Kirjoittaja Aihe: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4! (K11)  (Luettu 5581 kertaa)

Gella

  • ***
  • Viestejä: 12
  • So I will never forget myself or those around me.
// Alaotsikko: Albus, Ariana, Aberforth, Kendra, K-11 (Albus/Gellert)

Nimi: Vain yksi veripisara maassa
Kirjoittaja: Valkovuokko
Ikäraja: K-11
Genre: Enpäs oikein tiedä.
Henkilöt: Albus Dumbledore, Ariana Dumbledore, Aberforth Dumbledore, Kendra Dumbledore, Gellert Grindelwald.
Paritukset: Paritukseton. Todella lievä Albus/Gellert.
Summary: Albuksen elämää aina isänsä vankilaan joutumisesta Arianan hautajaisiin asti. Kursivoidut tekstit ovat Arianan ajatuksia.

A/N: Olen pitkään halunnut kirjoittaa tästä, vaikka aluksi ajattelin, etten kirjoita ollenkaan. Joten, tässäpä tämä, olkaa hyvät!
_____________

Prologi:

Pikkuinen tyttö istui pensaan keskellä, tahraten uuden hellemekkonsa ruohoon ja multaan. Hän ei välittänyt siitä, sillä hän halusi herättää kaikki kukat henkiin. Tyttö otti kukan maasta ja laittoi sen kiinni pensaaseen. Hän kiinnitti sen taikuudella ja herätti sitten henkiin ja oli onnellinen, kun sai tehdä hyvän työn. Punainen mekko sai mennä, vaikka uusi olikin, sillä tyttö tahtoi olla kiltti kukille. Hän tunsi kukkien kuoleman, ja se satutti häntä. Tytön taikuus oli erilaista kuin useimpien muiden. Hän pystyi tuntemaan kuoleman ja elämän tarkasti, mikä mahdollisti kukkien henkiin herättämisen. Hän ei tiennyt, osaisiko herättää muutakin henkiin, kuten eläimiä. Tai ihmisiä. Ei sellaista voinut tietää, ellei ensin kokeillut.
"Mitä sinä teet?" joku kysyi, korkealta hänen yläpuoleltaan. Ääni kuulosti tytön mielestä uhkaavalta. Hän nosti katseensa nähdäkseen tulijan, mutta auringonvalo sokaisi hänen silmänsä ja hahmon kasvot olivat yhtä valoa.
"Miten sinä teet tuon?" ääni kysyi, ja nyt tyttö tunnisti sen pojan ääneksi.
"Minkä?" hän kysyi pehmeästi ja siristi silmiään ja kallisti päätään nähdäkseen paremmin. Nyt hän häki pojan kasvot. Lapsen silmin poika näytti todella isolta, mutta tämä oli oikeasti ehkäpä noin 15-vuotias. Hänen takanaan seisoi kaksi muuta poikaa. Suurin heistä katsoi tyttöä uhkaavasti.
"Tuon. Liität lehden tuohon. Onko sinulla jotain liimaa? Mikä temppu tuo on?" poika tivasi vihaisena. Pikku tyttö istui ja katsoi hämmästyneenä poikaa.
"Etkö sinä osaa? Minä vain laitan ne paikoilleen, sillä haluan niiden olevan elossa", tyttö vastasi.
"Sinä olet hullu!" poika huusi. "Näytä, miten teet sen!" Tyttöä alkoi pelottaa.
"Minun pitää mennä kotiin", hän sanoi nopsaan, mutta poika ei uskonut.
"Eikä pidä. Näytä!" hän huusi. Muut pojat lähestyivät isoimman sivuilta estäen mahdolliset pakoreitit.
"En minä osaa!" tyttö sanoi itku kurkussa. Siniset silmät katsoivat anovasti ja yrittivät samalla löytää taikuutta sisältään, jolla voisi karkoittaa pojat. Se ei onnistunut. Hän oli hukannut taikavoimansa.
"Näytä!" poika vaati. Tyttö pudisti päätään ja alkoi itkeä. Poika nappasi kiinni tytöstä ja ravisteli häntä.
"Tee se, niin emme satuta sinua", poika totesi hitaasti, uhkaavasti. Tytön laihat olkapäät tärisivät pelosta ja itkusta hänen otteessaan.
"Tee!" poika karjui ja löi tyttöä. Isku osui olkapäähän, josta kuului kammottava rusahdus.

