli helpottanut se, etten ollut ollut ainoa siinä tilanteessa. Meitä oli ollut kolmisenkymmentä oppilasta yhtä aikaa vedessä. Senkin jätin mainitsematta, ettei meillä ollut kellään ollut vaatteita päällä. Ei Rabastanin tarvinnut sellaista tietää. Ei hän kuitenkaan ymmärtäisi, että minun kotimaassani sellainen oli varsin normaalia.

”Katso tätä korttia!” hihkaisin. Oikeastaan kyseessä ei varsinaisesti ollut kortti vaan valokuva. Se oli isäni ottama, tiesin sen, tunnistin hänen tyylinsä. Valokuvassa oli tunturimaisema ja muutama poro hölkytteli edestakaisin pois kuvasta ja takaisin. Näytin kuvaa Rabastanille. ”Noita maisemia minä kaipaan. Noissa maisemissa olen viettänyt lapsuuteni joulut.”

”Näyttää kauniilta”, Rabastan sanoi. ”En ihmettele, että ikävöit tuonne.”

”Ensi vuonna sinäkin saat nähdä talvisen Lapin kauneuden ihan paikan päällä. Sinä ja meidän lapsemme. Ajattele, vuoden kuluttua tähän aikaan meillä on puolen vuoden ikäinen lapsi.”

”Tuo ajatus tuntuu aika uskomattomalta. Etenkin, kun sinun raskaudestasi ei ole vielä mitään konkreettista näkyvissä.”

”Itse asiassa on. Tai ei ehkä niin näkyvissä, mutta sen voi tuntea.”

”Mitä sitten?”

Kävin sohvalle Rabastanin kainaloon. Puolittain makasin hänen sylissään, kun nostin hieman paitani helmaa. Rabastan katsoi minua kummissaan, mutta kun väläytin hänelle leveän hymyn, hän hymyili takaisin.

”Kokeile”, pyysin. Rabastan hivutti kätensä hameeni vyötärönauhan alle päästäkseen koskettamaan paljasta alavatsaani. ”Tunnetko sinä sen?”

”Mitä minun pitäisi tuntea?” hän ihmetteli.

”Äh, Rabastan, anna minä näytän.”

Tartuin Rabastania kädestä ja liikuttelin sitä hiljakseen lantioluideni välissä. Hän tosin ei vieläkään tuntunut ymmärtävän, mistä oli kyse. Ja sitten vielä ihmeteltiin, miksi raskaana olevat naiset niin usein käpertyivät kuoreensa. Miksiköhän, kun ne tulevat isät eivät tajunneet mistään mistään, eivätkä edes yrittäneet ymmärtää?

”Tunnetko siinä pienen kohouman?” kysyin.

”Tunnen... Mitä siitä?”

”Siellä on sinun lapsesi. Hän on nyt kätesi alla, Rabastan.”

Rabastan vaikutti hämmentyneeltä, eikä hetkeen ollut saada sanaa suustaan.

”Niinkö? Onko se...?”

”On. Eikö tunnu hyvältä nyt viimein konkreettisesti tuntea, että minun kehossani oikeasti tapahtuu jotakin? Etten ole ihan turhaan voinut pahoin montaa viikkoa vaan sisälläni oikeasti on joku?”

”Kieltämättä.”

”Ajattele, jos siellä on kaksoset. Tai kolmoset.”

”Ei kai nyt sentään?”

”On se mahdollista.”

”Mahdollista kyllä, mutta ei kai kovin todennäköistä? Vai onko?”

”Ei kai. Mutta tavallaan kyllä pitäisin ajatuksesta. Minusta ainakin olisi kivaa, jos minulla olisi identtinen kaksossisko. Sitten sinä et tietäisi, kumpi meistä on kumpi, kun olisimme molemmat ihan yhtä ärsyttäviä.”

”Et sinä ole ärsyttävä.”

”Olen minä välillä.”

Siihen Rabastanin täytyi myöntyä, sillä totuushan se oli.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 23/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #42 : 23.12.2016 23:30:39 »
Tuo tunturikaste on myös aivan ihana ajatus! Tosi kiva kun oot keksinyt kaikkea tuommoista : )


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 24/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #43 : 24.12.2016 00:28:58 »
Lumille: Minua paleltaa jo pelkkä ajatus tuosta ihan konkreettisesta tunturikasteesta...

A/N: Hyvää jouluaattoa kaikille! Mutta koska Britanniassa juhlitaan vasta joulupäivänä, me jatkamme vielä huomiseen saakka.


Joulukuun kahdeskymmenesneljäs 1974


There's frost on every window,
Oh I can't believe my eyes!
And in my bones I feel the warmth
That's coming from inside.

~ What's This?


Ina oli lähtenyt ulos paria tuntia aiemmin mutisten närkästyneenä mennessään miehistä, jotka eivät saaneet koskaan mitään aikaiseksi. Uskoin vahvasti pienen kävelyretken metsässä tekevän hänelle hyvää. Talvipakkaset olivat piristäneet häntä tähänkin mennessä, joten ehkä ne lauhduttaisivat hänet myös nyt.

”Rabastan!” Ina huuteli palatessaan viimein sisälle. ”Tule auttamaan!”

Seurasin ääntä eteishalliin, jossa Ina leijutti suurta kuusta sisään. Hän ei itse nähnyt tiheiden oksien takaa lainkaan, minne suuntaan liikkua, joten menin hänen avukseen. Yhdessä leijutimme kuusen oleskeluhuoneen nurkkaukseen ja kiinnitimme sen jalkaansa. Inan posket punoittivat ulkona vietetyn ajan jäljiltä, sulanut lumi kimalteli helminä hänen hiuksissaan. Aamuinen ärtyisyys näytti olevan unohduksissa.

”Eikö se ole hyvä?” Ina kysyi katse kuusessa.

”On”, myönsin ja sitä mieltä olin oikeastikin. Kuusen latva hipoi lähes oleskeluhuoneen korkeaa kattoa ja oksat olivat niin tuuheat, että runkoa tuskin näki niiden läpi. ”Sitten se pitäisi kai koristella.”

