Arte, hitsi miten hyviä on nuo sun hahmoideat Downtonin, ei kun siis Winterfellin asukkaiksi! Innostuin niistä niin kovasti että kirjoitin heti pari mukaan tarinaan, ja sitten tajusin myös että näidenhän pitää itse asiassa tehdä jotain nyt kun heidät on nimetty ja kaikkea, hups
Mutta koetan säilyttää malttini tämän tarinan kanssa ja vähän keskittyä slowburniin jo senkin takia ettei tämän pituus lähtisi ihan käsistä ja että silti slowburn-osastolla saataisiin kärvistellä hitaasti
Sansan ja Jonin huonojen välien osalta nojaan kai vähän canoniin (tai ehkä tumblr-tulkintoihin canonista?) mutta ehkä sitä kuitenkin vielä jotain puhutaankin.
wishbone, jee, onpa kivaa että luet tätä! Koetan pitää tämän sellaisena suhteellisen lukijaystävällisenä tarinana vaikka GoT ei olisikaan niin tuttu, mutta en kyllä usko että fandom-tuntemuksen määrä tai puute haittaa kauheasti tämän lukemista, kun kyse on pohjimmiltaan kuitenkin yleismaailmallisesta slowburn-kärvistelystä
Kirjoitin viime vuonna muutaman GoT-ficin maailmansota-AU:ina ja jotenkin GoT:n synkkä maailma kyllä on helppo saada solahtamaan maailmansota-aiheisiin teksteihin! Ja mitä tulee tuohon vaihtuvaan kertojaan, olen kirjoittanut viime aikoina ehkä pari pitempää tekstiä sellaisella systeemillä ja nyt oli taas sellainen fiilis että sitä olisi kiva kokeilla. Toisaalta yleensä suosin tämmöisissä romantiikka-jutuissa ehkä vain yhtä kertojaa sen takia, että sillä tavalla voi helpommin vähän kierrellä ja kaarrella sen suhteen että mitä tunteita sillä toisella osapuolella onkaan pelissä.
Sitten kolmas luku! Tässä luvussa mainitaan nimeltä jonkin verran Winterfellin palvelusväkeä, ja henkilöstövalinnat ovat kovasti inspiroituneet
Arten ideoista!
**
3. lukuValo läikkyi verhojen välistä huoneeseen. Hän kääntyi toiseen suuntaan ja painoi silmänsä kiinni, mutta valo hiipi silmäluomien alle. Muutaman tunnin päästä Davos odottaisi häntä aamiaiselle pieneen saliin. Hän ei onnistuisi nukahtamaan enää tänä aamuna, ja jos niin kuitenkin kävisi, hän ehtisi nukkua vain hetken. Sitä paitsi hän saattaisi nähdä unia.
Hän nousi istumaan, työnsi peitot syrjään ja painoi jalkapohjat pehmeälle matolle. Kun hän oli tullut takaisin, Davos oli kysynyt häneltä, ottaisiko hän lady Starkin huoneen. Myöhemmin hän oli miettinyt, että ehkä niin olisi sittenkin ollut parempi. Sen sijaan hän oli pudistellut päätään ja palannut omaan vanhaan huoneeseensa, ja nyt hän nukkui tässä samassa sängyssä, jossa hän oli haaveillut typeriä haaveitaan. Siitä tuntui olevan hirveän pitkä aika. Jos hän olisi voinut kurottaa sinne, hän olisi tarttunut itseään olkapäistä kiinni ja ravistellut niin lujaa että huolella aseteltu kampaus olisi purkaantunut.
Mutta ehkä vika ei ollut ollut haaveissa. Toisinaan hän tajusi ajattelevansa samoja asioita edelleen: sitä miten hänellä olisi oma kotinsa, paikka joka todella kuuluisi hänelle, ja joku jonka kanssa hän jakaisi sen. Sitten hän veti syvään henkeä ja koetti muistuttaa itseään siitä että oli taas kotona. Tänne hän oli halunnut palata siitä illasta asti jona oli mennyt naimisiin. Täällä hän pysyisi. Ja jos hän ja Arya olisivat täällä kahdestaan, ainakin se olisi parempi kuin olla aivan yksin.
