Title: Suru on lahja jäljelle jäävän
Author: LillaMyy
Rating: S
Fandom: Hobitti
Pairing: rivien välistä luettuna saattaa löytyä Bilbo/Thorinia
Beta: Lauchuo
Genre: angst!
Disclaimer: En omista hahmoja itse keksimiäni lukuun ottamatta, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta. Ficcin nimi on Tuure Kilpeläisen kappaleesta Jäähyväiset, enkä siten omista sitä.
Summary: Bilbon ajatuksia kolmen ystävänsä hautajaisista Viiden armeijan taistelun jälkeen.
Challenges: 5x jotain uutta (Uusi aihe: hautajaiset) ja Albumihaaste (Sannin Sotke mut: Jos mä oon oikee)
A/N: Jos etsit jotain onnellista Hobitti-ficciä, suosittelen sulkemaan tämän, koska tämä on kaukana onnellisesta! Ommaus menee
Odolle, koska hän ehdotti IRC:issä, että voisin kirjoittaa Thorinin, Fílin ja Kílin hautajaisista jotain, koska niistä ei kirjassa (eikä ainakaan BotFA:n lyhyessä versiossa!) kerrota oikein mitään! ♥ Tämä on siis minun versioni tuosta surkeasta tapahtumasta. Haluaisin kiittää myös
Lauchuota, joka lukaisi tämän läpi ennen julkaisemista, ja auttoi muutenkin (paljon!) tämän kanssa! ♥ Tämä on sitten ensimmäinen julkaistu Hobitti-ficcini, joka on kirjoitettu aivan täydellä tajunnanviralla, että jotain hassuuksia siellä saattaa piileskellä vielä.
Suru on lahja jäljelle jäävän
Bilbo Reppuli seisoi kolmen isohkon kivikasan edessä. Hän tunsi olonsa jotenkin pieneksi täällä suurten ja mahtavien joukossa. Ei hän kuulunut tänne, ei sitten ollenkaan. Mutta täällä hän kuitenkin oli, eikä hänellä ollut aikomustakaan lähteä pois. Ei vielä. Hän ei voisi lähteä vielä, vaikka osa hänestä halusikin olla juuri sillä hetkellä ihan missä tahansa muualla. Nyt pieni hobitti tarvitsi Repunpäähän unohtunutta nenäliinaansa enemmän kuin koko matkan aikana yhteensä, sen hän tiesi jo kysymättäkin. Mikään hänen matkan aikana kokemansa ei ollut osannut valmistaa häntä tähän. Bilbo olisi ollut kenties valmiimpi antamaan jopa itse henkensä, mutta tämä… tämä oli jotain, mihin hän ei ollut osannut varautua synkimmissä painajaisissaankaan.
Tänään hän nimittäin joutuisi hyvästelemään ei yhtä, tai kahta, vaan kolme erittäin rakasta ystäväänsä koko loppuelämäkseen. Muita Ereborin kääpiöitä, joihin hän oli matkansa tutustunut paremmin kuin hän oli ikinä uskaltanut toivoakaan juostessaan niin kauan sitten ulos kolonsa etuovesta, hän sentään saattaisi tavata edes silloin tällöin, jos nämä sattuisivat monilla matkoillaan kulkemaan Konnun kautta. Fíliä, Kíliä tai Thorinia hän ei kuitenkaan näkisi enää koskaan tämän auringon alla. Ehkä, jos Ilúvatar soisi, hän saattaisi tavata kääpiöt joskus hamassa tulevaisuudessa, kun hän tulisi vanhaksi ja kuihtuisi pois, mutta sekin taisi olla vain Bilbon omaa toiveajattelua. Hän oli kuitenkin vain pieni hobitti, ei kai hän nyt sentään päätyisi suurten kääpiöiden kanssa samaan paikkaan kuoltuaan.
