Valokuva
Kirjoittaja: SparklingAngel
Ikäraja: S
Genre: haikailu, deathfic, femme
Paritus: Yksipuolinen Sara/Julia
Haasteet: One True Something 20#2 (genre: femme)
A/N: Niin siis kuka eilen sanoi Dokumentille ettei saa mitään aikaiseksi. Ja tänään tuli pitkästä aikaa kokonainen oneshot tehtyä, ja tässä se nyt olisi. Julia ja Sara on mullekin vielä täysin vieraita hahmoja, tää on heidän ensimmäinen tarinansa. Mutta mukavilta tytyiltä vaikuttavat, saa nähdä tulenko (tulen) kirjoittamaan näistä lisää. Tajusin myös tätä kirjoittaessani, että Yiruma on mulle mahtavaa inspiraatio- ja kirjoitusmusaa.
Kommentit ois taas kivoja, niistä kun saa kummasti aina uutta puhtia kirjoittaa lisää. Ja hei, jos ette keksi rakentavaa tai jotain tosi syväluotaavaa, niin kyl mä ilahdun niistä "luin, tykkäsin"-tyyppisistäkin kommenteista!
Valokuva
Pitelen tärisevissä käsissäni hänen valokuvaansa. Tarkemmin sanottuna siinä olemme me molemmat, hymyileväisinä yhdessä käsistä kiinni pitäen. Minulle tuolla hetkellä oli suurempi ja tunteikkaampi merkitys kuin ystävälleni, joka ei koskaan voinut minua rakastaa. Hänellä oli mies, ja olin yksin tunteideni kanssa.
Siinä me olemme, minä ja Julia. Kuva on otettu noin kaksi kuukautta sitten, minun lakkiaisjuhlissani. Minulla on oma ylioppilaslakki päässäni, ja Julialla suloinen kukkaseppele kauniilla tummanruskeilla hiuksillaan. Hän hymyilee minua hieman vilkuillen, kamera oli onnistunut ottamaan kuvan juuri niin oikealla hetkellä. Muistan, kuinka olin tuolloin katsonut kameraan, mutta juuri ennen salaman välähdystä olin vilkaissut Juliaa samalla ajatellen, että tänä kesänä minä kerron tunteistani hänelle huolimatta siitä, ettei hän voisi minua rakastaa. En voisi pitää tunteitani enää salassa, niin pitkän ajan jälkeen.
Mutta sitä kesää ei koskaan tullut, eikä koskaan tulisikaan.
Kaikki oli ollut hyvin, tai niin hyvin kuin yksipuolisella rakastajalla voi läheisen ystävänsä kanssa olla. Julialla oli onnellinen, vakaa parisuhde kihlatun miehensä kanssa, ja heidän oli tarkoitus mennä kahden vuoden päästä naimisiin. Julia oli 25, kun hän kuoli.
Poskiani pitkin valuvat vuolaat kyynelpurot minun muistellessani sitä hetkeä, kun kuulin Julian kuolleen. Siitä on vasta kolme viikkoa, päivälleen. Kolme viikkoa sitten perjantaina minun oli tarkoitus mennä Julialle, mutta sainkin soiton hänen mieheltään ennen, kuin ehdin edes valmistautua lähtöön.
”Julia on kuollut”, hän sanoi suoraan, itkuntäyteisellä äänellä. En voinut uskoa kuulemaani, ja ensimmäinen reaktioni oli ”et ole tosissasi”.
Mies, Lasse nimeltään, kertoi kuinka oli löytänyt Julian heidän asuntonsa lattialta kun Lasse oli tullut töistä. Hän oli mennyt heti pelonsekaiseen tilaan ja soittanut ambulanssin. Ambulanssissa mukana ollut lääkäri totesi Julian lähes saman tien kuolleeksi, ja Lasse oli alkanut itkeä.
Julialla oli ollut synnynnäinen sydänvika. Hänen sydämensä syke saattoi jonain päivänä jättää lyöntejä välistä tai päinvastoin lyödä tavallista nopeammalla sykkeellä. Julia kävi säännöllisesti lääkärillä tarkastuksissa, ja hänelle oli annettu lääke avuksi sydänvikaansa. Sen piti pitää sydämen syke hallinnassa. Nyt kuitenkin Julian sydän oli lopullisesti väsynyt ja lopettanut toimintansa.
