Nimi: Pusipusi ja kihvelillä turpaan
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: läppää, draamaa, sen sellast, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, Jago/Ruby Valentine, AU!Jago/Xiu Xiu
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Olen ajatellut joskus kirjoittaa itse ratkaisun cliffhangerille, johon sarja jäi Trevor Baxterin poismenon vuoksi jaksossa Too Much Reality, mutta en ole vielä keksinyt varsinaisesti toteuttamiskelpoisia ideoita. Eli siihen asti kirjoittelen sitten kaikennäköistä pientä. Joskus pitäs kyllä kirjoittaa kolmen kiva AU!Jagon/AU!Litefootin/Xiun Xiun kesken, koska polyamoria ei ole uhka vaan mahdollisuus.
Pusipusi ja kihvelillä turpaan
Rouva Hudsonin typertynyt ilme tervehti professori Litefootia ja herra Jagoa iltasella ovensuussa. Eteisen peilissä näkyi syykin pöyristykseen.
”Voi että, arvon professori Litefoot! Mitä te olette tehneet itsellenne? Ja herra Jago! Ottakaa heti paikalla nuo karmeat saapikkaat pois jaloistanne”, rouva Hudson komensi ja mätki herra Jagoa rikkalapiolla pitkin korvia.
”OI, OI, mutta rouva, rouva, älkää! Minä olen vain mies, en suinkaan kuminen ukko, jota sopii noin vain kaksin käsin sivaltaa niin kipeästi”, Jago valitti ja koetti väistellä lapiota huonoin tuloksin. Rouva Hudson repi likaisen päällystakin hänen päältään väkisin ja olisi kai riisunut hänet ilkosilleen, ellei professori olisi toppuutellut ja pyytänyt kauniisti, josko rouva vain laskisi kylpyhuoneeseen lämmintä vettä peseytymistä varten. Nainen pudisteli päätään ja heitteli käsiään, mutta teki työtä käskettyä. Pian kuului narisevien vesiputkien kolina, kun lämmitetty vesi kohisi yläkerran kylpyhuoneeseen.
”Huh, voi minua miesparkaa”, valitti Jago ja olipa sitäkin mieltä, että oli kerrassaan kohtuutonta tulla hameväen höykyttämäksi, kun hän ei kerran ollut naimisissakaan. Professori hymyili hänelle myötätuntoisesti.
”No-no, ystävä kallis. Ethän sinä ole saanut viime aikoina korvillesi kuin kahdesti – ja toinen niistä oli avio-oikeus!” kuittasi Litefoot, viitaten heidän toisessa ulottuvuudessa tapaamaansa versioon Henry Gordon Jagosta, joka tuossa rinnakkaistodellisuudessa oli naimisissa Xiu Xiu-nimisen riuskan baariemännän kanssa. Väärinkäsitysten vuoksi rouva Jago oli päätynyt komentamaan aivan väärää herra Jagoa. Muuten kyseessä oli varsin hauska, kiinalaisen merimiehen lehtolapsi (joka oli uhkaillut professori Litefootia aseella ja ampunut vahingossa omaa Jagoaan jalkaan). Jota kuinkin herra Jagon mieleinen emäntä ulottuvuudesta riippumatta, vaikkakin hurja.
”Hmprh! Vai että avio-oikeus! Mites sitten suu pannaan, jos tosissani menen Xiun Xiun kanssa täälläkin naimisiin, etkä pääse enää yksin motkottamaan läskeistäni?” tokaisi Jago.
”Mikäli meidän todellisuudessamme on neiti Xiu Xiu vailla aviomiestä, niin tokko hänelle joku vaatteilla koreileva herra kelpaa”, Litefoot sanoi, eikä varmasti ollut väärässä. Jago tuhahti, mutta ei pahasti. Olihan hänen osansa tässä todellisuudessa nyt poikamieheyttä lukuun ottamatta hyvinkin ehtoinen – toisen todellisuuden Jago oli hävinnyt omaisuutensa korttipeleissä, maineensa viinaksissa ja hankki elantonsa tonkimalla viemäreitä ja ryöstelemällä jokivarren laivoja. Ihmisenä hän oli professorin pirtaan aivan yhtä viehättävä ja miellyttävä kuin hänen oma Jagonsakin, mutta onni ei ollut hänen kohdallaan suosinut moraalista kasvua. Olihan hän tosiaan aika niljakkaasti kiristänyt Litefootia keksittyään siitä olevan hyötyä. Litefoot olisi kenties muuten paheksunut, mutta vietettyään itse pennittömän ja osattoman elämää väärässä ulottuvuudessa hän tunsi sen omassa nahassaan, miten vaikea oli pitää kiinni periaatteista. Eikä toisen ulottuvuuden Jagokaan ollut paha, vaan vain pahassa pinteessä.