Leijutimme palloja ja nauhoja ympäri kuusta ja Ina suihkutti oksille samaa huurretta kuin ikkunoihin. Muutaman jääpuikonkin taioimme roikkumaan oksista. Minä leijutin Inan yläilmoihin, sillä hän tahtoi välttämättä kiinnittää joulutähden latvaan omin käsin.

”Onko se nyt suorassa?” Ina kysyi katonrajasta. Vilkaisin kuusen latvaa.

”On se”, vastasin. ”Tiesitkö, että täältä alhaalta on aika hyvät näkymät helmojesi alle?”

”Äh, pää kiinni ja laske minut alas.”

”En tiedä, viitsinkö. Minun puolestani voisit vaikka jäädäkin sinne loppupäiväksi.”

”Rabastaaan... Ole niin kiltti...”

”Hyvä on sitten.”

Leijutin Inan takaisin alas ja välittömästi, kun hän oli saanut jalkansa maahan, kahmaisin hänet halaukseen. Ina kiljahti yllättyneenä, mutta alkoi nauraa tajuttuaan, mitä oli tapahtunut. Hän katsoi minua hymyilevin silmin ja painoi lopulta pienen suudelman huulilleni. Minun toinen käteni painui Inan niskaan, enkä olisi tahtonut päästää häntä vetäytymään luotani pois niin nopeasti. Hetken kinastelun jälkeen sain Inan suostumaan vielä toiseen suudelmaan.

”Bella ja Rod tulevat huomenna”, Ina totesi päästettyäni viimein hänestä irti. ”Täällä pitää siivota ennen sitä.”

”Eivätköhän kotitontut hoida sen meidän puolestamme.”

”Mutta kai minä voin auttaa -”

”Ina, kotitontut ovat vain mielissään päästessään palvelemaan ja auttamaan. Sinä et voi tehdä kaikkia heidän töitään. Me olemme käyneet tämän saman keskustelun läpi sata kertaa ennenkin, viimeksi eilen. Tiedän, että olet oppinut kohtelemaan tonttuja ja muita olentoja hyvin, mutta asiat ovat täällä hieman toisin kuin kotonasi. Tontut eivät aiheuta meille harmia, vaikkemme auttaisi niitä tai olisi niille ystävällisiä.”

”Tiedän sen. On vain kauhean tylsää istua toimettomana. Ei täällä ole mitään tekemistä.”

”Lukisit jotain.”

”Minä olen lukenut varmaan jo kaikki kirjaston kirjat.”

”Mene kävelylle?”

”En jaksa. Ja juurihan minä olin ulkona kaksi tuntia.”

”Älä sitten valita.”

Ina tuhahti, mutta soi minulle kuitenkin pikaisen hymyn.

”Minä menen leipomaan”, hän päätti. Inan silmät kapenivat, hän astui minua lähemmäs ja alkoi tökkiä rintakehääni sormellaan. ”Ja sitä sinä et minulta kiellä. Uskallapa edes yrittää niin testaan komennutustaitojani sinuun ja käsken sinut komeroon loppupäiväksi. Ja pieni varoituksen sana, minä onnistun komennuttamaan jopa Bellan.”

Nostin käteni ilmaan luovuttamisen merkiksi.

”En kiellä. Kuinka edes uskaltaisin tuon uhkauksen jälkeen?”

”Hyvä.”

Sen sanottuaan Ina käänsi minulle selkänsä ja häipyi oleskeluhuoneesta. Vain hetkeä myöhemmin kuulin keittiön oven paukahtavan kauempana talossa. Toisinaan en vain ymmärtänyt naisia lainkaan. Saattoiko Inan pahantuulisuus johtua siitä, ettei hän saanut tehdä, mitä halusi vai oliko taustalla jotakin enemmän? Toki Ina oli useasti yhdessäolomme aikana alkanut osoittaa mieltään, jos ei saanut tahtoaan läpi, mutta ei kai sellaisesta kukaan voinut tosissaan suuttua? Toisaalta taas hän oli muutamat viime viikot ollut yleensä ottaen aika pahalla päällä. Olisiko se johtunut raskaudesta?

Varmuuden vuoksi päätin mennä keittiöön lepyttelemään vaimoani.

Ina oli työn touhussa. Piparitaikina oli kaulittu litteäksi levyksi pöydän puupinnalle ja kanelin tuoksu oli täyttänyt koko huoneen. Kuullessaan oven käyvän Ina vilkaisi minua, mutta keskitti välittömästi huomionsa takaisin leipomuksiinsa. Minä istuuduin pöydän ääreen odottamaan, että saisin edes hetken ajan Inaan vaikka katsekontaktin, mutta hän käyttäytyi kuin olisin ollut ilmaa, mikä sai minut hieman ärtyneeksi. Kurotin käteni kohden taikinaa, mutta silloin Ina viimein  huomioi minut, kun läppäisi minua sormille.

”Älä kuvittelekaan koskevasi siihen, kun et ole edes käsiäsi pessyt”, hän sihahti.

”Mikä ihme sinua tänään oikein vaivaa?” kysyin.

”Ei minua mikään vaivaa.”

”Kyllä selvästi vaivaa. Olet ollut aamusta lähtien pahalla päällä. Muutos oli jo parempaan suuntaan, kun koristelimme joulukuusta, mutta nyt taas. En ymmärrä. Kerro, mikä on vialla niin voin yrittää tehdä jotakin sen hyväksi.”

”Kai minullakin on joskus oikeus olla huonolla tuulella? Et sinä voi määrätä, mitä minä milloinkin tunnen.”

”Olet oikeassa, en voikaan, mutta voisin auttaa sinua piristymään, jos kertoisit, missä mättää.”

”Kaikki on ihan hyvin. Anna minun vain olla rauhassa.”

”Ina kiltti, kun minä näen, ettei sinulla ole kaikki hyvin.”

”Anna minun olla!”

Ina viskasi jauhokulhon kohden minua, mutta entisenä tupani huispausjoukkueen jahtaajana refleksini olivat onneksi kunnossa ja ehdin väistää ennen kuin se osui päähäni. Kulho pamahti seinään pudoten siitä lattialle. Se oli viimeinen pisara. Nousin ylös ja katsoin Inaa hyvin vakavana silmiin.

