Nimi: Talvensinistä iloa
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Hahmot: Sisarukset Kalevi (26v) ja Ellen (4v)
Haasteet: Spurttiraapale IV, Otsikoinnin iloja (väriotsikko) ja One True Something 20 #2
A/N: Tuli mieleen Kalevi ja Ellen, ja tahdoin heistä hömppää. Mielessä on jostain syystä pyörinyt kuningatar Elisabeth II ja sen kautta
corgit, joten siksi semmoinenkin tupsahti tähän tarinaan :3
Talvensinistä iloa
”Valmis!” Ellen julisti talvensinisissä ulkovaatteissaan. Se oli pukeutunut hämmästyttävän vikkelästi kuultuaan, että me mentäisiin leikkipuistoon.
”Ota vielä pipo ja hanskat. Siellä on viileää”, opastin. Hanskat Ellen vaati pistettäväksi hihojen alle. Tein, kuten pikkusisko halusi. Olin jo oppinut, miten tarkkoja lapset olivat omasta mukavuudestaan.
”Hei, sunkin pitää pistää”, Ellen huomautti, kun olin lähdössä ovesta paljain päin. Tuhahdin huvittuneena ja kaivoin kaapista jonkun harmaan pipon, joka ehkä saattoi olla mun. Se sai luvan kelvata. ”Äiti, me mennään nyt!”
”Pitäkää hauskaa”, mutsi toivotteli telkkarin ääreltä. Se kuulosti tavallista voipuneemmalta. En melkein olisi halunnut lähteä, mutta levottomuus pani muhun vauhtia.
Koko matkan leikkipuistoon Ellen höpötti kaikesta mahdollisesta, mitä oli tapahtunut tarhassa ja kenen kanssa. En ollut kovin hyvin perillä niistä tyypeistä, mutta ei se lopulta ollut tarpeen. Kunhan vain vastasin ja reagoin tytön kertomiin asioihin, se oli iloinen ja tyytyväinen.
Ellenin juttujen kuunteleminen oli kummallisen rauhoittavaa. Se eli niin hetkessä, ettei mikään paha tai raskas yltänyt siihen. Munkin oli helpompi olla, vaikka huoli mutsin loukkaantumisesta oli yhä läsnä. Se ei vaan enää ollut musertava.
Puistossa Ellen meni liukumäkeen, keinumaan ja lopulta kiipeilemään. Tunsin isovelimäistä huolta, kun katsoin sen menoa, mutta tytöllä oli suurimmaksi osaksi motoriset taidot kunnossa. Lopulta mun piti kuitenkin auttaa Ellen alas, kun tyttö oli saanut itsensä liian korkealle.
Alas päästyään Ellen vaikutti yhä säikähtäneeltä. Silitin tytön selkää.
”Ei ole mitään hätää, eihän?”
”Voidaanko mennä jo kotiin?” pikkusisko pyysi. Ehkä sillä oli nälkä tai muuten vaan puhti poissa. Toivottavasti mä en ollut tympeydelläni pilannut Ellenin hyvää mieltä.
”Totta kai”, sanoin. Ellen otti mua kädestä. Kotimatkalla me törmättiin naapuriin ja sen koiraan. Johan Ellen taas innostui, kun se sai silittää ja antaa corgille herkkupalan.
”Hankin joskus tommosen”, Ellen vannoi, kun me tultiin kotipihaan. ”Annan sille nimeksi Muumipeikko.”
Mietin Muumipeikko-nimistä corgia ja nauroin.
”Hyvältä kuulostaa.”
Ellen hymyili, ja yllättävä hellyydentunne ahmaisi loputkin mun synkkyydestä.