Kaikki oli kirkasta, mutta kuitenkin sumeaa. Kuului ääniä, mutta ne tulivat jostain kaukaa, toisesta maailmasta. Tyhjyydessä leijaili pieni kipinä. Mitä tapahtuisi, jos sen ottaisi kiinni? Yhtäkkiä se oli lähellä ja sitä kokeiltiin. Kuului posahdus, ja kaikki pimeni.

Järven rannassa, ruohokentällä, makasi pieni hahmo. Lähemmin tarkasteltuna sen olisi voinut erottaa pieneksi tytöksi, punainen hellemekko päällään. Tytön kasvot olivat mudan ja ruohon tahrimat, ja hänen uusi mekkonsa oli aivan mullassa. Yksi pienistä sormista oli vääntynyt outoon asentoon. Silmät olivat kiinni, toinen sen takia että se oli muurautunut umpeen. Pienet kasvot olivat kurtistuneet, mikä luultavasti lisäsi ennestään sinertävien mustelmien kipua. Kapoinen verivirta lähti tytön tummien hiuksien kohdalta valuen järveen, värjäten rannan verenpunaiseksi. Pikkuiset jalat olivat levällään, ja vain toinen kengistä oli jalassa. Kädet olivat ristissä rinnan päällä, kuin kuolleella. Heikko elämänkipinä piti tytön edelleen hengissä, se aloitti kulkunsa hänen päästään, jatkoi matkaa käsiin ja sieltä edelleen kohti jalkoja aiheuttaen sen, että jokaisella kerralla kun haava tuli vastaan, kipu tunkeutui tytön aivoihin. Tai olisi tunkeutunut, jos tyttö olisi edelleen ollut tässä maailmassa. Mutta hän ei ollut, hän oli muualla, kaukana poissa.

Pitkä ja huolestuneen näköinen mies käveli rantatietä. Hän vilkuili ympärilleen kuin etsien jotakin. Tuuli puhalsi lujaa järveltä päin, saaden miehen tummat hiukset lentämään hänen silmilleen. Hän veti ne ärtyneenä pois ja etsi katseellaan tyttöä, jonka hiukset olivat aivan yhtä tummat kuin hänen, mutta silmät kirkkaan siniset.
Mies huomasi jotain punaista järven rannassa. Voisiko se olla...? Hän päätti tarkistaa asian. Hän poikkesi tieltä ja juoksi lähemmäs rantaa, punaisen hahmon luo. Päästyään lähemmäs mies varmistui asiasta. Hänen tyttärensä.
Mies polvistui tytön viereen ja henkäisi terävästi huomatessaan tytön pienet kasvot, jotka näyttivät todella kärsineiltä.
"Ariana..." mies kuiskasi hiljaa.

Kaikki on yhtä valoa, ja se sattuu silmiin. Hän yrittää sulkea ne, mutta se on mahdotonta.
"Ei saa", hän sanoo hiljaa, mutta se synnyttää kovan melun mikä sattuu hänen korviinsa tavattomasti. Hän sulkeutuu enemmän sisälleen, lukitsee kaikki portit hänen ja ulkomaailman välillä.
Muistot tunkeutuvat hänen tajuntaansa viillellen sen rikki. Iso poika joka lyö häntä, julmasti aivoihin tunkeutuva kipu, iso räjähdys ja pakenevat pojat. Kuvat välkähtelevät hänen silmiensä edessä.
"Pojat", hän kuiskaa, ja melu syttyy uudestaan. Hän pakenee pimeyteen.


