Nimi: Luottamuksellista
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Paritus: Ron/Harry
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: huumoria, ja jotain mikä ei ehkä ihan ole fluffyä mutta jotakin sinnepäin
Yhteenveto: Ronin on aivan pakko purkaa tunteitaan jollekin.
A/N: Tämä osallistuu dialogihaasteeseen (ei tuota nyt miksikään monologiksi voi sanoa, eihän?
) ja FF100:aan sanalla 087.Elämä koska sellaista elämä on.
”Auts! No niin, katso mitä oikein teit. Tuliko hyvä mieli, kun sait minut kompastumaan jalkaasi?”
”…”
”Aivan niin, pysy sinä vain hiljaa. Se on pelkuruuden merkki. Minä olen muutenkin huonolla tuulella, ja nyt sinä teit päiväni vielä pahemmaksi.”
”…”
”Minä oletin, että koska olemme asuneet yhdessä jo niin kauan, sinä haluaisit tietää, miksi minä olen huonolla tuulella. Mutta ei!”
”…”
”Tuossa välissä olisit voinut korjata asian, pyytää anteeksi, että kompastutit minut ja vielä päätit olla vastaamatta!”
”…”
”Kerron sinulle, vaikket selvästikään halua kuunnella, miksi minä olen pahalla tuulella. Oletko valmis?”
”…”
”Oletan, että tuo oli kyllä. No, tiedäthän sinä Harryn? Se tyyppi joka muutti tänne meidän kanssamme vähän aikaa sitten. Minun paras ystäväni, itse asiassa.”
”…”
”Hän on syypää pahaan tuuleeni. Tiesin heti, että oli huono idea pyytää hänet muuttamaan tänne, kun hän menetti edellisen asuntonsa. Tämä asunto on liian pieni meille kahdelle!”
”…”
”Kolmelle, siis, itse asiassa. En kyllä tajua, miksi minä edes juttelen sinulle. Ehkä sinua ei pitäisi ottaa lukuun kun puhun tämän asunnon asukkaista.”
”…”
”No anteeksi. Niin, siitä lähtien kun hän muutti tänne, minä olen tajunnut pari asiaa.”
”…”
”Yksi: hän tekee maailman parasta ruokaa.”
”…”
”Kaksi: hän näyttää hyvältä jopa esiliinassa. Itse asiassa olen usein kuvitellut hänet pelkässä esiliinassa, ja voin vain sanoa, että sen näyn haluaisin nähdä.”
”…”
”Kolme: minä haluaisin vain kaataa hänet sinun päällesi, riisua joka ikisen vaatekappaleen hänen päältään ja suudella hänen aivonsa pihalle.”
”…”
”Anteeksi jos järkytin sinua, mutta niin asiat vain ovat.”
”…”
”Minä tiedän, ettei meistä koskaan tulisi mitään. Me olemme liian hyviä ystäviä, että uskaltaisin tehdä mitään asialle. Mutta nyt kun hän asuu täällä, törmään häneen koko ajan. Pahinta on aamuisin, kun hän löntystelee huoneeseen pelkät bokserit jalassaan, hiukset sekaisin ja silmät suloisesti sikkaralla, ja minä istun sinun ääressäsi ja hän istuu samalle puolelle pöytää – sinua – ja olemme niin lähekkäin että käsivartemme hipovat toisiaan… Olet varmaan nähnyt kärsivän ilmeen naamallani aika monta kertaa aamuisin tämän kuukauden aikana.”
”…”
”Ai niin, unohdin, sinulla ei ole silmiä. Anteeksi taas kerran…”
”…”
”Monesko kerta tämä oli, kun pyysin sinulta anteeksi? Herran jestas, sinähän olet pelkkä pöytä! Miten sinä voit minua auttaa?”
”…”
”Niinpä niin, et mitenkään. Minua ei voi auttaa enää kukaan. Puhun jo pöydille – Harry tekee minut täydellisen hulluksi – kohta hän tulee taas töistä ja hymyilee minulle sitä hymyään ja minä haluaisin vain saada hänen aivonsa pihalle jollakin siveettömällä tavalla ja –”
”…”
”Mitä mieltä sinä olet asiasta? Onko minulla mitään mahdollisuuksia?”
”Jotain asialle pitää tehdä, Ron.”
”Mitäh – eivät pöydät puhu!”
”Eivät puhukaan. Käänny ympäri.”
”Mi- Harry? Miten pitkään sinä olet siinä seisonut?”
”Tarpeeksi pitkään.”
”Älä tule lähemmäksi… Älä lyö, älä lyö, älä – mmph…”
”…”
”Harry mit- mitä sinun kätesi tekee minun paitani alla?”
”Minusta se pöytäsuunnitelma kuulosti ihan hyvältä.”
”Oletko sinä tosissasi?”
”Vaikuttiko tuo suudelma siltä, etten ole tosissani?”
”Minä en tiedä… Ei, ei vaikuttanut.”
”Sinulla on kummallinen tapa ilmaista tunteitasi pöydälle sen sijaan, että puhut minulle.”
”Minua ei juuri nyt huvittaisi puhua. Ei nyt, kun sinä riisuit paitasi.”
”Hyvä on sitten. Ei puhuta.”
”Mmmh…”