”Hyvä on”, totesin. ”Ole sitten yksin, minä en nimittäin tuollaista lapsellista kiukuttelua katsele enää sekuntiakaan.”

Sen sanottuani häivyin keittiöstä paukauttaen oven kiinni takanani, eikä Ina näyttäytynyt minulle koko päivänä. En tiennyt, söikö hän edes, sillä minä ruokailin yksin. Todennäköisesti ei. Parempi olikin, kun hän pysyi poissa. Emmepä ainakaan riidelleet täysin turhanpäiväisistä asioista, ja olin edelleen aika ärtynyt Inan käytöksestä aiemmin sinä päivänä.

Näin Inan seuraavan kerran vasta myöhään illalla, kun hän ilmestyi oleskeluhuoneeseen, jossa olin pari viimeisintä tuntia istunut ratkomassa numerologian kaavoja. Ne liittyivät vahvasti erääseen Pimeän lordin minulle määräämään tehtävään. Keskittymiseni kuitenkin herpaantui, kun näin jonkun liikahtavan ovenraossa. Kohotin katseeni ja näin Inan seisovan siellä pää painuksissa. Joitakin sekunteja myöhemmin hän asteli hiljaa luokseni.

”Lukisitko minulle?” Ina pyysi ojentaessaan minua kohden hyvin vanhaa opusta. ”Isä luki tätä aina minulle, kun olin lapsi.”

Pitkän aikaa tuijotimme vaiti toisiamme, kunnes minun oli pakko heltyä hymyyn. Anteeksipyytäminen oli vaikeaa minulle itsellenikin, joten kai minun täytyi hyväksyä tämä Inan anteeksipyyntönä.

”Mikä se on?” kysyin tarttuessani kirjaan. Sen kannessa ei lukenut mitään, mutta ensimmäisellä sivulla oli kirjan nimi Siuntio Silosäkeen tarinat. Kyllä, tuon kirjan tunnistin varsin hyvin, minunkin isäni oli lukenut sitä minulle ja veljelleni. ”Tietenkin minä luen. Tule vain tänne.”

Ina pujahti kainalooni ja laski päänsä rinnalleni. Kiedoin vapaan käteni hänen ympärilleen ja kurotin sen sormia voidakseni selata kirjan sivuja.

”Minkä sinä tahdot kuulla?” kysyin.

”Valitse sinä”, Ina mutisi.

Päädyin satuun, joka oli minulla siinä avoinna ja pian luin Inalle tarinaa tietäjän karvaisesta sydämestä. Tarinaa, joka yhdisti meidät, jota meidän molempien isät olivat lukeneet meille. Annoin toisen käteni vaeltaa Inan hiuksissa.

Kun pääsin loppuun saakka, huomasin Inan nukahtaneen. Nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin yläkertaan suoraan sänkyyn. Peittelin vaimoni ja suukotin häntä otsalle. Silitin vaaleita suortuvia, enkä pitkään aikaan osannut riistää katsettani irti nukkuvasta naisesta.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #44 : 25.12.2016 00:04:50 »
A/N: Tämä luku tuli valmiiksi noin varttitunti sitten, mutta tulipa kuitenkin. Jääkukat on ollut melkoinen projekti, eikä tämän koskaan pitänyt paisua näin suureksi kuin tämä on. Kiitokset kommentoijille (eli teille, Lumille ja Natte ♥) sekä mahdollisille muille lukijoille, jos teitä siellä on ollut. Ja nyt - taianomaista joulua kaikille ♥


Joulukuun kahdeskymmenesviides 1974


On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

~ Sydämeeni joulun teen


Jouluaamu koitti rauhallisissa merkeissä. Heräsin Rabastanin kainalosta, eikä minulla ollut käsitystäkään siitä, kuinka oikein olin siihen päätynyt. Viimeiset muistikuvani olivat oleskeluhuoneesta, kun mieheni oli lukenut minulle tarinaa tietäjän karvaisesta sydämestä. En ollut varma, olinko kuullut sitä loppuun asti.

Raotin silmiäni ja näin Rabastanin hymyn, enkä osannut muuta tehdä kuin painautua entistä tiukemmin häneen kiinni.

”Huomenta”, Rabastan hymähti.

”Huomenta”, mutisin. ”Paljonko kello on?”

”Kohta kymmenen.”

Rabastanin sanat saivat minut kavahtamaan istualleni ja silmäni rävähtämään täysin auki. Katsoin häntä pitkän aikaa sanomatta sanaakaan ennen kuin vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa. Rabastan oli oikeassa, kello kävi jo kymmentä.

”Hitto”, manasin. ”Bella ja Rodolphus tulevat jo kahden tunnin kuluttua ja täällä on kaikki ihan kesken.”

”Ina, rauhoitu nyt. Kotitontut hoitavat kyllä kaiken, sinun ei tarvitse panikoida. Kaikki tulee ajallaan valmiiksi, lupaan sen. Sinä rauhoitut nyt ja keskityt vain rentoutumaan ja nauttimaan olostasi. Käykö?”

”Hyvä on.”

Söimme aamiaisen kaikessa rauhassa sängyssä, jonka jälkeen ryhdyimme valmistautumaan päivään. Kun istuin aamutakkiin kietoutuneena peilin edessä ehostamassa itseäni, Rabastan avasi suunsa ja kysyi kysymyksen, joka oli poltellut hänen kielenkärjellään jo jonkin aikaa.

”Eroaako joulun vietto täällä millä tavoin siitä, miten vietitte sitä kotonasi?”

Hymähdin hieman hämmentyneenä.

”Aika paljon. Oikeastaan minulla on aina ollut vähän ongelmia sen suhteen, milloin joulua pitäisi viettää”, kerroin. ”Minun kotimaassani joulua juhlitaan aattona, isän kotimaassa joulupäivänä ja äidin kotimaassa vasta seitsemäs päivä tammikuuta. Tai siis heidän kalenterinsa mukaan päivä on 25. joulukuuta, mutta ei meidän kalenterimme.”

”Eli te juhlitte monta viikkoa?”