Satoi ja tuuli. Ukkosmyrsky kaatoi pienimpiä puita kumoon, ja järvestä loiskuvat aallot yltivät pitkälle alavalle maalle. Kuraista hiekkatietä pitkin käveli yksinäinen hahmo mustassa kaavussa. Hän tiesi mihin oli menossa, eikä kukaan voinut estää häntä siinä. Hän tiesi myös, mitä seuraisi, kun taikaministeriö saisi tietää siitä. Luja tuuli yritti tempaista jalat hänen altaan. Hahmon harmaat silmät välkkyivät päättäväisinä hupun alta, kun hän painoi päätään enemmän alas tuulta vasten. Hän tiesi mitä tehdä.
Viimein hän tuli oikealle talolle. Ikkunoista loisti kutsuva valo, mutta hän tiesi, ettei ollut tullut sitä varten. Hän oli tullut kostamaan. Ovi oli tiukasti kiinni, mutta se ei ollut este.
"Alohomora", hän mutisi. Ovi avautui vähän narahtaen. Hän hiipi sisään ja sulki oven perässään. Olohuoneesta kuului ääniä. Hän hiipi ovelle ja katsoi sisään. Sisällä oli kolme poikaa, yksi lojui nojatuolissa ja kaksi muuta istuivat sohvalla syöden sipsejä. Ei vanhempia kotona. Täydellistä. Hän astui sisään huoneeseen.
"Hei, pojat", hän sanoi niin uhkaavasti kuin osasi. Hän vetäisi hupun päästään. Kaikki kolme poikaa tuijottivat häntä. Tulija oli mies, ehkä 50-vuotias ja aika komeakin. Tai olisi ollut, ellei toista poskea olisi koristanut pitkä arpi, joka ulottui hiusrajasta leukaan saakka. Mies huomasi poikien vilkuilevan arpea.
"Mitä luulette, mikä se on?" mies kysyi ja naurahti kolkosti. Nojatuolissa istuva poika tavoitteli itsevarmaa ilmettä.
"No olisiko kissan raapaisu?" hän kysyi ivallisesti. Miehen vihasta leimuavat silmät kääntyivät poikaan päin.
"Se ei ole kissan raapaisu!" mies karjaisi ja otti muutaman ison harppauksen pojan viereen. Hän kumartui ja työnsi kasvonsa aivan lähelle poikaa. Häntä tyydytti nähdä, kuinka poika kavahti taaksepäin.
"Tuo", mies sanoi silmät viiruina, "on minun tyttäreni raapaisu." Hän perääntyi seisomaan huoneen keskelle.
"Tiedättekö, kuka tyttäreni on?" mies kysyi. Hän näytti hieman hullulta. Pojat pudistivat päätään.
"Hän on se pikkuinen tyttö, jonka te näitte tekevän taikoja ja siitä syystä kidutitte hänet hulluksi!" mies karjaisi. Kahden pojan ilmeissä näkyi syyllisyys, mutta kolmas ei näyttänyt olevan millänsäkään.
"Hyvä vaan kun tehtiin se, se ansaitsi sen, mokoma friikki!" poika tokaisi halveksuvasti. Mies katsoi häntä järkyttyneenä ja vihaisena.
"Sinä olet ensimmäinen!" hän huusi. "Kidutu!"

Kun mies puolen tunnin kuluttua lähti talosta, hän tiesi tekonsa seuraukset ja oli valmis ottamaan ne vastaan. Hän oli saanut kostonsa.
________

A/N2: Prologi oli siinä. Kyse oli siis niistä kolmesta jästipojasta, jotka kiduttivat Arianaa. Tästä koko fickistä tulee noin viisiosainen.
« Viimeksi muokattu: 14.11.2014 23:15:14 kirjoittanut zougati »
Ava by Slussen

Gella

  • ***
  • Viestejä: 12
  • So I will never forget myself or those around me.
Luku 1.


Albus Dumbledore makasi sängyllään ja kuunteli alakerrasta kuuluvaa meteliä. Hänen siskonsa oli jälleen kerran räjäyttänyt jotain. Hänen veljensä yritti rauhoittaa tuota pientä olentoa, joka kiljui ja potki. Isä oli vankilassa, sillä hän oli kostanut niille jästeille jotka olivat saaneet Arianan hulluksi. Kukaan ei tiennyt mitä ne jästit olivat tehneet, Albus epäili ettei Ariana itsekään tiennyt.

Alhaalta kuuluva meteli hiljentyi. Albus päätti mennä katsomaan, mitä Ariana oli tällä kertaa räjäyttänyt. Hän hiipi varovasti alakertaan, taikasauva koholla, ihan vain varmuuden vuoksi. Albus oli juuri lopettanut ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa. Aberforth oli häntä kolme vuotta nuorempi, ja Ariana vasta seitsemänvuotias.

