Otsikko: Runotyttö pesää rakentamassa
Kirjoittaja: Gernumbli
Ikäraja: K11
Fandom: Runotyttö
Paritus: Teddy/Emilia, Ilse/Perry jne.
Genre: Romantiikka, mutta myös vahvasti angst. Toivottavasti myöhemmin pääasiassa jonkin tason humoristinen draama. Aloitin tämän aika apeaan sävyyn, mutta iloisemmat ajat ovat vielä tulossa...
Tiivistelmä: Emilia on parantumassa masennuksestaan ja etsii itseään uudestaan. Alkaessaan perustaa perhettä Teddy Kentin kanssa hän miettii omaa rooliaan elämässään, parisuhteen haasteita ja onnen siemeniä. Jatkoa kirjalle Runotyttö etsii tähteään.
Vastuunvapautus: Kaikki hyvä on L. M. Montgomeryn. En ota vastuuta jos luette ja sitten ette tykkää yhtään :-)
Muuta: Huh! Oon niin kauan halunnut kirjottaa tämän. Sitten sain kuulla toukokuussa julkaistavasta, suomalaisesta fanfiction-kirjasta ja päätin, että teen varalta oman version, niin mahdollinen järkytys ei oo liian suuri. Jos tekstin asettelu vaikuttaa oudolta, niin anteeksi, en oikein osaa sitä..
1. Talventörröttäjä
Maaliskuun keskivaiheilla ilma Prinssi Edwardin saarella oli kirpeä ja kirkas. Päivät olivat ottaneet toisistaan mittaa, kasvaneet kuin naurusilmäiset nuoret tytöt, jotka astelivat kylätietä pitkin hiukset ylhäälle nostettuina ollen kuin vakavia ja aikuisia, mutta jotka sitten yhtäkkiä hihkaisevat: katso, jänis… ja ovat taas kuin ennen… kasvavat huomaamatta, pyrähtelevissä ajanjaksoissa ja hiukan hämillään.
Emilia B. Starr asteli verkkaan pitkin Uuden Kuun puiden reunustamaa pihatietä ohi Korkean Johnin metsikön, joka näytti ikinuorelta hoikkine koivuineen, jotka tavoittelivat malttamattomina vanhojen vaahteroiden alimpia latvuksia. Aamun ujo aurinko tuikahteli puiden väleistä ja säkenöi kuuran sokeroimilla oksilla, mutta paljaspäinen tyttö käveli ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta talven hehkua. Hän oli työntänyt kätensä pitkän, vanhan roosan värisen päällystakkinsa taskuihin ja puristi tiukasti vasemmassa taskussaan olevaa kirjekuorta.
*
Astuessaan sisään porstuan ovesta Emilia kolautti kyynärpäänsä ovensuuhun ja mutisi hiukan itsekseen. Salin natisevassa keinutuolissa sanomalehteä lukenut Elisabeth-täti nosti päätään ja jäi hetkeksi hajamielisesti tuijottamaan kaappikelloa, joka raksutti tasaisena, vain siten kuin kello raksuttaa juuri tuollaisena hitaana hetkenä, kun talvinen lauantaipäivä kulkee kohti iltapäivää. Toisella kädellään hän hätisteli lempeästi lankakeränsä kimppuun sännännyttä kissanpentua.
"Toitko postista Gladys-serkun kirjeen? Olen odottanut sitä jo kolmatta viikkoa."
"Ei ollut vielä tullut.."
Elisabeth-täti katsahti Emiliaan, joka oli jäänyt päällysvaatteissaan eteiseen ja luki tummat kulmat keskittyneinä kaartuen kirjettään.
"Puhdista kenkäsi, Emilia, katsohan! Toit puoli pihaa lunta sisään", täti muistutti lauhkeasti. Emilia mumisi myöntyvästi, kopautti kenkiään pari kertaa kylmässä välieteisessä, mutta jatkoikin sitten takaisin ulos. Ovi paukahti kiinni niin, että Elisabeth-täti sai vain vaivoin pidäteltyä itseään menemästä perään ja passittamasta nuorta naista huoneeseensa... Sitten hän vain huokasi hämmentyneenä, sillä ärtymys oli jo hälventynyt. Hän nosti lukulasinsa silmilleen, siirsi istuintaan hiukan lähemmäksi hiilloksella palavaa kaakeliuunia ja palasi takaisin lehtensä Kuolleita-palstalle.
*
Kirje oli toisesta nurkastaan rypistynyt. Emilia työnsi sen päättämättömänä takaisin taskuunsa ja harppoi tummissa saappaissaan kohti vanhaa huvimajaa.