Hän käveli peilin eteen, istuutui ja koetti solmia hiuksensa leteille, mutta käsiä alkoi särkeä eikä hän pystynyt kuvittelemaan, miltä kampaus näytti takaapäin. Hän voisi tietenkin kutsua Missandeita, mutta kamarineito luultavasti sytytti parhaillaan tulia alakerran huoneisiin. Ensimmäisinä viikkoina paluunsa jälkeen, silloin kun hän ei ollut nukkunut juurikaan, hän oli muutaman kerran mennyt alakertaan kun aurinko ei ollut vielä edes noussut. Jostain syystä hän oli kuvitellut löytävänsä vain hiljaiset huoneet, mutta sen sijaan hän oli joutunut juttelemaan palvelijoille, jotka olivat näyttäneet järkyttyneiltä nähdessään hänet siihen aikaan.
Peilikuva näytti väsyneeltä. Aikoinaan hän oli harjoitellut hymyilemistä tämän peilin edessä, nyt hän toisinaan toivoi että olisi saanut sen kohteliaan hymyn jäänteet katoamaan kasvoiltaan. Hän kiinnitti viimeiset suortuvat letille ja mietti pitäisikö sen tekeminen aloittaa alusta, mutta toisaalta ei sillä enää ollut juurikaan väliä. Ja hän harjoittelisi. Jonain päivänä hän osaisi laittaa hiuksensa yhtä hyvin kuin Missandei tai toiset kamarineidot. Eikä hän kaivannut enää vieraita käsiä koskemaan hiuksiaan. Jos Jeyne olisi ollut yhä täällä -
Mutta Jeyne oli lähtenyt jo ennen kuin Sansa oli päättänyt mennä naimisiin.
Hän valitsi mekon jonka ulottui itse kiinnittämään ylös saakka. Kun hän oli valmis, hän avasi verhot ikkunan edestä ja istuutui sitten takaisin sängylle, koska oli vielä liian aikaista mennä alakertaan, oli liian myöhäistä nukkua, eikä ollut mitään muuta mitä hän olisi voinut tehdä. Hän ei kuitenkaan ollut nähnyt unia tänä yönä. Ehkä se oli sattumaa, tai ehkä se johtui siitä, että hän ja Daenerys olivat istuneet kirjastossa kunnes hän oli melkein nukahtanut ja Davos oli katsonut heitä sillä ilmeellä, joka kertoi että hovimestari oli syvästi hämmentynyt eikä koskaan sanoisi sitä ääneen.
Hänen ei olisi pitänyt kertoa Daenerykselle mitään.
Hän painoi kämmenet reisiään vasten ja veti syvään henkeä. Hän ei ollut kertonut Daenerykselle mitään, mutta ehkä Daenerys oli arvannut, että oli jotain mitä hän ei ollut kertonut.
Hänen pitäisi olla varovaisempi. Daenerys lähtisi kuitenkin ennen pitkää. Ei ollut mitään syytä puhua sellaisista asioista ihmiselle, joka saattaisi lähteä koska tahansa.
Puolen tunnin päästä hän käveli rappuset alakertaan ja teeskenteli ettei huomannut Olannaa, joka paimensi palvelijat nopeasti pois hänen tieltään. Hän ei saisi puhua kenellekään joka lähtisi, mutta ei myöskään kenellekään joka ei aikonut lähteä. Ja kaikki tiesivät jotain, ainakin palasia, ja sekin oli liikaa. Hän ei saisi puhua, koska sitten hän näkisi sen heidän silmistään aina kun he katsoisivat häntä, eikä se ikinä haalistuisi.
Aamiaisella Daenerys sanoi, että aikoi kysyä töitä kylän sairaalasta. Arya kysyi
miksi ja Davos asetti ylimääräisen kananmunan Sansan lautaselle. Daenerys sanoi että aikoi jäädä joksikin aikaa ja tarvitsi tekemistä, ja Sansa söi kananmunan ennen kuin Davos ehti pyytää anteeksi. Hänen kätensä tärisivät hiukan, mutta luultavasti kukaan ei huomannut.