”Käytännössä katsoen kyllä. Mutta sitten kun menin kouluun, minä jäin paitsi viimeisistä juhlista, sillä meidän kevätlukukautemme alkoi aina vuoden ensimmäisenä päivänä.”

Saatuani itseni valmiiksi ja pukeuduttuani viininpunaiseen mekkoon säntäsin Rabastanin kielloista huolimatta alakertaan varmistamaan, että kaikki oli kunnossa. Ja olihan siellä. Ruokasali oli valaistu leijuvin kynttilöin, pöydässä oli valkoinen liina ja kattaus oli valmiina odottamassa ruokailijoita. Keittiöstä leijaili herkullinen ruuan tuoksu. Oleskeluhuoneessa kuusen alla oli muutama lahjapaketti.

Olin niin tottunut siihen, että Bellatrix oli aina myöhässä sovituista tapaamisista, että miltei järkytyin heidän saapuessaan ajoissa. Tosin en vieläkään ymmärtänyt, miksi he saapuivat myös tällä kertaa kävellen, eivätkä käyttäneet hormiverkostoa. Bellatrix oli kyllä edelliskerralla selittänyt Rodolphuksen saaneen päähänsä aivan älyttömiä kohteliaisuussääntöjä.

”Mitä te täällä teette?” Rabastan ihmetteli avatessaan oven veljelleen ja tämän vaimolle laskien nämä sisään.

”Itse kutsuit meidät tänne jouluksi, pöljä”, Rodolphus vastasi.

”Kyllä minä sen tiedän. Tarkoitin nyt ehkä lähinnä sitä, ettei kello ole vielä edes kahtatoista. Te olette ajoissa.”

”Emme olisi, jos minä saisin päättää”, Bellatrix sanoi hieman myrtyneenä. ”Mutta armas mieheni ilmoitti myöhästymisen olevan epäkohteliasta ja raahasi minut mukaansa.”

”En raahannut, kannoin olkapäälläni”, Rodolphus oikaisi.

”Aivan sama.”

”Oikeasti?” kysyin.

”Ihan oikeasti”, Rodolphus vakuutti.

”Olisinpa ollut näkemässä.”

Bellatrix tuhahti. Heidän riisuttuaan viittansa siirryimme kaikki ruokasaliin, jonne lounas oli katettu. Tunnelma oli kerta kaikkiaan hyvä, vapautunut. Meistä kenenkään ei tarvinnut perheen kesken esittää mitään vaan saimme näyttää todellisen luonteemme. Minun oli todella hyvä olla ja näin saman toisistakin. Kaikkialla vallitsi rikkumaton rauhan ilmapiiri.

Oleskeluhuoneen kuusen alle oli mystisesti ilmestynyt muutama lahjapaketti lisää. Ne huomatessani pieni hymynkare nousi kasvoilleni, mutten sanonut mitään. Vielä ei ollut lahjojen aika, vasta illemmalla sitten. Nyt me vain nautimme toistemme seurasta vailla minkäänlaisia huolia, jotka odottivat meitä ulkopuolella ja takuulla hyökkäisivät kimppuumme heti joulun jälkeen. Sitä en nyt kuitenkaan tahtonut ajatella, minulla oli mielessäni niin paljon muuta, niin paljon kaikkea hyvää.

Illan alkaessa hämärtää alkoi Bellatrix pälyillä minua kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei vain saanut asiaansa sanotuksi. Ja minäkin pälyilin häntä. Toivoin, että voisin edes hetkeksi varastaa Bellatrixin itselleni olematta epäkohtelias.

Ja sitten, pari tuntia myöhemmin, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, hän pyysi minua kanssaan pienelle kävelylle puutarhaan. Minä menin, tietenkin minä menin. Seurasin Bellatrixia eteiseen ja vedettyäni viitan harteilleni myös ulos. Lyhdyt valaisivat muutoin jo hämärtynyttä pihamaata. Me kiertelimme hetken ympäriinsä puhuen joulusta, kunnes Bellatrix pysäytti minut puutarhan laidalla. Minä käännyin hänen puoleensa odottaen jotakin tapahtuvaksi.

Lumihiutaleita leijui yllämme. Katsoin Bellatrixia silmiin ja hän katsoi takaisin. Koko hetkessä oli jotakin todella taianomaista. Bellatrix tarttui minua käsistä kiinni. Hän hymyili, enkä voinut itsekään estää vienoa hymyä kohoamasta huulilleni. Hetken aikaa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin jouluun 1969 ja sen unenomaiseen todellisuuteen.

”Hyvää joulua, Bella”, kuiskasin.

”Hyvää joulua, Ina.”

Tismalleen yhtä aikaa vilkaisimme mistelipuun oksaa yläpuolellamme. Meidän molempien huulilta karkasi helisevä naurunpurskahdus ennen kuin liikahdimme likemmäs toisiamme ja painauduimme hiljaiseen suudelmaan.

”Tämä oli paras joululahjani tänä vuonna”, Bellatrix sanoi vetäytyessään taaemmas. Hänen silmänsä suorastaan säkenöivät minua kohtaan ja sen nähdessäni minusta tuntui kuin jokin olisi tahtonut suorastaan räjähtää sisälläni. ”Kiitos siitä.”

”Me emme kai koskaan osaa lopettaa”, sanoin. ”Me emme vain pääse eroon toisistamme tai tunteistamme.”

”Tuskinpa vain. Luulen, että sellainen on täysi mahdottomuus. Rod kerran sanoi, ettei meitä ole ilman toisiamme.”

”Se taitaa olla totta. Pitäisiköhän meidän mennä takaisin sisälle? Pian taitaa olla illallisaika.”

”Mennään vain. Vaikka kaikkein mieluiten viettäisin loppuillan kahdestaan sinun kanssasi.”

”Et uskokaan, kuinka mieluusti minä suostuisin, mutta... tiedäthän... Rabastan ja Rodolphus...”

”Tiedän kyllä. Saanko minä pitää sinua kädestä kiinni?”

”Sinähän pidät jo.”

”Mutta kun menemme sisälle?”

”Tietenkin.”