Keittiössä vallitsi kaaos. Heidän äitinsä Kendra piteli sylisään Arianaa ja Aberforth yritti siivota sotkua. Ariana oli vahingossa räjäyttänyt koko ruokapöydän tuusannuuskaksi, ja tummia palojälkiä oli siellä täällä valkoisessa tapetissa ja matossa. Nyt Ariana itki hiljaa Kendran sylissä. Albus huokaisi ja mutisi nopean pikku loitsun, jolla hän sai lian katoamaan seinistä ja matosta. Sitten hän kohotti sauvansa uudestaan ja muutti maljakon uudeksi pöydäksi. Se oli kolmas kerta viikon sisällä, kun Ariana oli särkenyt pöydän. Albus oli oppinut pöydän muodonmuutokset todella hyvin. Hän arveli muodonmuutosten professori Harrisonin olevan tyytyväinen hänen taitoihinsa syksyllä.
"Ehkä minun pitäisi tehdä tuo, Albus. Ministeriöstä voi tulla kirje", Kendra sanoi heikosti pitäen Arianaa edelleen sylissään.
"Olen jo sanonut siitä, äiti", Albus sanoi turhautuneena, "Ministeriöstä ei tule kirjettä koska he luulevat taikojan olleen sinä."
"Niin, varmasti", Kendra sanoi poissaolevasti. Hän oli vahva nainen, mutta Arianan sairaus ja hänen miehensä joutuminen Azkabaniin olivat heikentäneet häntä kovasti. Kendra nousi ylös Ariana sylissään ja käveli portaat ylös yläkertaan. Aberforth katseli ympärilleen, nousi sitten ylös lattialta ja vilkaisi Albusta murhaavasti ennen kuin juoksi yläkertaan myöskin. Albus jäi yksin keittiöön.

Pimeää ja kylmää. Ilta. Laihoja käsivarsia peittää ainoastaan ohut pusero. Märkä ruoho kutittaa nilkkoja, jotka ovat paljaat. Pieni kipinä leijuu pimeyden keskellä. Hän ei halua enää tarttua siihen, sillä äiti suuttuisi.
"On kylmä", hän sanoo. Äiti hänen vierellään ei reagoi mitenkään.
"On kylmä", vähän kovempaa. Äiti huomaa.
"Niin, Ariana, on vähän kylmä, mutta varmasti haluat saada vähän ulkoilmaa välillä, eikö vain?" äiti sanoo. Hän ei tiedä mitä vastata. Sade alkaa paiskoa pieniä vesipisaroita niskaan.
Yhtäkkiä hän tuntee läsnäolon. Joku, tai jokin, katselee pensaan yli.
"Aidan takana on joku", hän huomauttaa kohteliaaseen sävyyn. Äiti katsoo aidan yli. Äiti ei tietenkään voi nähdä mitään. Pimeys tiivistyy. Hän tuntee jonkin vihamielisyyden, ja hätääntyy.
"Joku katsoo!" hän huutaa. Pimeydessä leijailevaan kipinään on helppo kurottaa. Hän nappaa sen kiinni ja kaikki menee pimeäksi.


Kendra katseli säikähtäneenä aidan yli. Arianan oli sanonut, että aidan takana oli joku, ja vaikka Ariana oli hullu, hänen taikuutensa oli vahvaa. Aidan takana ei näkynyt ketään. Juuri kun Kendra oli huokaisemassa helpotuksesta, Ariana huusi ja antoi taikuutensa räjähtää.
Kendra säpsähti, kun Arianan taikuus sytytti viereisen pensaan tuleen. Hän kaivoi äkkiä taikasauvansa ja mutisi: "Aquatulio!" Tuli sammui heti. Kendra huokaisi ja pelästyi miltei saman tien. Ariana! Miten tytölle oli käynyt? Hän käännähti kannoillaan ja näki Arianan makaavan maassa, tajuttomana mutta hengissä.
"Herpaannu", hän sanoi ja Ariana virkosi.
"Mitä nyt?" Ariana kysyi heikosti. Hän hengitti katkonaisesti.
"Tule Ariana, mennään sisään", Kendra sanoi lempeästi. Hän nosti Arianan varovasti pystyyn.
"Hyvää iltaa", kuului ääni portilta. Salamannopeasti Kendra pyörähti ympäri ja veti sauvan taskustaan.
"Kuka olet?" hän tivasi. Portilla seisoi nainen, ei vanha muttei nuorikaan, ja hän hymyili ystävällisesti Kendralle.
"Bathilda Bagshot, naapuristanne. Se jonka käännytitte oveltanne siinä muutama kuukausi takaperin", nainen vastasi silmät tuikkien ovelasti. Kendraa alkoi väkisinkin hävettää käytöksensä muutama kuukausi sitten. Hän tunsi punan nousevan poskilleen, ja oli iloinen että yö peitti hänen kasvonsa.
"Olen pahoillani", Kendra mutisi. "Mutta minulla on ollut vähän rankkaa viime aikoina, kun juuri muutimme ja tyttäreni on hieman... sairaalloinen", Kendra sanoi. Arianan sairaalloisuus oli oikeastaan hyvä idea. Sitä paitsi nainen vaikutti hyväuskoiselta, ja Arianan näytti muutenkin sairaalta. Tytön silmät olivat painuneet kuoppiinsa, hän oli kalpea ja riutunut. Vaatteet roikkuivat hänen päällään. Tytön sukattomissa jaloissa olevat sandaalit näyttivät luonnottoman isoilta hänen kapeisiin jalkoihinsa.
"Olen kovin pahoillani", Bathilda sanoi myötätuntoisesti. "Minuun voitte silti aina luottaa."
"Kiitos", Kendra pakottautui sanomaan. Hänen päähänsä pälkähti ajatus.
"Ettehän kerro Arianasta kellekään? Emme halua ihmisten saavan tietää asiasta, hän on vielä niin pieni ja heikko, emmekä kaipaa ihmisten sääliä kun kaikki tunkevat tänne katsomaan häntä", Kendra sanoi. Tuska hänen kasvoillaan ei ollut teeskentelyä.
"En tietenkään. Minuun voitte aina luottaa. Mutta minun täytyy nyt mennä kotiin", Bathilda sanoi ja lähti.
Kendra talutti Arianan takaisin sisälle.