**
Sinä iltana hän aikoi mennä yläkertaan melkein heti päivällisen jälkeen. He olivat puhuneet siitä, pitäisikö heidän etsiä koillisreunan maatilalle uusi vuokralainen nyt, kun Robert Waters ei enää kyennyt hoitamaan sitä ja kaikki pojat olivat kuolleet sodassa. Hän oli väsynyt ja hänen ohimoillaan painoi jokin, joka ei luultavasti johtunut keskustelusta, ja lisäksi hän oli kauhuissaan siitä että hänen pitäisi kohta nukkua. Mutta se oli hiljaista kauhua, samanlaista kuin ennen, pehmeää ja hallittavissa. Hän sanoi aikovansa mennä aikaisin nukkumaan ja tunsi miten vanha hymy taipui kutsumatta hänen kasvoilleen. Hän ehti portaikkoon saakka ennen kuin Daenerys pysäytti hänet.
”Sansa”, Daenerys sanoi pehmeällä äänellä, joka tuntui kuuluvan jonnekin muualle kuin tähän taloon. Ehkä jos he olisivat tavanneet jossain kaukana, hän olisi voinut olla vain
Sansa.
Hän kääntyi hitaasti ympäri. Daenerys seisoi ensimmäisellä askelmalla, piteli kiinni kaiteesta ja katsoi häntä niin kuin olisi tiennyt, että hän yritti paeta.
”Daenerys”, hän sanoi. Hänen pitäisi sanoa, että hän tosiaan oli jo väsynyt, hirvittävän väsynyt, ehkä Daenerys voisi keskustella Aryan kanssa esimerkiksi… jostain. Mutta sanat tuntuivat kummallisen raskailta, ja myös hymy oli jo valunut pois hänen kasvoiltaan eikä hän saanut sitä enää takaisin.
”Sinä varmaan puhut ranskaa”, Daenerys sanoi.
Sansa räpytteli silmiään mutta Daenerys vain katsoi häneen niin kuin olisi todella kaivannut vastausta. ”Kyllä. Jonkin verran.”
”Ajattelin lukea vähän aikaa ennen kuin menen nukkumaan. Minulla on
La Petite Fadette kesken.”
Sansa tajusi puristavansa kaidetta liian lujasti. Hän irrotti otteensa ja toivoi sitten että olisi keksinyt mitä tehdä käsillään.
”Mutta toisinaan olisi mukava lukea ääneen”, Daenerys sanoi, ”jos joku kuuntelisi.”
Sansa avasi suunsa ja sulki sen sitten uudestaan. Daenerys hymyili aivan lyhyesti.
”Mutta ehkä yläkerrassa. Jottei hovimestarisi taas ylläty.”
”Hyvä on”, Sansa sanoi äänellä, joka kuulosti melkein siltä kuin hän olisi ollut hiukan hengästynyt. Kummallista. Hän kääntyi ympäri ja lähti nousemaan portaita, ja Daeneryksen pehmeät askeleet seurasivat häntä. Koko ajan hän odotti että joku kutsuisi häntä nimeltä ja kysyisi mitä hän oli tekemässä, mutta tietenkin se oli typerää. Hän odotti ääniä joita ei enää kuulisi, koska niitä ihmisiä ei enää ollut.
Yläkerran käytävällä Daenerys pysähtyi omalle ovelleen ja työnsi sen auki, ja Sansa käveli huoneeseen ennen kuin ehti pohtia yhtään enempää. He olivat antaneet Daenerykselle yhden vierashuoneista, eikä täällä ollut aaveita. Hän odotti kunnes Daenerys nyökkäsi kohti tuolia peilin edessä, ja sitten hän käänsi sen poispäin peilistä ja kuvitteli että Daeneryksen silmät seurasivat häntä. Daenerys istuutui sängylle ja riisui kengät jaloistaan, ja Sansa katsoi miten ne putosivat lattialle. Sitten Daenerys alkoi lukea.