Nurjaan todellisuuteen päädyttyään professori Litefoot ja herra Jago olivat asuneet puolen vuoden päivät kaksistaan todella kurjassa kerrostalomurjussa, jossa ei ollut hormin lisäksi muuta kuin rikkonainen ikkuna, kiikkerä pöytä ja yhden hengen patja, jolle kahden piti sopia. Heidän omassa ulottuvuudessaan aikaa oli kulunut noin iltapäivän verran.
Eipä mikään ihme, että rouva Hudson oli järkyttynyt heidät nähdessään! He näyttivät totisesti aivan kamalilta. Herra Jago tarkasteli itseään eteisen pukeutumispeilistä jokseenkin epäuskoisesti. Hän ei ollut nähnyt itseään peilistä niin pitkään aikaan, että hänen karkea, tarkkaamattomasti raavittu sänkensä ja rasvasta mustat kasvonsa olivat kuin vieraat. Professori taas huomasi laihtuneensa hälyttävästi. Lisäksi hänen hiuksensa olivat kasvaneet niskasta niin, että ne olisi saanut laitettua rusetille. Mustat rinkulat varjostivat heidän silmiään ja posket olivat riutuneen lommoille. Kummallakin oli kaulassa vain likainen riepu, sillä heidän oli ollut pakko myydä silkkiset kravattinsa eteenpäin pysäykseen leivässä. Jagokin oli laihtunut, mutta onneksi ei niin paljon, etteikö häntä olisi edelleen saanut nipistettyä vatsasta. Hänen kätensä olivat karheat ja likaiset, heidän molempien oli.
”Kylläpä aika on kohdellut meitä kaltoin”, sanoi Litefoot ja pyörähti ympäri huomatakseen takkinsa helman revenneen selkää pitkin rumasti, ”Tätä enempää ratki ei mies voi olla.”
”Kuulostat silti epäilyttävän hilpeältä”, totesi Jago, tuntien olonsa kömpelöksi astuessaan sukkasillaan olohuoneeseen. Takassa paloi lämmin tuli.
”Miksen olisi? Onhan tämä sentään minun kotini, eikä kenenkään muun George Litefootin”, sanoi Litefoot, sillä vaikka toisen ulottuvuuden Litefoot asui samanlaisessa talossa, ei se ollut niin kuin hänen omansa.
Professorista oli ollut itse asiassa hiukan levotonta nähdä miltä hänen kotinsa olisi voinut näyttää, jollei hän olisi koskaan tavannut herra Jagoa tahi Tohtoria. Toisen todellisuuden Litefootin ei ollut koskaan tarvinnut luopua yhtikäs mistään. Päinvastoin, hän oli haalinut suorastaan pakkomielteisesti yhä vain enemmän ja enemmän tavaroita, jotka eivät tehneet häntä onnelliseksi.
Tässä todellisuudessa neuroottiselle materian haalimiselle oli tullut loppu sen jälkeen, kun avaruusolennot olivat melkein kokonaan pistäneet professorin asunnon säpäleiksi. Suurin osa hänen rakkaimmista tavaroistaan oli silloin särkynyt. Toisaalta Litefoot oli saanut tilanne jotain muuta – mielenrauhan. Mikään ei kenties ole traumaattisempi kokemus kuin väkivaltainen terrorihyökkäys omassa kotonaan, mutta niin hän oli kerralla päässyt eroon isänsä ja äitinsä painolastista. Kaikista sukukalleuksista ja vaaseista, joita hän ei jaksanut pyyhkiä pölyistä ja vaatteista, joita hän ei koskaan käyttänyt. Nykyinen Ranskill Gardens oli tehty oikeasti professorin mieltä myöten. Se oli myös herra Jagon toinen koti, sillä uudelleen rakennetussa herrasväen makuuhuoneessa oli yhteinen vuode heille molemmille.
Tässä kotona, toisin kuin sen toisen Litefootin oksimoronisesti tyhjän tavararöykkiön keskellä, oli sielu, ja se oli Henry Gordon Jagon muotoinen.
