Ficin nimi: Uuden suunnan jos päivä toi
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Berserk
Ikäraja: k-11
Paritus: Serpico/Farnese
Genre: Draamaa eri muodoissaan
Summary: Kolme kertaa, joina Serpico ei suudellut Farnesea, ja kerta, jona suuteli.
A/N: Olipa virkistävää kirjoittaa raapalemuotoista tekstiä pitkästä aikaa. ^^ Inspiraatiobiisinä toimi sekä suomeksi että englanniksi Into the open air elokuvasta Urhea. Kokeilin aluksi asetella lyriikoita ficin joukkoon, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus toimii paremmin tällaisena.
***
1.
“Joko se on valmis!?” penäsi kärsimätön, kyynelten kyllästämä tytönääni. Serpico piti katseensa sidetarpeissa, joita oli parhaillaan käärimässä nyrjähtäneen nilkan ympärille.
”Vielä hetki, lady Farnese”, hän sanoi pyrkien rauhoittelemaan, mutta hänen sanansa tuntuivat kaikuvan kuuroille korville.
”Pistä sitten vauhtia!” tyttö ärjäisi selkeästi kyllästyneenä istumaan jakkaralla ja odottamaan, että hän saisi siteen kiinnitettyä. Serpico ei kommentoinut takaisin mitään, muttei voinut olla ajattelematta, miten raskaasti lady Farnese näytti ottaneen liukastumisen kartanon jäisellä pihamaalla. Ottaen huomioon, että tämä oli kyennyt kävelemään jalallaan jo tovin kuluttua, sitominen tuskin olisi ollut tarpeen. Hänen käsityksensä mukaan lapset teloivat itseään jatkuvasti pikkuharmeihin, mutta samalla hänen oli jälleen muistutettava itseään, että aateli eli kovin eri maailmassa. Pienet asiat tuntuivat olevan suuria ja päinvastoin.
Serpico kuunteli hiljaista nyyhkettä ja kietoi harson lopun niin, ettei se lähtisi ennen aikojaan irti. ”Kas noin. Särkeekö sitä vielä?”
”Jomottaa”, lady Farnese sähähti kyyneleitään pyyhkien.
”Älkää olko huolissanne. Kipu lakkaa iltaan mennessä”, Serpico rohkaisi, mutta sai osakseen vain häijyn mulkaisun.
”Et sinä sitä voi tietää!”
Tottumuksesta Serpico antoi piikikkään sävyn leijua ohi korviensa, mutta tuli samalla ajatelleeksi, että ehkei hänkään ollut lohduttajana mikään järin etevä. Hänen äitinsä taas oli. Serpico muisteli, miten äiti oli aina painanut suukon ruhjeelle ja saanut sen heti tuntumaan vähemmän aralta. Hän oli varma, että sama olisi tehonnut Farnese-neidin nilkkaankin.
Vaan ei. Sellainen olisi mennyt karvaasti yli sääntöjen. Hän olisi vuorenvarmasti saanut lady Farnesen raivostumaan niin, että tämä olisi ensin ruoskituttanut hänet ja sen jälkeen heittänyt ulos. Palvelijan ja emännän kesken ei tapahtunut sellaista, ei edes lasten. Serpico tiesi oman paikkansa kartanon hierarkiassa.
”Kokeilkaahan kävellä sillä”, Serpico sanoi sen sijaan ja ojensi kättään. Farnese-neiti nousi jakkaralta huojuen, muttei kiristellyt hampaitaan liiaksi astuessaan kipeällä jalallaan.
”Ehkä olit sittenkin oikeassa”, tyttö tokaisi työntäessään kengän takaisin jalkaansa kuin mitään nyrjähdystä ei olisi edes tapahtunut. ”Harvinaista.”
Serpico hymyili takaisin ottaen kommentin vastaan kiitoksena ja kehuna.
2.
Kartanon isännän tanssiaiset tuntuivat käyvän kerta kerralta loisteliaammiksi. Viini virtasi ehtymättömänä lähteenä, maukkaat ruokalajit jättivät varjoonsa tarjottimien hopean, eikä monenkirjava vierasjoukko lakannut milloinkaan hämmästyttämättä.
Kaiken sen keskellä oli helppo tuntea itsensä metsämyyräksi ylväiden haukkojen keskellä. Serpico tunsi usein silmät selässään, mutta harvoin kukaan puhutteli häntä suoraan. Jokainen luonnollisesti tunsi Vandimionin perheen jäsenet, mutta hänen roolinsa oli vaikeammin selitettävä. Hovipoika, se oli lähimpänä totuutta palvelijan lisäksi. Lady Farnese ei koskaan vaivautunut selittelemään hänen läsnäoloaan muutamaa sanaa enempää. Vuosien varrella monet aatelisväestä oppivat tunnistamaan hänen kasvonsa, mutta joka kutsuilla vastaan tuntui tulevan ainakin muutama uusi, utelias silmäpari.