Aluksi hän ymmärsi kutakuinkin, mitä Daenerys sanoi. Sitten hän lakkasi yrittämästä. Hän kuunteli Daeneryksen vakaata, huolellista ääntä, joka tuntui täyttävän koko huoneen niin ettei sinne mahtunut mitään muuta. Jossain vaiheessa hän tajusi laittaneensa silmät kiinni, mutta Daenerys jatkoi lukemista niin kuin ei olisi huomannut lainkaan. Ja kun häntä alkoi väsyttää, Daeneryksen ääni kaikui edelleen hänen mielessään.
Hän heräsi siihen, että Daenerys oli lopettanut lukemisen, seisoi sängyn vieressä ja riisui mekkoaan.
”Ei sinun tarvitse mennä vielä”, Daenerys sanoi, kun Sansa nousi seisomaan.
”Kiitos”, hän sanoi ja käveli suoraan ovelle, vaikka askeleet tuntuivatkin hiukan horjuvilta niin kuin osa hänestä olisi yhä ollut unessa. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Daenerys sanoi hänen selkänsä takana, ja sitten ovi sulkeutui.
**
”Lähetin Gendryn hakemaan sitä miestä asemalta”, Arya sanoi ja käänsi sanomalehden sivua. ”He ovat täällä varmaan vähän alle tunnin päästä.”
”Gendryn?” Sansa kysyi. ”Ja ketä miestä?”
Arya painoi kämmenensä sanomalehdelle jonkun silmälasipäisen miehen kasvojen viereen ja huokaisi äänekkäästi. ”Sinä olet ollut vähän outo koko aamun. Mikä sinua vaivaa?”
”Kerro nyt vain”, Sansa sanoi. Pöydän toisella reunalla Daenerys joi teetä keskittynyt ilme kasvoillaan.
”Gendry on meidän autonkuljettajamme. Sinä olet jutellut hänen kanssaan vaikka kuinka monta kertaa.”
Sansa otti oman teekuppinsa pöydältä. ”Olen pahoillani. En muistanut hänen nimeään.”
”Ehkä sinä olet kipeä”, Arya sanoi, mutta äänensävystä päätellen se oli tarkoitettu vain loukkaukseksi. ”Ja me sovimme että haastattelemme herra Baelishia tänään. Tilanhoitajaksi.”
”En minä unohtanut sitä”, Sansa sanoi nopeasti. ”Olin vain… ajatuksissani.”
”Yritä nyt herätä”, Arya sanoi, ”koska hän on täällä kohta, ja sinä saat huolehtia kaikista niistä kohteliaisuuksista. Ja muistatko sen kirjeen minkä hän lähetti? Sen missä hän sanoi kuulleensa, että näytät ihan äidiltä?”
Sansa painoi teekupin mahdollisimman vakaasti takaisin pöydälle. Hän oli lukenut herra Baelishin kirjeen isän työpöydän ääressä kahdesti ennen kuin oli saanut itsensä uskomaan, että heidän pitäisi kutsua mies Winterfelliin joka tapauksessa. Herra Baelish yritti luultavasti vain olla kohtelias. Ja he tarvitsivat jonkun, ja jopa Davos sanoi kuulleensa, että herra Baelish oli ollut Baratheonin tilanhoitajana pitkään ja hoitanut tehtävänsä hyvin.
”Omituista kyllä ettemme ole koskaan nähneet häntä”, Arya sanoi, ”jos hän kerran tunsi äidin ja isän niin hyvin.”
”Siitä on kauan”, Sansa sanoi ja nousi seisomaan. Davos hätkähti ja näytti oitis huolestuneelta, ja hän hymyili miehelle, kääntyi sitten takaisin kohti pöytää ja tajusi että myös Daenerys katsoi nyt häntä. ”Menen hetkeksi… menen isän työhuoneeseen. Valmistautumaan. Davos, ilmoita minulle sitten kun herra Baelish saapuu.”