Bilbo niiskaisi katsellessaan, kuinka Bifur, Bofur, Bombur ja Báin kantoivat Fílin ja Ori, Nori, Dori ja Glóin Kílin ruumiita paadeilla salin etuosaan kahden reunoilla olevan kivikasan jäädessä näiden taakse. Viimeisenä Balin, Dwalin, Óin ja Dáin kantoivat Thorinin veljesten väliin oman kivikasansa eteen. (Tässä kohtaa Bilbo niiskautti harvinaisen kuuluvasti.) Kuninkaallisten ruumiiden jäljessä kulkivat Thranduil ja Bard, joista vain jälkimmäisen kasvoilla näkyi minkäänlaista tunnetta. Ihminen ei ollut ollut mitenkään erityisen hyvissä väleissä kuolleiden kanssa, mutta hän sentään näytti siltä, että hänkään ei ollut halunnut tätä, kun taas haltiakuningas vaikutti täysin välinpitämättömältä. Thranduil asetti Orkristin - haltiamiekan, jonka Thorin oli löytänyt peikkoluolasta - lepäämään Vuorenalaisen kuninkaan rinnalle, ja Bard asetti Arkkikiven sen viereen. Bilbon mielestä Arkkikiven jättäminen hautaan Thorinin kanssa tuntui hyvältä idealta, koska sieltä se ei voisi aiheuttaa enempää vahinkoa. Tai niin ainakin sopi olettaa.
Bard ja Thranduil kävelivät muun hautajaisväen seuraan, ja kääpiöt alkoivat jonkin matalan ja erittäin mollivoittoisen laulun omalla kauniilla kielellään. Bilbo ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta hän huomasi joutuvansa pyyhkimään sekä nenäänsä että silmiään vielä vähän useammin hihoihinsa. (Tässä kohtaa hänen vieressään seissyt Gandalf ojensi hobitti-raukalle vanhan ja kuluneennäköisen nenäliinan, jonka hän otti mielihyvin vastaan.) Kääpiöiden laulaessa he alkoivat samalla kasata kiviä vainajien ympärille, kuten kääpiöiden tapaan kuului; kivikasat oli tarkoitus vaihtaa kunnollisiksi hautapaaseiksi, kunhan kääpiöillä olisi aikaa rakentaa sellaiset. Tämä oli vain väliaikainen leposija kuolleille. Bilbo katseli vierestä, kuinka kääpiöt peittivät Fílin, Kílin ja Thorinin jaloista alkaen, kunnes viimein näiden rakkaat kasvot ja upeat hiukset letteineen päivineen jäivät kivien alle. Lopuksi kääpiöt laskivat vielä useamman kääpiön voimin jokaisen haudan ylle suuret kivet, jotka vastasivat väliaikaisia hautapaasia. Kääpiöiden lopettaessa kivien asettelun he myös lopettivat laulunsa, ja niin he kaikki seisoivat paikoillaan, hiljaisuudessa.
Bilbo ei osannut sanoa, kuinka kauan hiljaisuutta oli kestänyt, mutta hän havahtui kuitenkin kohta siihen, kuinka kääpiöt alkoivat vaellella keskenään ja kopauttelivat otsiaan yhteen. Hän seurasi aluksi vain vierestä tuota outoa tapaa, kunnes Bofur tuli hänen luokseen. Kääpiö katsoi hobittia ensin pitkään ennen kuin painoi otsansa hennosti toisen otsaa vasten. Tämän jälkeen kaikki Ereborin retkelle osallistuneet kääpiöt kävivät vuoron perään koskettamassa otsallaan Bilbon otsaa, kunnes viimeinenkin oli tullut ja mennyt. Bilbo aavisti, että tämä oli jonkinlainen kääpiöiden tapa osoittaa hänelle, että hänkin kuului edelleen joukkoon, ja että he ottivat osaa hänen suruunsa samoin kuin hän heidän. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että se oli kääpiöiden tapa ilmaista kaikille, että tässä oli aivan yhtä lailla Vuorenalaisten kääpiöiden joukkoon kuuluva yksilö kuin kuka tahansa toinenkin kääpiö, vaikka Bilbo sattuikin olemaan hobitti. Koskaan aikaisemmin ei kukaan muu kuin toinen kääpiö ollut saanut osakseen sellaista kunniaa, mutta Bilbosta olikin matkalaisten mielikuvissa kasvanut vähintäänkin kunniakääpiö.