¤¤¤¤¤¤

Paljon ihmisiä mustissa kaavuissa. Suuri, valoisa huone. Valo sattuu silmiin.
"Valo sattuu silmiin", hän sanoo, mutta kukaan ei kuuntele.
"Hysshh", veli kuiskaa. "Katso tuonne, näetkö? Siellä on isä. Isä on kuollut", veli sanoo. Veljen posket ovat täynnä kyyneljuovia.
Hän ei ymmärrä sanaa, joten hän päättää katsoa veljen näyttämään suuntaan. Edessä on vain iso musta arkku, ei isää.
"Ei isää", hän huomauttaa. Veli halaa häntä, eikä hän ymmärrä miksi, mutta se tuntuu mukavalta.
"Olet liian pieni ymmärtämään", veli kuiskaa korvaan. Se kutittaa ihanasti. Hän halaa veljeä.
"Olet rakas", hän sanoo veljelle. Veli hymyilee hänelle hieman, ja hän hymyilee oikein leveästi takaisin. Hän päättää katsoa ympärilleen. Mustakaapuiset näyttävät kaikki surullisilta, eikä hän edelleenkään ymmärrä miksi. Hän näkee toisen veljen, Albuksen, edessäpäin. Hän ei pidä Albuksesta yhtä paljon kuin Aberforthista.
Nimet katoavat hänen muististaan nopeasti, joten hän kysyy: "Miksi kaikki ovat niin surullisia?" Mutta veli vain pudistaa päätään.
"Isä on poissa, hän on kuollut", veli selittää. "Et näe häntä enää ikinä." Veljen silmiin ilmestyy kyyneleitä.
"Poissa? Mutta minä haluan isän syliin!" hän huutaa.
"Isä on kuollut", veli toistaa, itkien hiljaa.
"Ei!" hän huutaa ja ymmärtää vihdoin. Hän alkaa itkeä, lujaa ja hartaasti.
"Mutta kun haluan isän syliin", hän sanoo ja nyyhkäisee vielä kerran ennen vaipumistaan pimeyteen.


Percival Dumbledore kuoli 41-vuotiaana, oltuaan Azkabanissa kolme vuotta. Hautajaiset pidettiin Azkabanin muistotalossa. Se oli aivan saaren toisella puolella, eikä sinne päästetty ankeuttajia. Huone oli valoisa ja aurinkoinen, mitä ei uskoisi ankeuttajien ollessa niin lähellä.

Paikalle saapuivat vain perhe ja lähimmät ystävät, kuten eräs Ernest Welles -niminen velho. Hän oli ollut (oman väittämänsä mukaan) Percival Dumbledoren paras ystävä, ja vaati nyt osuutta perinnöstä. Percivalin perhe ei tähän kuitenkaan suostunut, ja Ernest lähti paikalta vihaisen näköisenä.

Percivalin perhe oli kuitenkin paikalla, kuin myös Albus Dumbledoren hyvä ystävä Elfias Doze. Lisäksi paikalla oli Percivalin pitkäaikainen ystävä, Ralph Solway.

Kendran oli ollut vaikea hankkia mistään virallista todistajaa, sillä kaikki pelkäsivät tunnettua jästinkiduttajaa. Lopulta hän oli puolipakottanut perhetuttunsa Gabriel Geissin tehtävään. Kendra oli myös luvannut tälle ison pussin kaljuunoita.