Toisen käden ote irtosi, kun lähdimme hiljalleen astelemaan kohden kartanoa. Sanaakaan sanomatta hakeuduin lähemmäs Bellatrixia ja pian hän mieluummin kietoi kätensä hartioilleni kuin piteli minua kädestä. Askeleemme painautuivat puuterilumeen ja hetkeksi minut valtasi suunnaton koti-ikävä. Onneksi se kesti vain hetken, sillä Bellatrixin läsnäolo rauhoitti minua sillä hetkellä suunnattomasti ja ajoi minut täyden tyyneyden valtaan. Myös kirpeä pakkanen ja hohtava hanki tekivät tehtävänsä. Vaikkeivät nietokset olleet mitään verrattuna siihen mitä Lapissa, oli kuitenkin lunta ja se lievitti ikävääni.

Kun olimme syöneet perinteisen englantilaisen jouluillallisen, päätimme yksissätuumin, että nyt voisi viimein olla aika avata lahjat. Loppujen lopuksi yksikään lahja ei ollut minulle arvokkaampi kuin se, mikä oli lähetetty kotoa. Ei valkokultainen smaragdein koristeltu kaulakoru, jonka sain Rabastanilta ja joka takuulla oli ollut kallis. Eikä Bellatrixilta ja Rodolphukselta saatu nahkakantinen muistikirja, johon oli kudottu kuvioita hopealangalla. Kun avasin käärepaperia, käsiini putosi kahdet neulotut sukat.

”Katso, Rabastan”, naurahdin ja heitin vihreät sukat Rabastanille. ”Äiti ja Dania ovat muistaneet palelevia jalkojamme.”

”Tässä on kortti, jossa lukee Rabastanille Danialta”, Rabastan sanoi.

”Dania on aina ollut niin paljon enemmän äidin kaltainen. Minä en ole ikinä osannut neuloa yhtään. Hyvä että on sitten äiti ja Dania, jotka ovat aina pitäneet minun jalkani lämpiminä.”

Jatkoin käärepaperin avaamista varoen, sillä paketin tuntumasta päätellen sen sisällä todennäköisesti oli jotakin särkyvää. Kun hopeainen paperi putosi lattialle, en voinut olla henkäisemättä ihastuksesta.

”He lähettivät meille revontulia!” kuiskasin. ”Rabastan, me saimme revontulia!”

Nostin näkyville lasisen taioin lukitun purkin, jonka sisällä pyörteili mitä ihmeellisin läikkyvien valojen sekamelska. Jo pelkästään tulten näkeminen purkissa aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn. Se sai kyyneleet kihoamaan silmiini ja pian jo nyyhkytin kasvot Rabastanin jalkaa vasten painettuna. Tunsin Rabastanin silittelevän rauhoitellen hiuksiani. Kuinka perheeni olikaan saattanut keksiä näin täydellisen joululahjan? Revontulet olivat ehkä viimeinen asia, mitä olin odottanut saavani.

”Meidän täytyy vapauttaa nämä taivaalle”, sopersin. ”Sitten te näette ne kaikessa kauneudessaan. Sitten te ymmärrätte, miksi kaipaan niin kovasti Lappia.”

”Ina”, Bellatrix sanoi. ”Täällä olisi vielä yksi lahja.”

Hän ojensi käsiini paketin. Vilkaisin nimikorttia hieman kummastuneena.

”Se on kummitytöllemme”, Rodolphus sanoi.

”Mille ihmeen kummitytölle?” minä kysyin. ”Ette te voi tietää, onko se tyttö vai poika.”

”Bella on kuulemma aika varma tytöstä.”

”Tiedättekö”, Rabastan pisti väliin, ”minäkin sanoin Inalle yksi päivä olevani aivan varma, että se on tyttö. Jotenkin en edes osaisi kuvitella muuta. Mutta eihän hän usko minua, väittää vain kivenkovaan, etten voi etukäteen tietää.”

”Mutta kun et sinä voi”, totesin. ”Se voi olla kumpi tahansa.”

”Ina, älä jaksa väitellä tästä asiasta”, Bellatrix pyysi. ”Avaa nyt vain se paketti.”

”Mutta entä jos se ei ole tyttö? Ja tässä lukee kummitytölle. Jos se on poika, eikö hän saa sitä?”

”Tietenkin saa. Tuli sieltä kumpi tahansa, hän saa sen. Avaa nyt vain.”

Noiden sanojen jälkeen myönnyin tekemään työtä käskettyä ja pian käsissäni oli smaragdinvihreä peitto hopeakirjailuin. Kohotin katseeni Bellatrixiin, joka virnisti minulle kuin anteeksi pyytäen.

”Ai että aivopesu luihuiseksi aloitetaan heti syntymän jälkeen?” kysyin.

”Totta kai”, Bellatrix vastasi. ”Mitä oikeasti kuvittelet? Teidän lapsenne tulee olemaan Lestrangien ja Greengrassien jälkeläinen, joten hänen on melkeinpä pakko olla luihuinen. Eihän siinä edes ole muita vaihtoehtoja.”

”Lapsemme on myös Lovett ja isäni ja hänen isänsä olivat korpinkynsiä.”

”No... Ei sekään ole kovin paha vaihtoehto.”

”Me keskustelemme tästä aiheesta vielä pitkään ja hartaasti, Bella.”

”Äh, älä viitsi ottaa kaikkea aina noin vakavasti, Ina rakas. En minä mitään pahaa tarkoita ja sinä tiedät sen kyllä.”

”Niinhän minä tiedän. Mennään ulos vapauttamaan revontulet.”

Me pakenimme oleskeluhuoneen suloista lämpöä jouluillan pimeyteen. Laskin saamani lasipurkin puutarhaan ja siirryin itse muutaman metrin päähän toisten luokse. Kohotin sauvani ja osoitin sillä purkkia.

Rahpos.”

Kansi lennähti pois paikoiltaan ja väriloisto sinkoutui ylöspäin ilotulitusten lailla. Ihastuksesta mykistyneinä katsoimme, kuinka pohjan loimut valtasivat koko taivaankannen. Painauduin vasten Rabastania. Kyllä tästä oli tullut ihan mukava joulu, olinhan saanut nähdä jopa revontulet. Mielessäni lähetin kiitokset kotiin.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Puoliverinen prinsessa

  • Vieras
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #45 : 25.12.2016 00:17:47 »
Hyvää joulua vähän myöhässä!