Itse kukin meistä on varmasti joskus pohtinut miten oma elämä olisi kenties mennyt, jos jotkin avainhetket olisivat ratkenneet toisin. Herra Jago ja professori Litefoot olivat saaneet sikäli harvinaisen lahjan, ettei heidän tarvinnut arvailla. Mikäli he eivät olisi tavanneet toisiaan, herra Jago olisi onnellisesti naimisissa oleva rosvo ja filunkimies, professori Litefoot taas kipeästi yksinäinen ja pakkomielteinen orientalisti.
Äkkiä Litefootia alkoi tosissaan harmittaa. Ehkä hän antoi liikutuksen liikaa satuttaa hänen mieltään, mutta hän rupesi tosissaan ajattelemaan. Kenties oli väärin, ettei herra Jago ollut tässä todellisuudessa aviossa. Jago oli kuitenkin usein ohimennen maininnut kovasti kaipaavansa naista rinnallensa, mutta nyt Litefoot tiesi varmasti, että hän oli syy huonolle naisonnelle. Oliko oikein pitää hänestä kynsin ja hampain?
”Tahtoisitko sinä vaimon, jos se suinkin olisi mahdollista?” Litefoot kysyi. Hän ei kieltänyt herra Jagoa istahtamasta nojatuoliin peseytymättä, vaikka tiesi rouva Hudsonin suuttuvan siitä.
”Xiu Xiunko? Ei, olet aivan totta oikeassa, professori, uskonpa, että naiselle, jolle rotanpyytäjä on rakas, ei mikä tahansa herra tuosta noin vain siipaksi kelpaakaan”, sanoi Jago olkiaan kohauttaen.
”Et tainnut nyt ymmärtää. Henry, etkö sinä haluaisi itsellesi perhettä?”
”Perhettä? No kai sen tietysti voi vieläkin pystyyn pykäistä…” Jago tuumi, eikä tainnut aivan ottaa professorin vihjailuista onkeensa. ”Sitä paitsi, onhan minulla Harry! Poikarukka, missä lienee.”
”Harry?” sanoi Litefoot vähän hämillään. Hän oli kokonaan unohtanut koko poikalapsen, sikäli kun he eivät olleet ehtineet kovin syvällisesti tutustua ennen hänen yhtä nopeaa katoamistaan. Nuorukaisen äiti oli kertonut Jagon olevan lapsensa isä. Oli enemmän tai vähemmän todistettavissa, että herra Jagon ja neiti Valentinen välillä oli ollut kohta seitsemäntoista vuotta aikaisemmin lyhyt lihallinen suhde, josta neiti olisi hyvinkin voinut tulla siunattuun tilaan. Ainakaan Jago ei sitä mahdollisuutta kiistänyt, vaikka Jagolle tyypilliseen tapaan muistikuvat olivat hataria ja oluenhuuruisia.
Mitä sitten professori Litefootin arveluihin tulee, niin mikään hänen neiti Valentinelle tekemässä ruumiinavauksessa, sen paremmin kuin nuorukaisen puhuttelussakaan, antanut ymmärtää, että kyseessä olisi ainakaan ilkeyksissä keksitty sepite. Sitä paitsi, Harry Jago, vaikka tummanhipiäinen olikin, oli myös hämmästyttävän paljon Jagon kaltainen. Näköisyys oli ehkä enemmän persoonallisuudessa kuin ulkoisissa piirteissä, mutta ne olivat olleet merkillepantavan selkeitä.
Harryllakin oli villisti laukkaava mielikuvitus, joka oli kasvatellut vain äidin puheista tutusta isästä melkein myyttisen olennon. Hänellä oli isänsä vaillinainen harkintakyky ja ennen kaikkea vanhemman Jagon taipumus melodramaattisuuteen. Eikä hän ollut hassumman näköinenkään. Herra Jagokin oli varmasti ollut nuorena jotakuinkin hauskannäköinen, jos nyt ei varsinaisesti komea. Harry taas oli ollut professorin silmään hyvinkin viehättävä nuorukainen. Neiti Valentinen tanssijattaren sirokkuus eittämättä tasoitti kaikkein pölkkypäisimpiä piirteitä.
Oliko Harry myös olemassa tuossa rinnakkaisulottuvuudessa? Miksei toisaalta olisi, herra Jago oli saattanut neiti Valentinen raskaaksi melkein vuosikymmen ennen kuin hän ja Litefoot olivat tutustuneet toisiinsa. Oliko neiti Valentinen kuolema toisaalta jotenkin välillisesti herra Jagon ja professori Litefootin ystävyyden aiheuttama onnettomuus, vai olisiko se tapahtunut joka tapauksessa? Olisiko toisen todellisuuden vähemmän suoraselkäinen herra Jago ollut valmis hyväksymään lehtolapsen yhtä mutkattomasti? Entä mitä Xiu Xiu olisi hänestä tykännyt?
