Title: Valomerkkejä
Author: Lasijoutsen
Rating: S
Pairing: Hermione/Harry
Genre: AU, Romance
Disclaimer: Kaikki minkä tunnistatte kuuluvan Rowlingille, kuuluu hänelle
Summary: Sota on ohi ja Hermione on palannut tyhjään lapsuudenkotiinsa vielä viimeisen kerran. Juuri kun hän on lähdössä lopullisesti pois, hän näkee ikkunasta valon.
A/N: Hermione ja Harry olivat siis jo lapsina naapureita ja ystäviä tässä ficissä. Ja siis en ole mitenkään kova Harmione shippaaja, mutta se tuntui parhaalta tähän ficciin.
Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole kovin hyvä, mutta kommentteja arvostaisin silti!
Valomerkkejä
Hermione astui tyhjän pölyn täyttämän lapsuudenkotinsa ovesta sisään. Talossa ei ollut ketään, sillä sota oli pakottanut hänet unhoituttamaan vanhempansa. He eivät muistaneet edes omaa tytärtänsä ja olivat nyt jossain päin Australiaa matkustelemassa.
Surullisesti hymyillen Hermione kävi läpi valokuvia pöydältä. Hän räpytteli silmiään, ettei alkaisi itkemään, kun hänen mielensä täyttyi muistoista. Hän kuitenkin työnsi ne pois. Niiden ajatteleminen olisi liian tuskallista.
Hermione huokaisi syvään ja loi viimeisen katseen valokuviin. Tänne hän ei palaisi. Hän alkaisi rakentaa uutta elämää sodan jälkeen ja siihen ei enää tämä maailma kuuluisi.
Hän kääntyi kohti ovea lähteäkseen, mutta hänen huomionsa kiinnittyi välähdykseen ikkunassa. Hermione katsoi kummissaan pihalle ja pian siellä välähti uudestaan. Hän nappasi takkinsa ja kiirehti ulos, kun muistot tulvivat hänen mieleensä.
Oli keskiyö, mutta 11-vuotias Hermione oli vielä hereillä. Koko talo oli hiljainen, sillä hänen vanhempansa olivat jo nukkumassa. Hermionenkin olisi pitänyt olla, mutta sen sijaan hän istui huoneensa ikkunalaudalla ja tuijotti hämärälle pihamaalle.
Tyttö oli jo kääntymässä pois, mutta näki juuri ja juuri nopean välähdyksen puiden välistä. Hän nappasi aamutakin päälle, avasi ikkunan ja hyppäsi alas. Hermionen ikkuna oli matalalla, joten hyppy oli helppo. Hän laskeutui sulavasti maahan ja lähti suunnistamaan kohti paikkaa, jossa oli valon nähnyt.
"Ajattelin jo ettet tulisikaan", tyttö kuiskasi hiljaa.
"Niin minäkin. En nimittäin melkein uskaltanut, sillä minulla on huonoja uutisia", pojan hahmo vastasi pimeydestä.
"Minulla myös, mutta kerro sinä ensin."
"Lähden huomenna sisäoppilaitokseen ja en ole varma pääsenkö tänne takaisin kaikilla lomilla. Ei minua kyllä haittaa olla erossa sedästäni ja tädistäni, mutta en välttämättä näe sinua pitkään aikaan", poika vastasi surumielisesti.
"Minäkin menen uuteen kouluun", hetken Hermione mietti totuuden kertomista koulusta, mutta hillitsi itsensä, "aika kauas, joten käyn täällä myös varmaankin vain harvoin."
Toinen hymyili haikeasti: "Hyvästi Mione." Hän lähti kävelemään pois. Mutta ennen kuin Hermione ehti sanoa mitään, hän oli jo tulossa takaisin ja yhtäkkiä pojan huulet olivat tytön poskella. Hermione meni sanattomaksi ja tajusi pojan lähteneen vasta, kun hän oli jo kaukana.
"Hyvästi Harry.""Hei", Hermione sanoi.
"Ai sinä olit täällä. Ihmettelinkin mikset jäänyt meidän muiden luokse. Me kaikki olimme hyvin huolissaan", poika vastasi kääntyessään kohti tyttöä taskulamppu kädessään.
"Halusin hieman aikaa ajatella ja olla yksin", Hermione totesi hiljaa. Toinen hymähti vastaukseksi.
"Mutta mitä sinä teet täällä, jos et etsinyt minua?" Tyttö kysyi uteliaana.
"Halusin muistella vielä kerran vanhoja hyviä aikoja. Muistatko, kun luulimme, että emme näkisi toisiamme välttämättä enää koskaan, mutta emme tienneet, että me molemmat olimmekin menossa Tylypahkaan?"
Tuo lause sai kaikki tunteet purkautumaan Hermionesta ulos ja hän ei enää voinut pidättää kyyneliä.
"Äläs nyt. Kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin", toinen hyssytteli. Hän kietoi kätensä Hermionen ympärille, mutta tyttö jatkoi silti itkuaan. Pienen empimisen jälkeen poika painoi huulensa tytön huulille. Hermione vastasi hetken päästä suudelmaan epävarmasti, mutta kyyneleet alkoivat lopulta ehtyä.
"Ei ole mitään pelättävää. Minä olen aina sinun tukenasi."
"Kiitos Harry", tyttö kuiskasi ja hymyili pienesti. Ehkä tämänkin tunnelin päässä lopulta olisi valoa.
