Nimi: Mörköni mun
Hahmot: Draco/Harry
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Ficlet, draama, fluffy (6. vuosi AU)
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä en tee rahaa leikitellessäsi hänen keksimiensä iki-ihanien hahmojen kustannuksella.
Yhteenveto: Draco ei ollut todellakaan valmis paljastamaan suurinta pelkoaan koko Tylypahkan väelle
A/N: Koneellani on aivan liikaa aloitettuja fikkejä. Tämäkin on aloitettu jo maaliskuun lopussa, mutta sainpa nyt raapustettua loppuun.
Mörköni mun
Kuudennen vuoden lokakuussa koitti oppitunti, jota Draco oli alitajuisesti pelännyt ja johon hän ei ollut millään tavalla varautunut. Se oli pimeyden voimilta suojautumisen oppitunti, jossa harjoiteltaisi suojautumaan mörköä vastaan. Draco nielaisi ja pälyili hermostuneena ympärilleen. Hän näki monien kasvoilla epävarman ja pelokkaan ilmeen eikä ollut eroa, oliko kyse luihuisista vai rohkelikoista. Hän huomasi käsiensä hikoavan ja alkavan vähän täristä.
Hän oli kesälomalla törmännyt Malfoyn kartanon ullakolla mörköön, joka oli unohdettu sinne vuosia sitten lukittuun lipastoon. Mörön kohtaaminen oli ollut pysäyttävää ja hämmentävää. Draco oli selvinnyt siitä taikasauvansa avulla vain juuri ja juuri. Mutta silloin hänellä ei ollut yleisöä. Hän ei ollut todellakaan valmis paljastamaan suurinta pelkoaan koko Tylypahkan väelle. Hän ei ollut ennen kesää ollut aivan varma mikä hänen suurin pelkonsa edes oli ja minkä muodon se ottaisi, mutta törmääminen yllättäen ullakon mörköön oli paljastanut hänelle omista peloistaan sen suurimman ja kauhistuttavimman.
Oppitunti päättyi piinalliselta tuntuvan ajan jälkeen. Oppilaat poistuivat luokasta supattaen ja kuiskien aivan selvästi jotain Draco Malfoyihin liittyvää. Harry jättäytyi kaikkien muiden jälkeen ja halusi kuulla omin korvin mistä olisi kysymys. Hän ei olisi uskonut, että kaikista ihmisistä juuri Malfoy oli sillä tavalla perääntynyt. Mitä Malfoy pelkäsi? Minkä muodon Malfoyn mörkö ottaisi? Olisiko se Voldemort vai joku kuolonsyöjistä? Tai ehkäpä Voldemortin lemmikkikäärme, siinä olisi pelättävää itsessään. Harry varmisti ettei kukaan huomannut hänen jääneen raollaan olevan oven taakse.
”Draco Malfoy”, Severus Kalkaros sanoi ja pudisteli päätään. ”Pelkosi täytyy olla jotain todella hirvittävää, kun kieltäydyit harjoituksesta.
Draco ei sanonut mitään, tuijotti vain suurta kaappia edessään, joka oli nyt suljettu, mutta missä mörkö vielä kolisteli ja rymisteli odottaen uudelleen vapauttamista.
”Ymmärrät kai, että harjoitus on suoritettava, vaikkakin sitten näin kahdenkesken”, professori sanoi ja tarkasteli vierellään seisovaa poikaa päästä varpaisiin. Hän näki Dracon puristaneen kätensä nyrkkiin yrittäen peittää niiden tärisemisen. Ja poika oli, jos mahdollista, tavallistakin kalpeampi.
Draco nyökkäsi tuskin huomattavasti. Hän tajusi, että paikalta pois lähteminen ei olisi ratkaisu. Severus Kalkaros ei jättäisi asiaa siihen, vaikka sitten pelkästään siitä syystä, että Draco oli nyt koeajalla kuolonsyöjien joukkoihin.
”Haluatko ensin puhua siitä ennen hajoitusta?” Professori kysyi.
”En”, Draco vastasi lyhyesti ja vilkaisi nopeasti professorin kasvoja, joiden ilmeestä ei voinut päätellä sitten yhtään mitään.
”Hyvä on. Minä päästän mörön vapaaksi. Oletko valmis?” hän kysyi, vaikka näki vallan hyvin, että poika ei ollut valmis. Draco ojensi tärisevän sauvakätensä ja yritti keskittyä. Ja silloin kaapin ovi aukesi.
Harry pidätti luokan oven raossa hengitystään kunnes hän näki mörön. Harry ei voinut estää itseään älähtämästä silkasta yllätyksestä nähdessään mörön ja hänen sydämensä hakkasi siinä samassa kiivaasti. Hän näki omin silmin, miten kaapista käveli olento, joka oli ottanut hänen hahmonsa, ja joka tuupertui siinä samassa lattialle kuolleena lysähtäen. Hän tuijotti hetken omaa kuvajaistaan ja tunsi kylmän leviävän sisikuntaansa myöten. Oli nyrjäyttävää nähdä itsensä kuolleena aivan yhtäkkiä ja varoittamatta. Hänen sydämensä takoi edelleen hänen etsiessään katsellaan Malfoyta. Hän näki kalpeakasvoisen pojan, jonka taikasauva tärisi tämän kädessä, mutta joka ei saanut sanaakaan suustaan loitsiakseen mörön pois.
”Naurrettavus”, professori sanoi kohta ja osoitti mörköä sauvallaan ja se katosi vetäytyen takaisin kaappiin. Professori sulki ja lukitsi huolellisesti kaapin ovet sen jälkeen. Sitten hän tuijotti pitkään nuorta vaaleaa poikaa edessään, joka vapisi kuin haavanlehti.