Kaksi hyvätapaista vankia kantoivat Percivalin ruumiin muistotalolle. Muistotalo oli neljästä huoneesta koostuva pieni talo.
Yksi huoneista oli se, jossa siunaus suoritettiin, pitkänomainen huone täynnä penkkirivistöjä. Etuosassa oli pieni pöytä ja paikka arkulle.
Toinen huone oli eteinen, jonne jätettiin ulkovaatteet ja kengät.
Kolmas huone oli todistajaa varten, jotta tämä voisi pukeutua mustaan kaapuunsa ennen tilaisuuden alkamista. Jos kyseessä olisi ollut nimenantojuhla vauvalle, todistajalla olisi ollut pitkä valkoinen kaapu.
Neljäs huone oli kahvitarjoilua varten, siellä oli yksi pitkä valkoinen pöytä ja tuolit. Jos kyseessä oli hautajaiset, pöydälle levitettiin musta pöytäliina. Tilaisuuden järjestäjien piti aina hankkia tarjoiltavat itse, mutta muistotalolla oli vakituisena henkilökuntana neljä kotitonttua ja kaksi vankia. Useimmat vangit kilpailivat kunniasta päästä muistotalolle töihin.

Percivalin ruumis vietiin todistajan taukohuoneeseen, missä Kendra, Albus ja Aberforth pesivät ja pukivat sen puhtaisiin vaatteisiin Arianan katsellessa vierestä. Ariana itse ei näyttänyt ymmärtävän tilaisuudesta juuri mitään. Hän vain istui tuolissa ja katseli tylsänä eteensä. Välillä hän sai raivokohtauksen, ja Aberforth rauhoitti hänet hellästi. Yhden kerran hän nousi äkkiä ylös ja meni halaamaan Aberforthia. Kaikki olivat hämmästyneitä.

Hautajaiset alkoivat. Albus ja Aberforth istuivat eturivissä keskikäytävän vasemmalla puolella vieressään Ariana ja aivan rivin päässä Kendra. Toisella puolella istui Ralph Solway vieressään Elfias Doze ja Bathilda Bagshot, joka oli välttämättä halunnut tulla mukaan. Rivin päässä istui vielä eräs Emily Thompson -niminen noita, joskaan kukaan ei tiennyt mistä tämä oli sinne ilmestynyt.

Gabriel Geiss siunasi Percivalin haluttomasti. Toimitus kesti pitkään, sillä todistajan tavallisten puheiden lisäksi he lauloivat hautajaislaulun ja omaiset kävivät arkun ääressä sanomassa pari sanaa vainajasta. Kesken Albuksen ja Kendran yhteisen muistotuokion Ariana näytti havahtuvan. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä ja siristeli silmiään. Viimein hän puhui.
"Valo sattuu silmiin", hän sanoi Aberforthille. Aberforth kumartui lähemmäs häntä.
"Hysshh", hän sihahti hiljaa. "Katso tuonne, näetkö? Siellä on isä. Isä on kuollut", Aberforth sanoi. Kyyneleet tunkivat väkisinkin hänen kasvoilleen, jotka olivat muutenkin jo punaiset ja juovaiset kyynelistä. Ariana katsoi Aberforthin osoittamaan suuntaan.
"Ei isää", Ariana huomautti, omasta mielestään varmasti oikein viisaasti. Aberforth halasi Arianaa surullisena.
"Olet liian pieni ymmärtämään", hän kuiskasi Arianan korvaan. Yhtäkkiä, jostain äkillisestä mielijohteesta Ariana halasi häntä myös.
"Olet rakas", Ariana sanoi. Aberforth hymyili siskolleen surullisena. Siskoparka ei ymmärtänyt mitään. Ariana katseli ympärilleen hämmentyneenä. Hän katseli myös omia vaatteitaan, ne olivat aivan mustat. Siisti musta mekko ja villatakki, mittojen mukaan tehty. Ariana oli liian laiha tavallisiin kaupan vaatteisiin.
"Miksi kaikki ovat niin surullisia?" Ariana kysyi. Aberforth pudisti päätään.
"Isä on poissa, hän on kuollut", Aberforth yritti selittää asiaa niin että Arianakin ymmärtäisi. "Et näe häntä enää ikinä." Kyyneleet kohosivat taas hänen silmiinsä.
"Poissa? Mutta minä haluan isän syliin!" Ariana huusi. Kendra ja Albus eivät kinnittäneet siihen mitään huomiota, mutta Aberforth katsoi sisartaan säälien. Tuollaiseksi hänet oli tehnyt kolme jästipoikaa jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Ja siksi heidän isänsä oli lähtenyt kostamaan, kiduttanut heitä niin kauan että he olivat tulleet miltei yhtä hulluiksi kuin Ariana. Mutta eivät aivan. Ariana oli alunperinkin ollut hentoinen ja herkkä lapsi. Aberforthin poskia pitkin alkoi hiljalleen valua kyyneleitä. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa Arianalle.
"Isä on kuollut", Aberforth sanoi. Hän ei enää voinut estää nyyhkytyksiä karkaamasta huuliltaan. Ariana taisi viimein ymmärtää asian, sillä hän alkoi itkeä, todella lujaa ja pitkään.
"Mutta kun haluan isän syliin", Ariana nyyhkytti ja meni tajuttomaksi. Se oli hänen tapansa käsitellä vaikeita asioita. Aberforth oli odottanut sitä ja piti kiinni hänestä. Ariana valahti hervottomaksi ja Aberforth otti hänet syliinsä. Kaikki vieraat sekä todistaja katselivat heitä.
"Jatkakaa", Aberforth viittasi kädellään. Kyyneleet putosivat Arianan mustalle mekolle. Kendra ja Albus ryntäsivät hänen viereensä. Albus vilkaisi kerran Arianaa ja istui välinpitämättömänä paikalleen. Kendra sen sijaan oli todella huolestuneen näköinen. Todistaja alkoi taas puhua.
"Hän pyörtyi?" Kendra kysyi. Aberforth nyökkäsi. Kuristava tunne hänen kurkussaan esti puhumisen. Kendra ojensi kätensä ja sanaakaan sanomatta Aberforth ojensi Arianan hänelle.