Kinokset takapihalla olivat kerääntyneet huomaamatta suuriksi, sillä kukaan ei ollut ehtinyt lapioida ulos ylimääräistä polkua etupihan lisäksi. Jimmy-serkun selkä oli varsin huonossa kunnossa, ja tämä oli viimein lupautunut lääkäriin. Laura-täti oli sairastellut....
Huvimaja näytti niin kovin pieneltä ja yksinkertaiselta suunnattoman valkeuden keskellä. Kesällä katon koristeleikkauksissa kiemurrellut humala oli varissut kuivana pois, ja majan ympärillä menneenä syksynä Ruususen tiheikköä muistuttanut villivadelmapensaikko näytti harvalta ja kärsineeltä.
Emilia astui huvimajaan ja raivasi valkoiselta penkiltä itselleen istumapaikan. Hän laskosti huivinsa alleen ja istui sitten, sulki silmänsä ja yritti saada ajatuksistaan otteen.
Kustantamon sävy oli tuttavallinen. Teksti oli päättäväistä (“Hiottujen luonnosten on saavuttava esilukuun mielellään ennen syyskuun loppua”), tiukasti eteenpäin suuntaavaa (“Kustannusohjelmamme muutokset ilmenevät oheisessa liitteessä”) ja kirje sisälsi paljon muitakin käytännön asioita, mikä latisti hiukan Emilian oloa. Aiemmin kirjeet olivat olleet jopa nöyriä, mikä oli hivellyt hänen turhamaisuuttaan.
Uusi kirja tulisi olemaan erilainen, se olisi... Jotakin muuta. Jotakin...
Miksei hän kyennyt keskittymään? Istuuduttuaan päivän askareiden jälkeen kirjoituspöytänsä ääreen Emilia oli huomannut, että kynä oli tuntunut jo useamman viikon ajan jotenkin raskaalta ja oudosti kihelmöivältä kädessä. Se oli häiritsevää. Hän tiesi kyllä osaavansa kirjoittaa vähintäänkin melko hyvin, vaikka epäilykset vaivasivatkin häntä tietyin väliajoin. Kirpeitä, innostuneita ja närkästyneitä lukijakirjeitä "Neiti Starrille" saapui yhä, vaikkakin nykyään harvemmin.
Ongelma oli se, että kaikki hiukankin järjelliset aiheet tuntuivat pysyttelevän jossakin ajatusten rajamailla, sietämättömästi ulottumattomissa. Emilian teki mieli puhua siitä jollekin, mutta toisaalta se oli niin tavallista ja vähäpätöistä. Vaikka menestys olikin armollisesti suostunut luomaan häneen silmäyksensä ja hän oli saanut maistaa alppi-ilman huimaavaa raikkautta, hänestä tuntui, että hänen uskottavuutensa ja kykynsä olivat alkaneet kutistua ja vetäytyä lähes välittömästi edellisen kirjan jälkeen kuin liikaa kohonnut leipäjuuri.
Entä Teddy? Hänen Teddynsä... Yhä vieläkin Emilia tunsi toisinaan kalvavaa syyllisyyttä herätessään yöllä, nähtyään unta jossa Teddy vihelsi niin että Korkean Johnin metsä villiintyi; puut humisivat ja huojuivat kuin mastot. Tällöin Emilia nousi istumaan pitkässä valkoisessa yöpaidassaan, laski jalkansa vasten kylmiä lattialautoja ja tuijotti ulos rinta raskaana apatiasta, joka ei hävinnyt kuin vain pikkuhiljaa, vaikka hän muistikin, kuinka sitten – sitten – kaikki oli päättynyt onnellisesti. Vai oliko se sittenkään mikään päätös?
Tutut kasvot nousivat nytkin mieleen sellaisina kuin hän oli ne viimeksi nähnyt – päättäväisinä, hiukan sulkeutuneina, vahvoina ja sietämättömän komeina – niin komeina, että sen huomatessaan Emilia tunsi aavistuksenomaisen kitkeryyden nousevan sisältään: kuinka hän voisi koskaan olla muistamatta sitä loistavaa kontrastia, jonka osaksi tuo tummanruskea pää olisi voinut joutua... Vaikka mitä se muuta oli kuin ulkoista.
Hän tutkiskeli hetken vanhaa tunnetta, joka palasi vielä toisinaan heikkoina hetkinä. Siinä oli enemmän kuin hiukan kyynisyyttä ja niin kipeää yksinäisyyttä, että se laittoi epäilemään viimeaikaisten muistojen todellisuutta.
Miten hän saattoikaan olla juuri nyt tässä hetkessä! Kaikki mikä oli totta juuri nyt, tuntui unenomaiselta, niin kuin tuo entinen erakkomainen, itsellinen elämä olisi ollut hänen lopullinen olotilansa, ja kaikki sen jälkeen tuleva vain väliaikaista harhaa.