Niin ja heti alkuun pahoittelut etten ole kommentoinut näin mahtavaa joulukalenteria vaikka koko ajan olen sitä seurannut.

Olin niin innoissani kun luin että teet näistä hahmosista kalenterin. Rakastuin heihin jo aiemmassa jatkiksessa ja varsinkin Rabastan nousi suosikikseni. Inan sukujuuret oli kiinnostavaa luettavaa ja tämän kertomukset taikakoulustaan ja kodistaan ihania. Hahmot ja juoni toimivat hyvin yhteen ja luvut olivat juuri sopivan pituisia. Oli ihanaa seurata näiden jouluvalmisteluja pienine lisämausteineen ja laulunsanat lukujen alussa olivat mahtava idea!

Haluan toivottaa sinulle sennamiila ihanaa joulunaikaa ja taianomaista uutta vuotta 2017!

Kiitän tästä kalenterista ja pahoittelen todellakin etten tätä aiemmin kommentoinut.

- Puoliverinen prinsessa

Illa

  • ***
  • Viestejä: 310
  • Menninkäislapsi
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #46 : 25.12.2016 17:01:48 »
Mä löysin tämän pariin itse asiassa vasta tänään, kun etsin jotain luettavaa itselleni. Mutta hyvä, että löysin, tykkäsin tästä kyllä. Ina ei ollut mulle entuudestaan tuttu hahmo (tai olisinkohan joskus jotain lukenut muutaman luvun verran, en ole varma, voisin kyllä lukea, koska tykkäsin tästäkin), mutta se ei haitannut. Muutenkin nämä hahmot oli aika erilaisia kuin mitä itse olen ajatellut. Toisaalta oli kiva lukea Bellatrixista välillä jotain tällaista, yleensä hänet kun löytää varmimmin teksteistä, joissa murhataan tai kidutetaan.

Eipä mulla oikeastaan ollut muuta sanottavaa, kuin että luin ja tykkäsin. Harmi, että en tajunnut seurailla tätä joulukalenterina.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #47 : 26.12.2016 13:37:35 »
Apua, täällähän oli enemmän kommentteja kuin odotin! Piti vastata jo eilen, mutta kirjoitan mieluummin koneella kuin puhelimella niin jäi tähän päivään.

Suuret kiitokset kommentistasi, Puoliverinen prinsessa. Ihana kuulla, että olet löytänyt Inan ystävineen, itselläni on jonkin sortin pakkomielle näihin hahmoihin. Hyvä, että hahmot ja juoni ovat toimineet, vaikkei tässä juonta taida olla oikein nimeksikään, kun tarina pyörii vain joulun ja sen valmistelujen ympärillä, mutta kuitenkin. Ihanaa (myöhäistä) joulunaikaa sinullekin ja menestystä tulevaan vuoteen!

Ja suuret kiitokset myös sinulle, Illa. Bella tosiaan on vielä aika pehmo tässä (ehkä se joulun aikakin vaikuttaa, kuin myös Inan seura), sitä hullua puolta tulee näkyviin enemmän MTK:n ensimmäisessä ja toisessa osassa, joista tämä on spinoff. Itse ole sitä mieltä, että Bellan hulluus nousi täyteen kukoistukseensa vasta Azkabanissa ja kun tämä sijoittuu aikaan sitä ennen niin sitä ei kauheasti ole näkyvissä. Sama pätee myös Rodolphukseen ja Rabastaniin. Kiva, että olet tykännyt ja onnea sinulle tulevaan vuoteen!


Ja vielä kerran mitä nöyrimmät kiitokseni molemmille kommentoijille, arvostan todella, että olette uhranneet aikaanne lukemiseen sekä kommentointiin ♥
~ senna


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #48 : 26.12.2016 14:16:14 »
Pahoittelut etten päässyt aiemmim lukemaan tätä loppuun, mutta nyt liikeni aikaa. Tämä oli kyllä aivan ihana joulukalenteri ♡ vähän harmi, että se loppui, eikä pääse enää päivittäin lukemaan Inasta ja Bellasta. Kaikin puolin paras joulukalenteri mitä oon lukenut ja lopetuskin oli aivan ihana. Kiitoksia sulle tästä ihanuus ♡♡


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #49 : 27.12.2016 18:12:27 »
Kiitos, Lumille, että olet jaksanut seurata Inan ja Bellan jouluvalmisteluja aina alusta alkaen ♥ On kyllä kieltämättä outoa, kun ei enää tarvitsekaan joka päivä olla laittamassa tänne uutta osaa.

Kiitos paljon ja onnea tulevaan vuoteen!
~ senna


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Natural

  • Ravenclaw
  • ***
  • Viestejä: 690
  • ... and yet i smile.
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #50 : 03.01.2017 17:10:50 »
Plop.

Pahoittelen, että pääsin vasta nyt paikalle. Oli joulun aikaan niin paljon hässäkkää, että sain nyt vasta luettua aatto- ja joulupäiväluukut..

Tämä oli kaikinpuolin oikein ihana joulukalenteri. Tykkään Ina+Bella kombosta ja Lestrangen veljekset vaan tuovat lisää kiinnostusta tähän.

Oli hienoa seurata heidän joulun viettoaan ja joulujärjestelyitä. Hahmot olivat kaikinpuolin kivoja, vaikka omista headcanoneista jonkun verran eroavat. Mutta vaihtelu virkistää, eiks jeah? Ja tykkään muutenkin sinun näkemyksestäsi näihin hahmoihin. Inasta pidän yhä ja edelleen, hän on aika täydellinen juuri tuollaisenaan.

Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan ja tämäkin myös. Nyt vain sitten odottelen ja toivon jatkoa MTK:hon *vinkvink* ;)

Ja pahoittelen vielä sitä, kuinka harvoin kommentoin. Valitettavasti minulla ei edelleenkään ole tietokonetta käytössäni, joten joudun lukemaan että kommentoimaan puhelimella (vihaan puhelimella kommenttien kirjoittamista, koska a) aivan liian hidasta ja b) ajatus kerkeää katkeamaan noin tuhat ja satayksi kertaa typoja korjaillessa).