Lady Farnese ei ollut milloinkaan välittänyt hienoista tilaisuuksista niiden tukahduttavan ilmapiirin vuoksi. Serpico olisi voinut sanoa olevansa samaa mieltä, ja vaikka hän olikin omaksunut asianmukaisen etiketin ajan mittaan, henkisesti hän olisi usein toivonut olevansa enemmän läsnä.
”Minä inhoan noita arvostelevia katseita”, lady Farnese oli kerran kuiskannut valssin aikana. ”On kuin ne käskisivät piiloutua...”
Siltä ne todella tuntuivat, mutta pakopaikkaa oli mahdotonta löytää. Siksi oli tehtävä parhaansa ja sulauduttava juhlaväkeen. Yhteistanssissa he olivat vain osa kokonaisuutta. Kukaan ei erottunut joukosta negatiivisella tavalla, ellei sitten töpeksinyt askelissa ja saanut koko piiriä häpeämään. Tanssiparin vaihtuessa muutamaan kertaan Serpico kohtasi usein neitoja, jotka soivat hänelle hymyn sen sijaan, että olisivat katsahtaneet häntä hieman epäluuloisesti. Tanssietiketti vaati kaikilta moitteetonta käytöstä.
Viulut ja cembalo kajauttivat ilmoille viimeiset tahdit. Daamit niiasivat kavaljeereilleen, jotka kumarruksen jälkeen soivat suukon tanssiparinsa kädelle. Huulten kosketus oli kuitenkin jäykkä eikä yltänyt iholle asti. Se Serpicolle oli opetettu jo lapsena, eikä hän ollut juuri ajatellut asiaa sen enempää. Se oli muotoseikka siinä missä moni muukin.
Aidolla suudelmalla olisi ehkä ollut mieltä tyynnyttävä vaikutus. Joskus lady Farnesen käsi näet vapisi kevyesti hänen omassaan, kun koreisiin asuihin sonnustautuneet haaskalinnut soivat piinkovia silmäyksiään Vandimionin perheen nuorimmaiseen ja ainoaan tyttäreen. Sellaisesta olisi ollut hyvä oppia olemaan välittämättä, mutta helppoa se ei ollut.
3.
Serpico katsoi häneen selin kylpevää lady Farnesea salaa ihastellen auringonvaaleiden hiusten muodostamia virtoja nuoren naisen selällä, mutta myös arvuutellen, miksi hänet oli käsketty paikalle. Lady Farnesen viime päivien tunnekuohujen jälkeen Serpico oikeastaan piti läsnäoloaan hyvänä asiana.
Aina siihen asti, kun lady Farnese nousi ammeesta.
”Serpico, olen pohtinut”, tämä aloitti kuulostaen oudon etäiseltä seisoessaan hänen edessään täysin alastomana, ”avioliittoa ja kaikkea mitä siihen liittyy.”
Sellainen kai oli odotettavissakin lady Farnesen saatua tietää tulevasta liitostaan vain muutama päivä sitten.
”Mitä pohditte?”
Neidon kasvoille kohosi pieni hymy, kun tämä lähestyi häntä ja vei märän kätensä hänen hartialleen. ”Autathan minua?”
Äänessä kaikuva maanisuus ei jäänyt häneltä huomaamatta.
”Lady Farnese?”
”Jos minut viedään tästä kartanosta, en saata enää elää”, tämä sanoi puhuen samoja sanoja kuin mitä hän oli jo kerran aikaisemmin ehtinyt kuulla. ”Sinäkin tiedät sen.”
Serpico ei löytänyt oikeita sanoja vastattavaksi, mikä inhotti häntä. Hän tiedosti, miten neidon alaston, märkä keho painautui jatkuvasti lähemmäs kastellen hänen vaatteitaan.
”Löysin kuitenkin itselleni pelastuksen”, lady Farnese jatkoi tarttuen hänen kädestään ja ohjasi sen rinnalleen. ”Morsiamen täytyy olla neitsyt ollakseen hyveellinen...”
Hän ei olisi halunnut kuulla sellaisia, muttei saattanut kääntyä pois. Lady Farnesen hengitys kävi kiihkeämmäksi.
”Katso minua.”
Serpico katsoi ja näki edessään hysteeristä kauneutta, joka oli samalla tuttua mutta silti vierasta. Hänen selkäpiissään juoksivat kylmät väreet neidon painaessa vaativat huulensa vasten hänen kaulaansa. Hänen kätensä hyväili valkeaa ihoa ja jano sen lämpöä kohtaan sai hänet hengittämään kuumina puuskina neidon solisluita vasten.
”Ota minut, syleile minua, Serpico...”
”Lopettakaa, pyydän”, Serpico huohotti herrattarensa kaulaan taistellen itseään vastaan, ettei olisi toiminut aneen mukaan välittömästi ja siinä paikassa. Hän ei voisi. Ei mitenkään.