Liian paljon kysymyksiä ja aivan liian vähän konkreettisia vastauksia. Professorin oli yhtäkkiä aivan sielusta kouraiseva nälkä.
”Onkohan rouva Hudson valmistanut jo jotain iltapalaa?” hän pohti ääneen. Tavallisesti rouva Hudson oli tähän aikaan kattanut ruokasaliin jotain kylmiä ruokalajeja. Professori olisi tavoistaan poiketen kuitenkin voinut syödä vaikka rotan karvoineen, kunhan se olisi vain lämmin.
”Iltapala! Oih, mikä kaunis sana, sana jota en ole kuullut miesmuistiin! Mahdanko muistaa miltä savulohivoileipä maistuu”, Jago maalaili haltioissaan. Eivätpä he pitkään aikaan olleet syöneetkään juuri muuta kuin hometta, jossa oli hieman leipää reunassa.
”Tänään on torstai, joten ruokalistalla muistini mukaan on seesamia ja keltaista riisiä”, Litefoot muisteli. Hän astui merkillisen ujona kynnyksen yli omaan keittiöönsä. Kaikki esineet olivat niin kuin hän oli ne kauan sitten jälkeensä jättänyt, eikä häneltä mitään puuttunut. Ikkunan ääressä oli pieni mannermaantyylinen kahdenistuttava pöytä, jossa professori joskus istui kirjoittamassa aamuisin. Ruokasali oli hieman liian kaikuisa ja kolkko yksin, taikka kaksinkin. Ja työhuone oli tunkkainen aamutuimaan. Kirjakin oli jäänyt sivulleen auki siihen. Siinä oli neiti Bazemorelle osoitettu sinetöimätön kirje.
Keittiössä leijaili suloisen tuttu anisruohon tuoksu. Litefootin silmäkulmaan kihosi peritoten jopa kyynel! Jago silmin nähden huolestui, eihän tosiaan ollut professorin tapaista vetistellä.
”Maman resepti”, Litefoot selitti herkistymistään. Herra Jago oli olevinaan kuin ei olisi ollut ymmällään, mutta olihan se vähän kuin olisi katsonut kanaa, joka koettaa olla kotkottamasta.
Herra Jago ei totisesti ollut nirso ruuan suhteen, mutta ulkomailla hän ei ollut käynyt juuri Monte Carloa kauempana. Hänelle kiinalaisessa keittotaidossa ei ollut samanlaista tunnetta, kuin Litefootille, joka oli koko nuoruutensa kasvanut Kiinassa. Muista brittisotilaiden perheistä poiketen Litefoot ei ollut asunut siviilisetlementissä, vaan äitinsä kanssa tämän kiinalaisen perheensä luona. Jago ei ehkä varsinaisesti tiennyt mikä veti Litefootin niin haikeaksi, sillä he eivät olleet oikein koskaan puhuneet syvällisesti perheestä, ei sen paremmin niistä, jotka olivat olemassa tai olisivat potentiaalisesti voineet olla. Mutta tyhmä hän ei suinkaan ollut!
”Kai minun täytyy käydä ajamassa partani ja pesemässä kynsinauhat ennen kuin uskallan pöytään. Sinun emäntäsi on kyllä pirullinen piiskuri kihvelinsä kanssa!” sanoi Jago ja kosketti ystäväänsä leukaperästä. Peukalosta jäi musta jälki, vaikka tarkoitus oli pyyhkäistä lika pois.
”Ei rouva Hudson ole minun emäntäni, vaan taloudenhoitajani”, korjasi Litefoot. Hän otti Jagon käden käteensä ja painoi sitä poskeaan vasten. Hän suuteli sitä, ravasta viis. Miten kovasti voikin rinta tosissaan vetää toista vasten! Toki se veto oli ollut heissä ennenkin, jo kauan ennen ulottuvuuksia ja sotkuja. He olivat päättäneet rakastaa toisiaan, vaikka se tarkoittikin maailmassa, joka ei sellaista rakkautta hyväksynyt, salailua ja perheettömyyttä.
”Voi kuule George, siinä sinä olet vanha ukko väärässä”, totesi Jago paksua, likaista sormeaan puistellen, ”Talossa vanhin nainen on aina emäntä, vaikkei olisi mitenkään päin naitu.”
”Hys, oletkos siinä! Hudson heittää meidät molemmat vielä kadulle. Naitu! Höh, kuvittele, minäkö naisin rouva Hudsonin, aivan joutava ajatus”, päivitteli Litefoot.