Pikkuhiljaa sali tyhjeni muista haltioista, ihmisistä ja kääpiöistä, kunnes jäljellä olivat vain Gandalf, Bilbo ja heidän kymmenen jäljellä olevaa kääpiömatkaseuralaistaan. Dáin Rautajalka oli lähtenyt viimeisten joukossa, koska hän oli läheistä sukua Thorinille, ja siten myös Fílille ja Kílillekin, ja hän oli halunnut kunnioittaa vainajia vielä viimeisen kerran ennen lähtöään. Bilbo katseli nyt sumuisten silmiensä takaa, kuinka Bofur, Bifur, Bombur, Balin, Dwalin, Óin, Glóin, Ori, Nori ja Dori polvistuivat jokainen vuorotellen kaikkien kolmen paaden edessä ja poistuivat sitten hiljaa salista. Gandalf käveli näiden jäljessä, kosketti jokaista paatta vuorotellen kädellään ja mutisi sanoja jollain Bilbolle oudolla kielellä jokaisen paaden kohdalla.
Lopulta Bilbo jäi yksin saliin, mutta hän ei edelleenkään osannut liikkua. Hänestä hautapaasien luokse meneminen olisi tehnyt tästä aivan liian todellista. Hän ei vieläkään halunnut uskoa, että kolme hänen rakkaista ystävistään oli kuollut: että hän ei näkisi heitä enää. Sitä ei kuitenkaan käynyt kieltäminen, että loppujen lopuksi hänen olisi liikuttava, koska ei hän siihenkään voisi jäädä. Niinpä Bilbo otti askeleen lähemmäs hautapaaseja. Otti toisenkin askeleen. Kolmas askel tuntui jo paljon helpommalta, mutta neljännestä ei meinannut tulla mitään. Viidennen askeleen jälkeen Bilbo seisahtui hetkeksi aloilleen. Hän veti syvään henkeä ja käveli viimeiset kymmenkunta askelta lähimmän hautapaaden luokse ripeästi, ettei hän vain pysähtyisi ajattelemaan liikaa.
Hän kosketti kädellään kömpelösti Kílin ruumista peittävää paatta ja mutisi jotain, mistä hän ei itsekään meinannut saada selvää. Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta. Bilbo nosti kätensä kiveltä, sulki hetkeksi silmänsä ja käveli sitten hitaasti Thorinin haudan luokse. Hän kosketti jälleen paatta, mutta tällä kertaa kaikki sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Hän ei vain pystynyt kakaisemaan ulos kaikkea sitä, mitä halusi sanoa hyvästeinä kuninkaalle. Niinpä Bilbo seisoi vain Thorinin haudan luona hetken aikaa kaikessa hiljaisuudessa ennen kuin siirtyi Fílin luokse ja mutisi jälleen jotain epäselvää. Sitten hän siirtyi salin ovelle. Bilbo kuitenkin kääntyi ovelta katsomaan vielä kerran pitkään kolmea suurta kivikasaa, joiden alla lepäsi kolme hänen erittäin rakasta ystäväänsä ennen kuin hän lähti salista ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tänne hän ei palaisi enää koskaan, ja hän tiesi sen jo nyt. Vaikka hän saattaisikin joskus tulla taas käymään Ereborissa, ei hänen pieni sydämensä kestäisi toisia jäähyväisiä, joten hän ei tulisi enää takaisin hautakammioon. Bilboon sattui jättää viimeiset jäähyväisensä Thorinille, Fílille ja Kílille, mutta joskus sekin oli kai tehtävä heidän jokaisen osalta. Näille kolmelle se vain oli tapahtunut aikaisemmin kuin kukaan olisi uskonut. Liian aikaisin. Bilbo niiskaisi vielä kerran sulkiessaan suuren hautakammion oven perässään ja lähtiessään kulkemaan poispäin suuresta salista tulevista äänistä. Hän halusi olla yksin juuri nyt.