Luin tämän aikoja sitten, mutta näin upea teksti ansaitsee kunnon kommentin, joten kommentointi hieman venähti. Nyt kuitenkin olen vihdoin täällä ja vau tämä on edelleen yhtä hieno!
Yksi suurimpia unelmiani olisi olla tanssijana New Yorkissa ja se houkutteli tämän tekstin pariin. Tässä tosin ei eletä sitä amerikkalaista unelmaa vaan kuvataan täysin toisenlainen kuva elämästä suurkaupungista. Moni varmasti pakenee onnetonta elämäänsä suurkaupunkeihin, mutta eivät nekään onnea tuo ja sitten tuntee tarvetta paeta niitäkin. Joskus tuntuu, että koko elämä on pakenemista, mutta se asiat joilta pakenee, ovat oman pään sisällä, eikä niitä pääse pakoon vaikka mitä tekisi.
Tässä ikään kuin luodaan mielikuva täydellisestä elämästä, joka ei kuitenkaan tyydytä tarinan hahmoja. Siitä huolimatta, en voi olla miettimättä kuinka mahtavalta kattohuoneisto New Yorkissa kuulostaa (ja itselläni on itämainen matto, jota rakastan hulluna). Toisaalta se varmasti kuulostaa paljon hienommalta silloin, kun sitä ei ole saavuttanut ja silloin kun se kaikki hienous on saatavilla, ei se enää tunnu niin ihmeelliseltä. Itse koen metrotunnelit todella pelottavina paikkoina, sillä oli maa mikä tahansa, niissä liikkuu hämärää porukkaa. Mutta ehkä joku kokee ne hyviksi pakopaikoiksi ja on itseäni rohkeampi. Kuitenkin likaiset tunnelit luovat tässä hienon kontrastin kauniisiin kattohuoneistoihin.
Sitten tässä tosi hauskasti siirrytään kaupungin alta sen yläpuolelle ja tykkään tästäkin kontrastista tosi paljon! Tässä tekstissä tuntuu muutenkin olevan hirveästi vastakohtia, myös yön pimeyden ja neon-valojen kanssa. Niistä tulee kivan ristiriitainen tunnelma. Jotenkin tässä luodaan kuva useista erilaisista paikoista, mutta mikään niistä ei silti tunnu olevan tarpeeksi hyvä. Tässä nousee taas esiin tunne siitä, että yritetään paeta jotain, joka ei ole paettavissa.
Tykkään älyttömästi siitä kuinka tässä kuvataan suurkaupunkien eri puolia. Toisaalta sitä ihanuutta, joka on ehkä hieman kulissia ja sitten taas niitä huonompia puolia.
Savu täyttää tupakointihuoneet ja ihmiset kaduilla yskivät pölyisillä keuhkoillaan.
Metrot syöksevät poistoputkistaan pakokaasua
Ulkona tuoksuvat hiekka ja asfaltti, hiki, paistinrasva ja liian laiha kahvi.
Näistä kohdista tykkään tosi paljon, sillä niissä heijastuu ne puolet, joista en itsekään pidä. Itse rakastan suurkaupunkeja ja vaikka asun Helsingissä silti usein haaveilen siitä, että pääsisin jonnekin, jossa on oikeasti paljon ihmisiä ja elämää, sillä tunnen oloni kotoisaksi sellaisissa paikoissa. Mutta suurkaupunkien ehdottomasti huonoin puoli on saasteet ja kaikki se epämäärinen lika ja pahat hajut. Niissä usein jää kaipaamaan raitista ilmaa ja tässä kuvastuu hyvin tuo kaupungin likaisuus. Ja kahviaddiktina rakastan tuota mainintaa liian laihasta kahvista, josta tulee heti pieleen pikakahvi, koska muutakaan ei ehdi kaupungin kiireessä valmistaa.
Itselleni kyllä aukesi heti tuo
kuuskidin pohdiskelema kohta liian lähellä olevasta reunasta ja liian helposti vastuttevasta kiusauksesta. Itse en voi sille mitään, että lähes jokaisella sillalla ja muulla korkealla paikalla ajattelen alas hyppäämistä ja tiedän hyvin sen tunteen, kun kerrankin menee niin hyvin, ettei edes tahdo hypätä. Siksi tuo kohta puhutteli ja tykkäsin siitä aivan valtavasti. Muutenkin ajatus katolla tanssimisesta on aivan ihana ja tahtoisin itsekin karata nyt katolle tanssimaan.
Tähdenlentojen puutteessa voi moni epätoivoinen kuiskia toiveita myös viimeisiään välkkyville neonvalotauluille.
Tässäkin tulee aivan ihanasti esiin tuo suurkaupunkien onnettomampi puoli. Tähtien jääminen saasteverhon taa on todella sääli ja nuo korvikkeena toimivat neonvalotaulut ovat kyllä surullisia. Tykkään myös siitä ajatuksesta, että suurkaupungeissa on paljon onnettomia ihmisiä, jotka tarvitsevat osakseen tähdenlentoja, koska se on varmasti pitkälti totta.
Suurkaupungin muurahaiset uskovat liian helposti ihmeisiin
Tämä pieni pätkä viimeisen virkkeen alusta on ehkä suosikkini koko teksistä, sillä se on jollain tapaa pysäyttävä. Kun on esin kuvattu sitä kuinka onnettomia ihmiset ovat ja kuinka epätoivoisesti he etsivät onnea huumeista ja tähenlennoista, on karua, että silti moni jaksaa uskoa ihmeisiin. Ja siksi varmasti suurkaupungit vetävät ihmisiä puoleensa: vaikka unelmat eivät heti toteutuisi, ihmiset jaksavat uskoa, että kyllä suurkaupunki vielä tuo heille onnen. Todellisuus on varmasti monesti toinen. Pidän myös siitä ajatuksesta, että saatuaan etäisyyttä tapahtumiin, tekstin päähenkilö näkee asiat eri valossa ja nyt kun ihmiset ovat vain muurahaisia, heihin voi suhtautua eri tavalla.
Päähenkilö tuntuu myös osaltaan myötätuntoiselta ihmiseltä, joka ymmärtää muiden onnen tavoittelua. Onhan tämä luultavasti itsekin New Yorkissa samasta syystä. Kaikki ovat ikään kuin samassa hiirenloukussa, eikä kukaan enää osaa lähteä pois, vaikkei olekaan onnellinen. En tosiaan tiedä, kuinka paljon luen omiani rivien välistä, mutta ainakin sain tästä paljon tulkintaa irti! Ja pidän kyllä kovasti tämän tekstin päähenkilöstä!
Pidän koko tekstistä tosi paljon, tämä on erittäin puhuttelva näin lyhyeksi tekstiksi! Tässä on ihanaa kuvailua ja todella kaunista kielenkäyttöä. Tykkään hirmusti noista vastakohdista ja keinotekoisuuden korostamisesta. Sitten tykkäsin tosi paljon noista muutamaan kertaan mainituista loitsuista, joiden merkitys ei koskaan täysin minulle selvinnyt, mutta pidin siitä, että ne jäivät mysteeriksi. Ne olivat kuitenkin ihana yksityiskohta!
Voi voi, tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja voisin ylistää ja analysoida tätä tekstiä loputtomiin, mutta tämä on todella hieno ja kaunis ja karu ja tykkään kamalasti! Kiitos tästä helmestä!!