”Lukilitis”, professori loitsi aivan varoittamatta ja piti hetken poikaa vallassaan.
”Lopeta!” Draco huudahti kun hän oli saanut koottua itsensä kasaan ja koonnut voimansa, jotta sai viimein vastaloitsun onnistumaan ja estämään professorin pääsyn hänen ajatustensa myrskyn silmään.
Mutta professori tiesi. Hän oli löytänyt vastauksen kysymykseensä nopeasti.
”Tätä minä pelkäsinkin”, professori sanoi kohta. ”Olet kiintynyt häneen. Tai ehkä enemmänkin? Ja se voi käydä sinulle kalliiksi. Siinä sitä olisi pelkäämisen aihetta, mutta ei. Poika joka elää, on vienyt sydämesi”, professori sylkäisi viimeiset sanat suustaan suurella halveksunnalla.
Draco ei sanonut mitään eikä katsonut professoriin. Sen sijaan hän ryntäsi pois luokkahuoneesta niin nopeasti, että oven suulla tirkistellyt Harry jäi auttamatta kiinni vakoilemisesta.
Sillä hetkellä aika tuntui pysähtyvän paikoilleen.
Draco ei osannut odottaa törmäävänsä Potteriin ja tunteidensa täydessä kaaoksessa hän pysähtyi ja ainoastaan tuijotti pelästyneenä aivan yhtä pelästyneen näköistä rohkelikkoa. Normaalitilanteessa hän olisi ilman muuta aloittanut tappelun ja tintannut Potteria armotta nenille. Mutta tämä ei ollut normaali tilanne. Tämä oli taatusti hänen elämänsä kamalin päivä ja sen kamalimman päivän kauhein hetki. Tämä oli hänen nöryytyksensä hetki ja hänen maineensa lopullinen syöksylasku kohti pohjamutia. Jostain syystä hänen jalkansa eivät totelleet häntä, eikä hän voinut juosta pakoon, jos nyt mitään pakopaikkaa hänelle ikinä enää edes olisi.
Kello tuntui tikittävän monta sekuntia Harryn päässä, eikä mitään tapahtunut. Harry tajusi tuijottavansa säikähtänyttä luihuista silmiin ja yritti saada ajatuksiinsa jotain tolkkua ja järjestellä niitä kuin palapelinpalasia oikeille paikoilleen. Hän pikakelasi vasta näkemänsä ja kuulemansa uudelleen ja tajusi olevansa umpikujassa. Mutta toinen näytti olevan sitä vielä paljon enemmän. Sitten hän näki Dracon olemuksen valahtavan ja nolostuksen punan nousevan tämän kasvoille. Luihuinen välitti? Draco Malfoyko todella pelkäsi ja välitti jos hän sattuisi kuolemaan? Olivatko maailmankirjat menneet lopullisesti sekaisin vai näkikö hän vain unta.
”Malfoy?” Harry kuuli itsensä sanovan.
”Potter?” sanoi Draco käheällä äänellä aivan samaan aikaan.
”Hei”, Harry sanoi ja kietoi sitten Dracon aivan spontaanisti tiukkaan halaukseen.
”Se kaikki on okei”, hän jatkoi ja huomasi kuinka Draco takertui häneen tiukasti, kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Hän tunsi Dracon sydämen lyövän kiivaasti kankaan läpi hänen omaa rintaansa vasten, mutta tahti rauhoittui vähän kerrallaan hänen silittäessään toisella kädellä luihuisen hiuksia ja toisella tämän selkää.
”Sinä senkin pahuksen täysverinen rohkelikko, tolvana ja tirkistelijä”, Draco mutisi kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Mutta hänen äänensä ei ollut pahansuopa.
”Olen pahoillani että...” Harry aloitti mutta Draco jatkoi puhumalla hänen päälleen.
”Ei, et ole. Älä yritä syöttää tuota pajunköyttä minulle, luihuiselle”, Draco sanoi ja huomasi Harryn irrottavan viimein halausotteesta.
”Hyvä on, olet oikeassa. En ole lainkaan pahoillani että sotkeuduin asioihin, jotka eivät minulle kuulu”, Harry sanoi ja sai vähän väriä kasvoilleen. ”Vaikka, ehkä tämä sittenkin kuului minulle, ainakin vähän. Sitä et voi kieltää”, Harry jatkoi ja haastoi katsellaan luihuisen.
”No, mitä aiot tehdä? Mennä huutelemaan möröstäni koko koululle? Draco kysyi yrittäen saada ääneensä tuttua terävyyttä siinä ihan onnistumatta. Hänen äänestään paistoi läpi epävarmuus.
”Ei, enpä taida”, Harry sanoi ja hymyili.
Harry katsoi kiinteästi Dracon silmiin hymyillen ja seuraavassa hetkessä hän painoi huulensa kevyesti Dracon huulille. Draco, jonka tunteet olivat viimeisen viiden minuutin aikana jo muutenkin heittäneet kärrynpyörää, sai kokea vielä uuden tunnehumauksen sinä päivänä. Suuri helpotuksen aalto vyöryi hänen ylitseen sen suudelman aikana. Harry pitäisi omana tietona hänen salaisuutensa ja heidän salaisuutensa.
”Nähdään”, Harry sanoi vielä ennekuin lähti pois jättäen punastuneen, mutta helpottuneen näköisen Dracon käytävälle.
A/N: Ja se minne Severus katosi, niin kyseisessä luokassa oli myös pari takaovea, joista professori lähti pois, eikä jäänyt häiritsemään tilanteen jatkoa.