”Ei se sen joutavampi ole, kuin että minä naisin Xiun Xiun. Enhän minä koskaan, jos sinutkin saan”, Jago sanoi, eikä kenties koskaan ollut kuulostanut yhtä varmalta. Hänen äänensä oli lämmin kuin teekupponen tai pesumaidonvaalea kylpyvesi.
”Et vastannut kysymykseeni kunnolla. Etkö tosissasi tahdo itsellesi oikeaa perhettä?” Litefoot kysyi. Jago piteli häntä nyt kaulan molemmin puolin. Seuraava suudelma ei olisi voinut olla täydempi, nälkääkin suurempi. Litefoot kietoi kätensä Jagon ympärille. Hän puristi miehen rintaansa, eikä milloinkaan ollut yhtä korvia huumaavaa kiintymystä. He olivat jakaneet saman vuoteen, saman kituuttamisen, samat pelot ja toiveet niin kauan, että tässä ei ollut enää mitään uutta, ja silti oli.
”Sinuako oikeampaa?” Jago huokaisi suudelman välistä, vasten professorin niskaa.
”Sellaista, jonka voisit julkisesti tunnustaa”, Litefoot sanoi. Ei sen paremmin tässä ulottuvuudessa, kuin siinä toisessakaan, ollut kaikki mahdollista. Professorista tuntui niin väärältä riistää Jagolta mahdollisuus avoimeen onneen. Jago silitteli hänen ylen pitkäksi venähtänyttä tukkaa.
”No jaa. Jos Harry nyt suinkin taas jostain mustan kiven alta löytyy, niin kyllä siitäkin taas yksi skandaali yltyy, kun tunnustan siittäneeni aviottoman pojan. Kyllä minä sen päälle vielä yhden salaisuuden pystyn pitämään. Kunhan vain et enää koskaan epäile, ettetkö olisi minulle kaikki mitä tarvitsen.”
Tässä kohtaa rouva Hudson pelmahti paikalle lapioineen ja iski herra Jagoa uudemman kerran kihvelillä turpaan.
”Ei pusuja ilman pesuja!” hän kielsi topakasti. Jopa professori Litefoot oli hieman hämillään siitä, miten suorasukaisesti hän puhutteli heitä, sillä aikaisemmin rouva Hudson oli hienotunteisesti ollut muka huomaamatta, että herra Jago käytännössä asui professorin makuuhuoneessa. Hienotunteisuus ilmeisesti loppui tasan hänen siivoamansa huushollin häpäisemiseen.
”Älkää nyt herran tähden!” Jago parkui ja piteli päätään. Litefootin oli mahdotonta olla nauramatta, Jago oli niin hillittömän teatraalinen ulvoessaan kipua. Rouva Hudsonin eritätimäisestä ilmeestä näki, että hänen olisi tehnyt mieli antaa professorillekin oikein maittava korvatillikka, mutta Litefoot oli kuitenkin ylempiluokkainen herrasmies verrattuna herra Jagoon, ja rouva Hudson taas sen luokan vanhempi naisihminen, joka välitti tällaisista muotoseikoista. Siitä miten ja kenen kanssa professori tahtoi makuuhuoneensa jakaa, oli yhdentekevää, mutta laupias Luoja auttakoon sitä raukkaa, joka päätyi Hudsonin mustalle listalle sotkemisen, riehumisen tai muun joutavain ihmisten horinoiden takia.
”Vaikka toki hopeapunnankolikon muotoinen kalju läikkä Henryn takaraivossa onkin niin hyvä maalitaulu, niin voitteko olla lyömättä häntä? Hän valittaa sitten koko illan päänsärkyä, enkä sitä märinää jaksa”, sanoi Litefoot hyväntuulisesti.
”Vai että märinää!” Jago protestoi, ”Pyyteettömästi olen kivuissani myötätuntoa vailla! Sinuun tukeudun, sinuun turvaan, mutta märisenkin vain.”
”Tottele nyt rouva Hudsonia ja mene kylpemään siitä. Tulen ihan perässäsi”, sanoi Litefoot, eikä juuri korviaan lotkautellut herra Jagon pahalle mutinalle, sen paremmin kuin tyhjän vatsan valituksellekaan. Oli ulottuvuus mikä hyvänsä, niin Jago-polon osa oli auttamatta tulla vahvatahtoisten naisihmisten mukiloimaksi.
Onhan sekin tietysti jonkinlainen loppuyhteenveto, jos jokin.
FIN