Hän kuvitteli, että sekä Daenerys että Arya katsoivat hänen peräänsä. Davos avasi hänelle oven ja katsoi häntä niin kuin olisi halunnut sanoa jotain, ja hän lupasi itselleen että vähän myöhemmin hän kysyisi Davosilta, mitä se jokin oli. Hän sulki työhuoneen oven perässään ja istuutui sitten pöydän eteen, painoi selän tuolia vasten ja katsoi pöydän yli ikkunaa ja maisemaa sen takana. Tässä isä oli istunut. Tässä hän nyt istui.
Hiukan myöhemmin hän kuuli, miten auto pysähtyi pääovien eteen. Hän oli jo noussut seisomaan, kun ovi narahti ja Davos asettautui ovensuuhun. Hän kiitti hovimestaria ja hymyili sitten, koska Davos näytti edelleen huolestuneelta. Arya seisoi jo eteisessä, mutta Daenerysta ei näkynyt – tietenkään Daenerysta ei näkynyt, Daeneryshan oli heidän luonaan vain vierailemassa. Ehkä nainen oli mennyt ratsastamaan tai kävellyt kylälle tai istui puutarhassa ja luki kirjaansa.
”Daenerys sanoi käyvänsä talleilla”, Arya sanoi.
”En minä kysynyt sitä”, Sansa sanoi ja käveli kohti pääovia, ja Arya huokaisi äänekkäästi niin kuin hän olisi sanonut jotain hullua.
Ulkona valo oli niin kirkasta, että hän joutui räpyttelemään silmiään hetken ennen kuin tottui siihen. Arya näytti siltä että aikoi tönäistä häntä kylkeen, ja heidän edessään hoikka teräväsilmäinen mies oli jo noussut ulos autosta ja käveli heitä kohti leveä hymy kasvoillaan.
”Lady Stark”, herra Baelish sanoi ja hymyili hänelle. Mies näytti siltä kuin olisi yrittänyt etsiä jotain hänen kasvoiltaan, mutta sitten tämä kääntyi kohti Aryaa ja tutkiva ilme katosi. ”Lady Arya! On niin hienoa nähdä teitä.”
”Herra Baelish”, Sansa sanoi. Mies pysähtyi aivan hänen kasvojensa eteen ja hän piti selkänsä suorassa eikä nojannut taaksepäin. ”Tervetuloa Winterfelliin.”
”Kiitos”, herra Baelish sanoi. ”Siitä on aivan liian kauan, kun olen viimeksi käynyt täällä.”
”Arvon lady”, Davos sanoi, ja Sansa tajusi että hovimestari oli siirtynyt hiukan lähemmäksi häntä, ”kirjasto on valmiina teitä varten.”
Hän kiitti Davosia ja otti sitten askeleen kohti ovea ja samalla askeleen kauemmaksi herra Baelishista. Mies hymyili hänelle melkein niin kuin olisi tajunnut mitä hän teki, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta sitä. Hän kuvitteli liikaa, ja varmasti se johtui siitä, mitä herra Baelish oli kirjoittanut.
Hän ei pitänyt herra Baelishista. Se tuntui melko selvältä viimeistään siinä vaiheessa, kun mies nojasi taaksepäin tuolillaan kirjastossa ja kysyi, kai hänelle oli kerrottu, kuinka paljon hän muistutti Catia. Hän näki sivusilmästään kuinka Arya katsoi häntä ja tuolilla istuvaa miestä ja sitten taas häntä, ja hän pyysi herra Baelishia pysyttelemään asiassa, ennen kuin Arya ehti sanoa saman paljon arvaamattomammin. Herra Baelish hymyili niin kuin olisi uskonut näkevänsä hänen lävitseen. Hän kysyi, kuinka paljon mies tiesi maanviljelyn käytännön asioista, ja pohti samalla, mitä mies kuvitteli näkevänsä.
Kun Davos ohjasi herra Baelishin ulos kirjastosta, Sansa istuutui yhdelle pehmeistä nojatuolista ja painautui selkänojaa vasten. Hän halusi painaa silmänsä hetkeksi kiinni, mutta Arya käveli pientä ympyrää hänen edessään käsivarret ristittyinä rinnan päälle.