Kendra piteli sylissään tyttärensä säälittävän laihaa ruumista ja katseli hänen kiinni olevia silmiään, pehmeää mustaa tukkaa, joka valui tytön olkapäille. Hän näytti todella levolliselta ollessaan tajuton. Hän näytti aivan tavalliselta tytöltä, mitä hän oikeastaan olikin. Hän vain oli hullu. Se ei tietenkään ollut hänen vikansa, vaan niiden poikien jotka kiduttivat hänet sellaiseksi. Kendra silitti varovasti tytön kalpeaa poskea. Tyttö oli suloinen ja kaunis. Hänen taikuutensa oli vahvaa huolimatta herkästä ja hennosta olemuksesta.
Sillä hetkellä Kendra päätti heittää oman elämänsä sivuun ja huolehtia tuosta pienestä olennosta, joka tarvitsi häntä niin paljon.
__________

Kommentteja, kiitos!:)
« Viimeksi muokattu: 28.04.2008 19:21:13 kirjoittanut Valkovuokko »
Ava by Slussen

Nogan

  • Vieras
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #2 : 18.04.2008 18:09:46 »
Niinpä.

Tämä oli parasta mitä olen Finissä lukenut nyt hetkeen. Kaikki oli niin kovin uskottavaa, niin surullista. Kaiken tavallaan tunsi Arianan tai Percivalin läpi, niin kuin olisi tosiaan elänyt kirjoituksessa. Tunteet välittyvät hyvin tekstistä, ja miinuspuolia ei sitten oikein olekaan: kirjoitusvirheitä ei ole, vain muutama outo lauserakenne. Miten ihmeessä fanfictionista voi saadakaan näin hyvää?

Tosin minussa herää edelleen sellainen tunne, että haluan vähintään katkaista muutaman jalan niiltä jästipojilta.. Mikä on taas yksi osoitus siitä, miten hyvin kaikki välittyy tästä tekstistä. Tämä on ainakin yhtä hyvää tekstiä kuin ammattikirjoittajien tekstit. Olet erittäin hyvä kirjoittaja! Milloinkahan jatko mahtaa saapua..?


Gella

  • ***
  • Viestejä: 12
  • So I will never forget myself or those around me.
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #3 : 22.04.2008 14:38:34 »
Voi, kiitos kommentista, Nogan! Olen ihan otettu, kun pidät minua niin hyvänä:) En tiedä mitä sanoa, olen ihan hämmentynyt. Jatko tulee kun saan sen valmiiksi, olen aloittanut jo:)
Ava by Slussen

shira

  • ryövärintytär
  • ***
  • Viestejä: 184
  • ava © becca ♥
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #4 : 23.04.2008 18:48:59 »
Hieno ficci !! Virheitä bongasin vain prologista tämän;

Hän oystyi tuntemaan kuoleman ja elämän tarkasti, mikä mahdollisti kukkien henkiin herättämisen.

Ja 1. luvusta tämän.