Kyynelpurot kastelevat lopulta paidanhihani minun pyyhkiessäni niitä pois. Yksi kyynel ehtii pudota valokuvalle. Pyyhkäisen sen nopeasti pois ja pistän valokuvan pöydälle, ettei sille putoaisi kyyneliä lisää. Päätän, mitä aion tehdä sille. Julia olisi varmasti onnellinen päätöksestäni, vaikkei voinutkaan enää sitä minulle sanoa.
Kävelen autiolla hautausmaalla hiljaa kuunnellen ympärilläni olevaa luontoa. Ei kuulu mitään muuta kuin satunnaisten pääskysten laulua, pian nekin menisivät varmaan nukkumaan. En näe matkallani ihmisiä, joskin ymmärrän kellon ollessa jo yhdeksän illalla. Halusin kuitenkin tulla tänne auringonlaskun aikaan. Vasemmalle katsoessani huomaan auringon viimeisten säteiden vielä antavan valoaan siniselle taivaalle ja saan hymyiltyä, vaikka paikka ei ole mikään ilon ja riemun tyyssija. Mutta Julia piti auringonlaskuista.
Lasken kävellessäni hautarivejä. Kun pääsen kolmanteentoista – voi miksi sen piti olla juuri kolmastoista – poikkean päätieltä sivupolulle kävelemään hautakivien väliin. Seitsemännen hautakiven luona pysähdyn ja jään katsomaan sitä. Kyynelet alkavat taas valua silmistäni, aivan kuin joku olisi kytkenyt kyynelkanavat päälle saman tien kun pysähdyin.
Julia Emilia Siltala
23.4.1991 – 25.6.2016
Jokainen lähtö voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen.
En tiedä kuinka kauan edes seison siinä vain lukemassa hautakiven tekstiä yhä uudestaan ja uudestaan miettien Juliaa ja meidän pitkää yhteistä ystävyyttämme. Siihen mahtuu riitoja, mutta paljon myös hyviä, kauniita ja ainutlaatuisia muistoja. Ne ovat tallettuneet mieleeni kultareunaisina jalokivinä, joihin ei koskaan tulisi säröjä. Ne olisivat minun aarteitani ikuisesti.
Kyynelet ehtivät lakata valumasta ja poskilleni jääneet kyyneleet kuivua. Itkusta punoittavin silmin ryhdyn kaivamaan mukaani ottamalla pienellä lapiolla pientä kuoppaa varoen, etten katkaise haudalle istutettujen kukkien hentoja juuria. Kun olen saanut mielestäni tarpeeksi hyvän kuopan kaivettua, otan taskustani jälleen tärisevin käsin valokuvan minusta ja Juliasta.
Katson kuvaa viimeisen kerran ja lasken sen sitten kuoppaan. Yksi kyynel ehtii pudota taas valokuvalle, mutta tällä kertaa en viitsi pyyhkiä sitä pois. Tämä on Julialle minun osoitukseni siitä, kuinka paljon hänestä välitin ja kuinka paljon yhteisellä ajallamme on minulle merkitystä.
Pieni kuoppa on nopeasti täytetty. Suoristan selkäni ja jään taas katselemaan hautakiveä, sen juurelle istutettuja kukkia ja juuri peittämääni kuoppaa. Kun käännän katseeni taivaalle, huomaan ensimmäisten tähtien jo syttyneen.
”Rakastan sinua, Julia”, kuiskaan särkyneellä äänellä ilmaan. Vaikkei Julia ole nyt täällä, hän saattaa kuulla sen tuolta jostain kaukaa.
Kun vihdoin saan kasattua itseni ja saan lähdettyä Julian haudalta, on oloni kumman kevyt. Samaan aikaan haikea ja surullinen, mutta myös onnellinen. Julialla on nyt hyvä olla, eikä hän tunne enää tuskaa. Olen saanut sanottua hänelle sen, mitä en hänen eläessään ehtinyt sanoa. Olen onnistunut saattamaan ystäväni hänen viimeiselle matkalleen.
Lepää rauhassa, rakas Julia.