”No?” hän kysyi, kun Arya jatkoi kävelemistä ja alkoi nykiä hihojaan.
”En pidä hänestä”, Arya sanoi, ”hän on omahyväinen ja kuvittelee tuntevansa meidät. Mutta hän kuulostaa siltä että osaisi hoitaa työnsä.”
”Meidän on pakko löytää joku.”
”Mutta jos hän olisi oikeasti tuntenut äidin”, Arya sanoi ja istuutui tuolille Sansaa vastapäätä, ”kai äiti olisi sanonut jotain?”
”Siitä on pitkä aika.”
”Tai ehkä äitikään ei pitänyt hänestä.”
”Meidän pitää kutsua hänet päivälliselle. Ehkä sen jälkeen tiedämme mitä teemme.”
”Voisimme palkata hänet vähäksi aikaa”, Arya sanoi ja katsoi häntä kuin olisi toivonut, että hän pistäisi vastaan. ”Lähetetään hänet sitten pois jos se ei toimi.”
”Ehkä”, hän sanoi, ja Arya näytti pettyneeltä.
Kun Arya oli lähtenyt, kirjaston hiljaisuus tuntui raskaalta ja tiheältä. Sansa kuunteli askelia seinien takaa ja kaappikellon nakutusta. Jos vain olisi ollut joku toinen joka olisi voinut tehdä päätöksen hänen puolestaan, mutta ketään ei ollut. Kun hän oli tullut takaisin Winterfelliin, hän oli melkein hätkähtänyt tajutessaan, että hän oli nyt sen jonka päätöstä odotettiin. Davos oli kutsunut häntä lady Starkiksi ja vasta silloin hän oli tajunnut, kuinka kovasti oli toivonut että voisi taas olla vain
Sansa.
Mutta ainakaan kukaan ei ollut kutsunut häntä Ramsayn nimellä. Joskus unissa se kaikui yhä hänen päässään,
rouva Bolton, ja herättyään hän tuijotti itseään peilistä ja yritti muistaa, että se nimi oli kadonnut Ramsayn mukana. Hän oli jättänyt sen kun oli palannut kotiin.
”Arvon lady?”
Hän vilkaisi olkansa yli. Davos seisoi ovensuussa ja näytti hiukan kiusaantuneelta siitä että oli häirinnyt häntä. Hän nousi seisomaan ja nyökkäsi Davosille, ja ovi kolahti raskaasti, kun hovimestari painoi sen kiinni.
”Mistä on kyse?” hän kysyi, kun mies seisahtui hänen eteensä ja vilkuili vuorotellen häntä ja kirjahyllyjä.
”Arvon lady”, Davos sanoi ja kurtisti kulmiaan, ”asia ei tietenkään kuulu minulle lainkaan.”
”Davos”, Sansa sanoi ja hymyili miehelle, vaikka suupielet tuntuivat väsyneiltä ja Davos luultavasti näki sen, ”kerro minulle.”
Davos huokaisi syvään. ”Tiedätte että työskentelin täällä jo sinä kesänä jolloin herra Baelish vieraili täällä.” Davos pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi Sansaa kuin olisi odottanut lupaa jatkaa. Sansa nyökkäsi ja Davosin otsa rypistyi entisestään. ”Se oli hiukan sen jälkeen kun äitinne oli tullut kartanoon. Olisi toki ennakkoluuloista tuomita mies sellaisen perusteella, mikä tapahtui yli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta…”
”Davos”, Sansa sanoi, kun Davos näytti unohtuneen pohtimaan sitä, kannattiko miestä tuomita niin vanhan asian perusteella ja saattoiko asiaa ylipäänsä kertoa Sansalle.
”En luottaisi häneen”, Davos sanoi ja näytti niin kiusaantuneelta, että Sansan teki mieli taputtaa miestä olkapäälle. Joskus hän olisi voinut tehdäkin niin, silloin ennen sotaa ja ennen kaikkea. Mutta silloin hän oli ollut lady Sansa. Isä oli tehnyt kaikki päätökset, ja he kaikki olivat tienneet, että myöhemmin Robb ottaisi isän paikan.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi ja yritti työntää isän ja Robbin hahmot pois mielestään. Hän oli jo kauan sitten lakannut unohtamasta toisinaan, että he olivat poissa.