Ja koska ajatus katkesi, niin sanon vain: tämä oli aivan ihana, pidin ja rakastin. Osaat tämän  ;)

Kiitos :-* *tähän hieno sydän*

Ja (vähän myöhässä) menestyksellistä ja onnellista tätä vuotta sinne  :-* *tähänkin hieno sydän, en osaa puhelimella tehdä*

Kiittäen ja kumartaen,
Alienisi


"Greed may not be good, but it’s not so bad, either. You humans think greed is just for money and power! But everyone wants something they don’t have."

Ava & Bannu By: Odo

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 715
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #51 : 06.01.2017 13:37:15 »
Heeei, Natte, ja kiitos kaunis kommentistasi (ja niistä muistakin, joita olet kirjoittanut). Ymmärrän varsin hyvin puhelimella kommentoinnin vaikeuden. Sen takia minullakin kesti vastaamisessa - vaikka kommenttisi jo monta päivää sitten luinkin, vastaan vasta nyt, koska en mieluusti puhelimella vastaile.

Kiva, että olet tykännyt. Kyllähän nuo hahmot osittain omistakin headcanoneista eroavat (vaikka on niissä samaakin), mutta eikös joulun aikaan kaikilla ole vähän lupa pehmoilla, myös vaarallisilla kuolonsyöjillä? Säästetään ne vakavammat hetken sitten MTK:hon. Johon btw kyllä tulee sitä jatkoa. Ihan oikeasti tulee, seuraava luku on jo suunnilleen puoleenväliin kirjoitettu.

Oikein onnekasta tätä vuotta ja kiitos vielä kerran ♥
~ senna


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 1 450
  • On olemassa kinkkuja ja on olemassa lisää kinkkuja
Vs: Jääkukat | K11 | osa 11/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #52 : 04.08.2019 19:03:15 »
Joulukuun yhdestoista 1974


Niityillä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virtaa, lapsuuden sadut,
sanoma joulun on uusi mahdollisuus.

~ Tulkoon joulu


Ehdotin Inalle, että kävisimme sinä iltana ulkona syömässä. Tiesin Viistokujalla erään hyvän ravintolan, johon tahdoin vaimoni viedä, ihan vaikka vain lähestyvän joulun kunniaksi. Ina suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kipusi välittömästi yläkertaan laittautumaan, vaikka !sanoinkin, ettei hänen tarvinnut pukeutua mitenkään tavallisesta poikkeavasti. Mutta kyseessä oli Ina. Jos hän sai syyn laittautua, hän myös laittautui.

Palatessaan alakertaan puolta tuntia myöhemmin Ina oli pukeutuneena tummanviolettiin pohjepituiseen mekkoon, jonka olin hänelle edelliskesänä syntymäpäivälahjaksi ostanut, sekä mustiin korkokenkiin. Kaulassaan hän kantoi, kuten aina, Bellatrixilta saatua kotkanpääriipusta. Inan vaaleat hiukset valuivat vapaina suortuvina pitkälle alaselkään saakka ja tumma silmämeikki sai silmät näyttämään lähes jäänsinisiltä. Ina oli kaunis, todella kaunis, kun hän hermostuneena hymyillen lähestyi minua.

”Miltä minä näytän?” hän kysyi ja pyörähti ympäri päästessään luokseni.

”Upealta”, vastasin ja autoin hopeisen talviviitan Inan harteille. Tarjosin kättäni vaimolleni. Hän tarttui siihen ja kaikkoonnuimme kotimme eteisestä Charing Cross Roadille. Ina käsipuolessani astuimme sisään Vuotavaan noidankattilaan ja kävelimme suoraan sen läpi Viistokujalle. Johdatin vaimoni paikkaan, jossa Viistokuja haarautui Iskunkiertokujaksi ja vedin hänet mukanani sinne. Ina katsoi minua ihmeissään.

”Minä luulin, että meidän piti mennä syömään”, hän sanoi.

”Me menemmekin”, vastasin. ”Ravintola on aivan tässä kulman takana.”

”Minä en tiennyt, että Iskunkiertokujallakin on ravintoloita.”

”On siellä tämä yksi ja sieltä saa laittoman hyvää ruokaa. Siksi se on Iskunkiertokujalla.”

Ina hymähti itsekseen. Kun käännyimme kulman taakse, avasin ensimmäisen vastaan tulevan oven ja laskin Inan edelläni sisään. Kello kilahti muutoin tyhjässä ravintolassa. Se ei ollut kovin tunnettu, eikä moni tiennyt edes sen olemassaolosta, sillä mikään ei antanut olettaa, että oven takana olisi ollut mitään näkemisen arvoista. Isä oli tuonut minut ja Rodolphuksen tähän paikkaan syömään muutamaan kertaan.

”Iltaa, herra Lestrange”, toivotti tiskin taakse astellut mies. ”Se tavallinenko?”

”Ei tällä kertaa, Carrow”, kieltäydyin. ”Tulin tänne syömään vaimoni kanssa.”

”Ah. Mutta hyvää iltaa, madame Lestrange. Kuinka mukavaa onkaan nähdä teidät pienessä kuppilassani. Käykää peremmälle, käykää peremmälle. Sallikaa minun ottaa viittanne.”

Annoimme viittamme Carrow'lle, joka otti ne vastaan ja ripusti naulaan seinustalla. Hän ohjasi meidät looshiin, auttoi Inan omalle puolelleen istumaan ja ojensi ruokalistat. Vilkaisin ulos, mutta kujalla ei näkynyt liikettä. Huurretähdet vain loistivat ikkunoissa pimenevää iltaa vasten.

”Katsokaa vain rauhassa, mitä tahdotte syödä. Minä tuon teille alkupaloja ja juotavaa.”

Carrow oli minun makuuni ehkä hieman liiankin miellyttämishaluinen, suorastaan ällöttävän mairitteleva. Enkä minä pitänyt lainkaan tavasta, jolla hän oli koskettanut minun vaimoni kättä auttaessaan tämän istumaan. Mutta minä yritin olla välittämättä. Olin tuonut Inan tänne syömään ja ainakin täällä oli hyvää ruokaa. Se oli pääasia.