”S-Serpico...” neidon silmissä kiilsivät kiukun kyyneleet, kun hän työnsi tämän hellästi kauemmas.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi päänsä painaen.
Lady Farnese tarttui kädestä, joka yhä vangitsi suojaansa toisen rinnan. Surullinen hymy väreili neidon huulilla.
”Me olemme molemmat tuomittuja helvettiin...”
4.
Manalan syvimmistä onkaloista esiin ryömineet mustankirjavat oliot ympäröivät heitä sakeana laumana. Serpico kukisti yhden toisensa jälkeen, mutta pitkään kestänyt taistelu alkoi verottaa voimia kovalla kädellä. Hän yritti vahtia herrattarensa turvallisuutta, mikä muodostui mahdottomuudeksi teräviä hampaitaan lipovien otusten kyräillessä kaikkialla. Ne katsoivat monella silmällään ja oikoivat nälkäisinä neljää jalkaansa. Mitään niin kuvottavaa hän ei ollut koskaan nähnyt.
Kirkaisu hänen takanaan sai hengen miltei salpautumaan.
”Lady Farnese!” Serpico huusi syöstessään veitsenterävän puhurin miekastaan sivaltamaan olion pään poikki. Hän ehti nähdä Farnesen selvinneen naarmuitta, mutta samassa yksi otus loikkasi hänen kylkeensä ja kaatoi hänet maahan.
”Serpico!”
Olio päästi ilmoille kuolonkorahduksensa, jolloin Serpico väänsi sen kauemmas ja paiskasi maata vasten. Samalla hän käsitti syyn nopealle lopulle: otuksen kyljen oli lävistänyt tikari, jonka kahvassa oli tuttu koristelu. Farnesen tikari.
”Kuoliko se?” Farnese huudahti juostessaan hänen luokseen. “En ollut varma, osuinko!”
Serpico väänsi tikarin irti, pyyhkäisi terästä veren ja ojensi aseen omistajalleen. ”Se oli täsmällinen heitto!”
Farnese pudottautui polvilleen hänen vierelleen. ”Oletko kunnossa?”
”Pintanaarmu”, Serpico totesi ja säpsähti huomatessaan Farnesen kasvoilla kyyneliä.
”Minä niin säikähdin..!”
Miten hän olisikin halunnut rauhoitella valtiatartaan, mutta hirviömäisten otusten ärinä kuului taas lähempää.
”Älkää antautuko pelolle, lady Farnese!” Serpico sanoi epätavallisen tiukasti puristaen tikaria pitelevää naisenkättä. ”Sille ei ole aikaa.”
Farnese veti syvään henkeä ja vei kätensä hänen poskeaan vasten näyttäen epätoivoisen sijaan ennemminkin uhmakkaalta. Olemuksessa oli jotain mykistävän kaunista. Yksinäinen, epävarma tyttörukka oli saanut väistyä urhean nuoren naisen tieltä. Häntä katsoi henkilö, joka kulki oman elämänsä jalanjäljissä, ei toisten valmiiksi tallaamaa polkua.
Niin kovin kaunista.
Seuraamuksista vähät välittämättä Serpico veti herrattarensa suudelmaan. Hetki oli lyhyt, mutta se merkitsi enemmän kuin mikään. Se oli ikuisuus, jonka Farnese jakoi hänen kanssaan vastatessaan huulten katkeransuloiseen kosketukseen.
Selkä selkää vasten he valmistautuivat kohtaamaan vihollisensa, jotka möyrivät muristen kohti ja valmistautuivat hyökkäämään.
”Taistele kanssani, Serpico", Farnese pyysi täydestä sydämestään, puhui kuin toveri vertaiselleen.
”Loppuun asti.”
Into the open air
This love, it is a distant star
Guiding us home wherever we are
This love, it is a burning sun
Shining light on the things that we've done
I try to speak to you everyday
But each word we spoke
The wind blew away
Could these walls come crumbling down?
I want to feel my feet on the ground
And leave behind this prison we share
Step into the open air
How did we let it come to this?
What we just tasted we somehow still miss
How will it feel when this day is done
And can we keep what we've only begun?
And now these walls come crumbling down
And I can feel my feet on the ground
Can we carry this love that we share
Into the open air?
This love, it is a burning sun
**
Sen ilmaan lämpöiseen
On rakkaus kun tähti kaukainen
Kotiin se opastaa tien näyttäen
On rakkaus kuin polte auringon
Kaiken allansa nähnyt se on
Mä löydä en sanaa oikeaa
Puhe turhaa on
Se ilmaan vain jää
Voi kuinka kaikki taas kääntyi näin
Tarkoitus parhainkin niin väärinpäin
Ja uuden suunnan jos päivä toi
Niin kestääkö mitä uudeks se loi?
Jäiset muurit nyt saan murtumaan
Jalkojen alle taas ruohon ja maan
Kulje kanssain tää tie rakkauteen
Sen ilmaan lämpöiseen
On rakkaus kuin polte auringon