Mutta sitten tunne meni pois. Ne tutut, rakkaat kasvot, joilla loisti pidättelemätön, aito hymy! Ymmärtävät silmät, jotka heikottivat katseensa syvyydellä, vaikka tummuus ja eräänlainen uusi vakavuus niiden alla oli tullut jäädäkseen... Se vatsanpohjaa kouraiseva unien ääni niin lähellä korvaa, että miehen hiukset kutittelivat poskea ja hengityksen lämpö värisytti häntä kaikkialta... Tuo terve, voimakas niska, jonne Emilia oli asettanut kätensä vasta muutaman kerran ja vetänyt Teddyn lähelleen tuntematta häpeää, pelkkää pakahduttavaa onnea. Teddyn suuret ja lämpimät kädet jotka puristivat juuri tarpeeksi tiukasti, jotta se tuntui todelliselta.
Kaiken sen fyysisyyden lisäksi kaikessa oli ollut turvallisuudentunne ja läheisyys; samankaltaiset ajatukset; jopa jokin hento ja vaviseva luottamuksen alku, jota rakennettiin entisille raunioille.
Ja silti! Emilia hieroi kylmissään käsiään yhteen. Jokin talvinen apeus ja synkkyys oli tehnyt pesänsä häneen. Ei hän muistanut sellaista olleen edes tunteikkaina nuoruusvuosinaan. Silloin surukin oli ollut niin suurta ja loiskuvaa, että se oli lämmittänyt kiivasta mieltä... Apeat hetket olivat täyttyneet maailman kauneudella ja leimahduksilla. Silloin viha oli ollut räiskyvää tulta, poljentoa jaloissa ja kuuma humina korvissa.
Nyt se oli kylmää. Jotenkin niljaista ja hitaasti etenevää... Oli kuin sanat olisivat halunneet pysyä hänen sisällään ja takertua sinne. Tämä kaikki ei ollut enää niin mustaa ja lohdutonta kuten silloin, niinä pimeinä aikoina kun hän vain makasi ja yritti epätoivoisesti etsiä elämänsyitä… silti, yhtä kaikki, hän välillä epäili itseään. Olisiko hänestä tähän? Elämään toisen kanssa… elämään edes itsekseen? Realismi oli iskenyt rajulla otteellaan, ja Emilia pelkäsi, ettei tulisi enää koskaan tavoittamaan nuoruutensa naiivia herkkyyttä.
Pienet ja pulleat talvehtijalinnut hyppelivät ja sirkuttivat Jimmy-serkun laittamalla lintulaudalla aiheuttaen hänessä ilon läikähdyksen, joka keskeytti ajatusten petollisen kehän. Emilia nousi. Päällyshame oli kastunut hiukan takamuksesta. Säälimätön lopputalven kolea tuuli puhalsi suoraan kaulaan, ja hän korjasi kostean huivinsa asentoa. Kiedottuaan sen päänsä ympärille ja sitten parin kierroksen jälkeen kaulaan, hän vaipui lievään ja hiukan naurettavaankin itsesäälin puuskaan ja ajatteli olevansa vanha, kokenut ja perin juurin uupunut. Hän, pian 25-vuotias!
*
Jimmy-serkku ei kuitenkaan moisia miettinyt oikaistessaan kivistävän selkänsä kauralaarin yltä. Lämpimään ja kirpeänhajuiseen lättiin astuneen Emilian posket ja nenänpää punersivat pienen pakkasen vaikutuksesta kuin nuorella neitokaisella, vaikkei Jimmy-serkku totta puhuen oikein osannutkaan ajatellakaan Emiliaa "naisena". Tämä tulisi aina olemaan hänelle se vilkas, pohdiskeleva, menninkäismäinen olento, jonka ajatuksenjuoksu muistutti hilpeitä kauriinvasoja aamukasteisella villiniityllä. Emilian hiukset, joihin oli ulkona putoillut kuurahippusia, kihartuivat nyt tummina otsalle ja hipoivat huivin alta karanneina itsepäistä leukaa. Hänen silmänsä olivat närkästyneen oloiset, vaikka väsymys ja raskaat ajat olivatkin synkentäneet silmänalusia ja vetäneet suupielet mietteliäämpään asentoon.