”Olet ilmeisesti käynyt täällä ennenkin?” Ina kysyi.

”Aina lapsesta asti. Isä toi minut ja Rodin välillä tänne syömään.”

”Mitä sinä suosittelisit?”

”Hmm... Varmaankin lammaspaistia minttuhyytelöllä.”

”Sitten minä voisin ottaa sitä.”

Carrow kiikutti meille pöytään alkupalat sekä vesikarahvin. Hän otti tilauksemme vastaan, mutta sen saatuaan jäi vielä seisomaan paikoilleen. Vilkaisin häntä hieman ärtyneenä, en kaivannut häntä pilaamaan iltaani, jonka tahdoin viettää vaimoni kanssa ja toivoin syvästi, että ravintolaan tulisi pian muitakin asiakkaita.

”Saisiko herrasväelle olla mitä juotavaa?” Carrow kysyi.

”Minä voisin ottaa oluen”, sanoin.

”Entä nuorelle rouvalle?”

”Kurpitsamehua, kiitos”, Ina vastasi sallien miehelle pienen hymyn.

”Vain kurpitsamehua? Tahdotteko siihen sekaan jotakin?”

”Ei kiitos. En voi juoda alkoholia.”

”Ah, mutta suokaa anteeksi huonomuistisuuteni. Kyllähän minä olen kuullut, että nuori rouva Lestrange on pieniin päin. Tietenkin, tietenkin. Minulla on itsellänikin kotona kaksi pientä, Amikus ja Alekto. Minä tuon teille kurpitsamehua aivan niin kuin pyysitte.”

Carrow kumarsi ja pyyhälsi tiehensä. Siinä samassa oven kello kilisi ja helpotuksekseni paikalle tuli muitakin asiakkaita. Eipä Carrow ainakaan roikkuisi koko iltaa meitä häiriköimässä vaan voisimme rauhassa keskittyä olemaan kahden.

Ja me todella saimme syödä kaikessa rauhassa, Carrow kävi vain kerran varmistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Muutoin hän vietti aikansa tiskillä norkoilevien asiakkaiden, en ollut vaivautunut katsomaan keitä he olivat, kanssa jutellen. Ina vaikutti voivan paremmin kuin viikkoihin ja ruokakin tuntui hänelle maistuvan. Se oli hyvä. Se oli parempi kuin vain hyvä, sillä pahoinvoinneista johtunut ruokahaluttomuus oli saanut hänen painonsa laskemaan melko rajulla tavalla. Jälkiruuaksi söimme siirappikakkua sekä minä soin itselleni yhden mustaherukkarommin.

Kun viimein lopettelimme illallistamme, Carrow kiiruhti auttamaan Inaa pois pöydästä. Minä maksoin hänelle ruuasta, annoin myös hieman ylimääräistä, ja asetin itse viitan vaimoni harteille. Nyökkäsin kiitokset ja johdatin Inan ulos. Tähdet tuikkivat taivaankannella, kun astelimme Vuotavan noidankattilan läpi Charing Cross Roadille, josta pääsimme kaikkoontumaan.

Ina lupasi liittyä seuraani oleskeluhuoneeseen, kunhan olisi käynyt ensin vaihtamassa vaatteet. Sellainen hän oli, hetkessä yhtä ja sekuntia myöhemmin toista. Kotona ollessaan Ina ei tahtonut laittautua, ellei vieraita ollut tulossa. Ja kun vieraat olivat lähteneet tai olimme palanneet kotiin oltuamme jossakin, hän tahtoi mahdollisimman nopeasti vaihtaa arkisempiin, mukavampiin vaatteisiin.

Eikä minua yllättänyt lainkaan, kun Ina ilmestyi sohvalle viereeni yömekossa ja aamutakissa, paljasjalkaisena. Hän nappasi pöydälle tuodulta tarjottimelta teekupin ja joi sen kerralla tyhjäksi.

”Kiitos tästä illasta”, Ina sitten kuiskasi suukottaessaan minua poskelle.

”Eipä mitään”, hymähdin. ”Täytyyhän minun nyt sentään pitää tytöistäni huolta.”

”Tytöistä? Luuletko, että lapsemme on tyttö?”

”Etkö sinä sitten luule?”

”Minä en ole varma. Ei minulla oikein ole tunnetta kumpaankaan suuntaan. Eikä oikeastaan niin väliäkään, kumpi sieltä on tulossa.”

”Ei sillä väliä ole minullekaan, mutta minusta tuntuu, että se on tyttö. Kaunis, pieni tyttö, kuin nukke, ihan sinun näköisesi. Voin jo sieluni silmin nähdä hänet. Hänellä on sinun vaalea tukkasi ja sinun siniset silmäsi.”

”Kai hän jotain sinunkin ulkonäöstäsi perii?”

”Toivottavasti ei.”

”Olet ihan hassu.”

Vedin Inan kainalooni. Vain hetkeä myöhemmin Trixie hyppäsi hänen syliinsä. Ina antoi sormiensa hajamielisesti silitellä kehräävän kissan turkkia. Hänen uneksiva katseensa oli suuntautunut kohden takassa tanssivia liekkejä.

Olin kuullut joskus sanonnan, että tulta ja nukkuvaa lasta voisi katsoa vaikka kuinka pitkään. Ensimmäisen kohdalla väite eittämättä piti paikkansa. Tulessa oli jotakin lumoavaa, kiehtovaa, joka lähes ketä tahansa veti puoleensa. Se lämmitti, mutta poltti, jos meni liian lähelle. Tulen valo oli häilyvää, pehmeää, lämmintä. Tuli loi huoneeseen hämyisen, kodikkaan tunnelman.

Jälkimmäisestä en voinut sanoa mitään, enhän ollut koskaan katsellut nukkuvia lapsia. Mutta ehkä sekin minulle selviäisi puolen vuoden sisällä, kunhan oma lapseni syntyisi.

Mä en osaa kuvitella Carrowei pieninä...awws...
"Papereissa 25, henkisesti aika penikka"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30...siis 40"
"En mie kaipaa olkapäätä, kunha nostat mut eka ylös täältä"