Name: Seitsemän päivän päästäkin
Author: shir
Beta: ei ole
Genre: romance, angst
Raiting: S
Summary: Jättäkää eroanomukset kirjoituspöydälleni tämän päivän aikana, kiitos.
Seitsemän päivän päästäkin
”Tik”, sanoi kello. ”Tak”, toistit sinä. Kello kuuli kaiun tikityksestään, pelästyi ja sammui.
Niin kävi meillekin. Me sammuimme. Emme kännipäissämme pusikkoon. Emme olleet roihuava puska, jonka palomiehet sammuttivat. Emme sammuneet valokatkaisijaa painamalla, emmekä koneen virtanapista. Emme olleet ajastettu ulkovalo, joka sammuu joka ilta tasan keskiyöllä. Emme me oikeasti sammuneet, meidän yhteytemme vain katkesi. Ja on tärkeää olla se tietty virtapiiri, joka tuottaa sähköisyyttä kahden välille.
Kirjoituspöydälläni on jo viikon ajan maannut kirja, josta olen lukenut viisi ensimmäistä sivua. Aloitin kirjan lukemisen sinä maanantaina, jolloin auringon säteet sulattivat naapurini katolta lunta. Kinokset tipahtivat pamahtaen maahan. Sinä maanantaina viemärit täyttyivät vedestä, joka vaihtoi muotoaan. Säikähdin niitä pamahduksia, joiden ansiosta ikkunaruudut helisivät useasti ja täysin odottamatta.
Tiistaina istuin koko päivän sängylläni ja tuijotin naapurin talon katonrajaan. Siellä ei ollut enää ollenkaan lunta, kaikki oli tippunut pois. Se katto oli niin tyhjä. Sieltä puuttui jotakin, joka sinne oikeasti kuuluisi. Jotakin, mitä sai vain joskus harvoin ja kun se lähti pois, iski välitön ikävä. Ikävä, jolla ei ole painoarvoa, mutta siksi se juuri onkin niin arvokasta. Ei sanomalehtiinkään painateta ikinä mitään positiivista. Siksi eilen en olisi päässyt otsikoihin, mutta tänään täällä Menetyksen rintamalla ei ole hiljaista. Minun kattoni on tyhjä.
Tiistain jälkeen naamani eteen iskettiin keskiviikko ja korviini syötettiin jatkuvalla paineella sanoja. Lauluja onnellisten ihmisten huulilta, jotka näyttivät syötävän hyviltä. Huulet ovat aina olleet kaunis asia. Rakkauden väriset ja muotoiset viestittäen kaunista omanlaista melodiaansa. Nuo kaksi ihonpalasta ovat valmiita mihin vain, sodassa ja rakkaudessa, faktassa ja fiktiossa. Niihin ei saa opetella luottamaan, niihin sanoihin, ei varsinkaan lohdullisiin tai laulettuihin.
Torstaina kaivoin esille paljon neliskanttisia, kiiltäviä paperinpalasia täynnä outoja ihmisiä sekä ystäviä. Niiden kaikkien kasvot hymyilivät, ne säteilivät, ne tahtoivat olla osa kaikkea onnellisuutta. Ne tahtoivat rakastaa ja etsivät rakkautta. Ne olivat niin nuoria ja kokemattomia ja siltikään ne eivät pelänneet. Siksi ne ovat niin onnellisia. Ilman pelkoa kaikki ovat onnellisia. Osa kuvista lensi pois. Ne uiskentelevat revittyinä purukumien seassa ja ovat nyt aivan tahmaisia. Ne ovat ansainneet iljettävän limaisuutensa.
Toivoin jo ikävän loppuneen, mutta silloin oveeni koputti Perjantai ja anoi anteeksiantoa. ”Mutta Perjantai, etkö sinä ymmärrä mitä viimeksi sanoit minulle?” ”En”, se vastasi ja yritti vietellä silmillään ja huulillaan. Yritti hipaista kynnellään. Kielsin ja paiskasin oven kiinni, en tahdo enää kaulaani raapimisjälkiä. Eivät ne entisetkään ole vielä parantuneet, ne vasta arpeutuvat.
Lauantaina etsin kaiken, mitä olin joskus kirjoittanut ja poltin ne takassa. Heitin ilot, hauskat hetket, rakastumisen, nautinnon ja ihanat ihmiset tuleen ja luulin oloni helpottuvan. Unohdin heittää pettymyksen ja hänen kumppaninsa, sillä niitä ei ollut ikinä kirjoitetussa muodossa. Päästäkseni niistä eroon, minun olisi poltettava itseni. Kuumat tulenlieskat varpaissani kuulostivat silloin kauniilta asialta, mutta en ollut vielä valmis olemaan pelkkää tuhkaa.
Puhelin pirisi sunnuntaina tauotta ja yritin lyödä luurin kiinni. Joka kerta käteni kuitenkin painoi vastaa-nappia ja asetti puhelimen korvalleni. Joka kertaa rakkauden huuleni puhuivat ja vastasivat kysymyksiin ja korvani, jotka olivat kuulleet liikaa pahoja sanoja, kuuntelivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Yritin katkaista käteni, purra huuleni hajalle ja repiä korvani irti, mutta se ei auttanut. Rakensit silti sillan sydämeeni ja sait otettua yhteyden henkiseeni. Meidän yhteyden on mentävä poikki.
Sitten tuli tämä päivä, tämä maanantai ja tämä viikko. ”Seitsemän päivää ennen kuin kuolet”, sanoo Samantha kauhuelokuvassa ja olisin tahtonut sen käyvän toteen. Sinun muistollesi.