Jimmy-serkulla ei ollut asiasta suurtakaan kokemusta, mutta hän ajatteli hiukan harmissaan, että saisi se Kentin poika pistää hiukan eloa Emilia-parkaan. Tämä oli kuljeskellut, jollei nyt aivan synkkänä, mutta epätavallisen hiljaisena ja apeana ympäri Uutta Kuuta siitä asti, kun Teddy oli lähtenyt – tehtyään Emilian kanssa pitkiä kävelyitä loppusyksyn pimeissä illoissa ja seisoskeltuaan Uuden Kuun keittiössä pitkät jalat ristissä nojaten kaapinoviin ja katsellen Emiliaa niin omistavasti ja kiinteästi, että Jimmyn oli ollut paettava tarkistamaan lintulautoja…
Ja kuinka hiljaisia he olivat olleet yhdessä! Se aivan hämmensi miesparkaa. Joulun jälkeen Andrew-serkku oli tullut pienine perheineen käymään (silloin Teddy oli jo lähtenyt Montrealiin selvittämään galleria-asioita ja kaikenlaista välttämätöntä), ja kuinka tämä olikaan lörpötellyt vaimonsa kanssa! Lauran päätä oli alkanut särkeä ja Elisabeth oli sanonut jälkeenpäin, ettei malttanut odottaa, että Andrew vaimoineen saisi perheenlisäystä, jotta viattomat ja rauhantahtoiset ihmiset saisivat edes hetken hengähdystauon siltä jatkuvalta väittelyltä.
*
Emilia ei ajatellut Andrew-serkkua. Hän huomasi, että oli tainnut saada flunssan. Hän ei yleensä sairastellut kovinkaan, ainakaan fyysisesti, mutta kevään korvilla hänellä oli tapana saada pitkäkestoinen flunssa, joka tukahdutti talven muutenkin vähäiset tuoksut ja sai pään tuntumaan raskaalta ja tunkkaiselta.
Kuinka harmaalta ja ikävältä aika tuntui. Uudessa Kuussa ei ollut käynyt aikoihin ketään, paitsi pari sukulais-Murrayta perheineen, eivätkä hekään olleet viipyneet kauan. Mikä onni toisaalta, sillä Emiliasta ei oikein ollut seuraksi.
Mutta jos Teddyllä kestäisi kauan palata, Emilia saattaisi vajota takaisin siihen vielä synkempään alakuloon. Olisipa totta vie herttaista! Synkkä pikku vaimo, josta ei olisi mitään iloa… kai Teddy kulkisi yksin hienoissa illanistujaisissa ja ihmiset säälisivät häntä… Oli niin vaikeaa kuvitella tulevaa elämää hyvänä ja innostavana, niin kamalan vaikeaa…! Millaiseksi arki muodostuisi? Millaista olisi asua yhdessä, saman katon alla… Kuinka pelottavaa ja lopullista se oikeastaan oli!
Emilia kohensi ryhtiään ja rentoutti kasvonsa. Hän ravisteli päätään päästäkseen eroon mietteistään.
“Minustakin tuntuu joskus tuolta”, Jimmy-serkku tuumasi, ja Emilia hätkähti. “Haluaisi ravistella ajatukset pois kuin lätäkössä kylpenyt kulkukoira..”
Serkun silmänsä olivat tarkkaavaisesti seuranneet Emiliaa, ja tämä ajatteli häpeissään, että oli aivan unohtanut puhua Jimmy-serkulle keskittyessään säälimään itseään… Eihän mies ollut mikään typerys.
Mutta mistä hän tälle kertoisi? Luomisen tuskasta? Siitä määrittelemättömästä ahdistuksesta, joka hänet toisinaan valtasi; yksinäisyydestä… Miksei? Mitäpä näistä Jimmy-serkku ei ymmärtäisi..
Ja niin he tekivät kuten vuosikymmen taaksepäin viimeksi, asettuivat heiniin makaamaan ja juttelivat verkkaisesti. Porsaat tuhisivat karsinassaan ja välillä Jimmy-serkun puhe keskeytyi yskänpuuskan vuoksi, mutta sitten olikin hyvin lämmintä ja ymmärrys vallitsi heidän välillään.
Aurinko laski ja illan sininen peitto laskeutui värjäten hangen ja luoden taivaaseen hienonhienoja, kylmiä, pakkasenpuremia sävyjä: violettia, haaleaa musliinikankaansinistä, harmahtavaa valkoista ja aivan tummaa sineä, joka heittyi suurten kuusten alle ja sai Emilian mielessä häilymään jonkin lapsuusmuiston, joka lepatteli hetken mielen laitamilla ja sitten lensi tiehensä kuin mielensä muuttanut yöperhonen.
He menivät sisään – Elisabeth-täti oli torkahtanut keinutuoliin. Kissa oli sotkenut lankakerän niin, että lankaa oli joka puolella. Vain viimeisillään kituva hiillos rasahteli itsekseen, ja hymyillen sisään hiipineiden vaatteista putoili lattialle heinänkorsia.