"Mutta kun haluan isän syliin", hän sanoo ja nyyhkäiseee vielä kerran ennen vaipumistaan pimeyteen.

No mutta, ficin sisältöön.
Olen aivan samaa mieltä kuin Nogan, tämä todellakin oli todella hyvä ficci. Harvoin törmää näin huolellisesti mietittyihin ja suunniteltuihin teoksiin. Minäkin voisin ihan totta luulla tämän olevan ammattikirjailijan tekemä, olethan harkinnut kirjailijaksi ryhtymistä ?
Olet kuvaillut kaiken tosi elävästi ja juoneen pääsee hämmästyttävän helposti mukaan. Ympäristö ja ihmiset, kaikki on kuvailtu todella tarkasti muttei kuitenkaan pitkästyttävästi. Olen lukenut jo muutamia ficcejäsi, mutta nyt aloitan oikein kierroksen. Finissä ei hirveästi ole näin hyviä kirjoittajia, muutamia loistoesimerkkejä tosin löytyy mutta rauhan ylläpitämiseksi en nyt ala listaamaan ketään. Voit onnitella itseäsi, sinusta on kehkeytynyt yksi suosikkificcareistani !! :'D

Kiitos tästä lukuelämyksestä ja toivon jatkoa, jatkoa, jatkoa mahdollisimman pian !! (:

~ shira

When you touch me it's so delicious

Gella

  • ***
  • Viestejä: 12
  • So I will never forget myself or those around me.
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #5 : 28.04.2008 19:19:33 »
Ei taas:) En voi olla niin hyvä. Kiitos kommentista, shira! Oikeastaan en kyllä suosittele lukemaan muita fickejäni, paitsi aivan uusimpia. Vanhat ovat vähän... no jaa. Aivan sama.

Olenko harkinnut kirjailijaksi ryhtymistä? Ööm... täytyy tunnustaa että olen, ja monta kertaa ja perusteellisesti.

Tämä ficki on aika tarkasti suunniteltu, kuten fickini usein ovat (sitä ei sisällöstä yleensä kyllä huomaa...)

Jatkoa joudutte odottamaan, kkun minulla on hirveän paljon muitakin fickejä kesken, joihinkin en ole kirjoittanut jatkoa neljään kuukauteen:) Mutta kiitos kommenteista kumminkin. Otsikossa sitten lukee, jos on jatkoa.

//Jeps, kirjoitusvirheet korjattu.
« Viimeksi muokattu: 28.04.2008 19:21:40 kirjoittanut Valkovuokko »
Ava by Slussen

Ristiriita

  • Muumikuningatar
  • ***
  • Viestejä: 1 106
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #6 : 10.05.2008 21:31:38 »
Jos mä en tietäis sun oikeeta ikääs nii mä voisin sanoo, et tää on jonkun 15-vuotiaan tekemä. 1. Luvusta löysin ainakin yhden yhdyssanavirheen, mutta en tietenkään muista mikä se oli.
Jos teet jatkoa nii mä voisin näitä betailla ;)
En nyt kerkee paljon muuta sanoo, kun äiti tossa valittaa, mutta loistava ficci.
"There's life under the blah blah blah."

Gella

  • ***
  • Viestejä: 12
  • So I will never forget myself or those around me.
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #7 : 19.05.2008 11:27:15 »
Kiitos kommentista, Yure!
Joo... Vuotikseen olen sen iän pistänyt, mutta vaan sen takia että minulla on siellä yksärikamuilmoitus. Äsyttää kun ihmiset aina arvioi iän perusteella :)
Betaa vaan, voit aloittaa noista, jos löydät kirjoitusvirheitä. En kyllä usko. Voin lähettää seuraavan luvun suoraan sulle. Siinä kyllä saattaa vähän kestää.

Mistä kohtaa AF:sta tuo allekirjoitus on? :D
Ava by Slussen

Kirsikkapuu

  • ***
  • Viestejä: 13
  • Suurin Harry Potter Fani
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #8 : 21.05.2008 16:26:45 »
Mahtava Ficci! Toivoisin jatkoa!

Gella

  • ***
  • Viestejä: 12
  • So I will never forget myself or those around me.
Vs: Vain yksi veripisara maassa, ensimmäinen luku 18.4!
« Vastaus #9 : 22.05.2008 18:43:58 »
Kiitos kommentista, Kirsikkapuu! Jatkoa tulee edelleen kun ehdin sitä kirjoittaa. Ja näillä näkymin siinä kestää aika kauan, kun minulla on muitakin fickejä kesken.
Ava by Slussen