”Ei mitään, arvon lady”, Davos sanoi, ”ei mitään mikä olisi tullut minun mieleeni. Kyse oli enemmänkin…”
”Kerro vain.”
”Uskon että hän oli rakastunut lady Starkiin”, Davos sanoi ja katsoi häntä vakavana. Joskus lapsena äiti oli yrittänyt selittää hänelle, minkä takia Davos ei ollut perhettä samalla tavalla kuin isä ja äiti ja hänen siskonsa ja veljensä. Myöhemmin äiti oli selittänyt hänelle myös sen, minkä takia Jon ei ollut oikeasti hänen veljensä, ei kokonaan, vaikka kaikki kutsuivat häntä veljeksi ja vaikka hän asui heillä. Hän oli uskonut äitiä.
”Kiitos, Davos”, hän sanoi nyt ja nyökkäsi hovimestarille, joka katsoi häntä niin kuin olisi ihmetellyt, eikö hän ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.
”Arvon lady”, Davos sanoi hitaasti. Se kuulosti kysymykseltä.
”Ymmärrän”, Sansa sanoi. ”Mutta hän saattaa silti olla paras tilanhoitaja jonka nyt löydämme. Ja lady Stark on kuollut.”
Davos katsoi häntä niin kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, ja hän suoristi selkänsä ja toivoi että Davos lukisi vastauksen hänen kasvoiltaan.
Päivällisellä Daenerys kyseli herra Baelishilta, mitä tämä oli tehnyt sodan aikana ja kuinka hän tunsi Starkit, ja jotenkin Daenerys sai kohteliaasti ja melkein vilpittömän ystävällisesti kysyttyä kaikki ne asiat, joita Sansa olisi halunnut kysyä, mutta jotka olisivat tulleet ulos hänen suustaan terävinä ja epäluuloisena. Sitten Baelish kyseli Daenerykselta sodasta ja Jonista ja siitä, kuinka tämä oli matkustanut toisesta maasta saakka tavatakseen kuolleen miehensä rikkaat sukulaiset. Arya tuijotti Sansaa pöydän yli ja näytti siltä että harkitsi pitäisikö Daenerys pelastaa kysymyksiltä, mutta Daenerys hymyili Baelishille ja jollain käsittämättömällä tavalla sai miehen kuulostamaan pikkumaiselta ja ennakkoluuloiselta.
Hieman ennen jälkiruokaa Daenerys kääntyi katsomaan suoraan Sansaan jonkin erityisen vihjaavan kysymyksen jälkeen, ja Sansa oli liian väsynyt kääntääkseen katsettaan pois. Daenerys hymyili hänelle ja hän tajusi hymyilevänsä takaisin. Daenerys näytti hiukan yllättyneeltä.
Kun Sansa myöhemmin kertoi Petyr Baelishille, että he toivoivat tämän jäävän Winterfellin tilanhoitajaksi, mies kiitti häntä ja sanoi että hänellä oli Catelynin silmät. Hän sanoi että mies neuvottelisi tilanhoitoon liittyvistä asioista ensisijaisesti Aryan kanssa ja asuisi huomisesta eteenpäin mökissä tilan etelälaidalla. Hän oli varma että miehen silmät seurasivat häntä, kun hän kääntyi ympäri ja käveli pois.
**
Hän tajusi vasta silloin odottaneensa koputusta, kun Daenerys työnsi hänen makuuhuoneensa oven raolleen ja pujahti sisään. Hän laski kamman kädestään peilipöydälle ja kääntyi ympäri, ja Daenerys seisoi juuri oven sisäpuolella ja katsoi häntä.
”Herra Baelish ei olisi saanut udella sinulta niitä kaikkia asioita”, hän sanoi. ”Olen pahoillani että me emme –”
”Ei se mitään”, Daenerys sanoi ja hymyili hänelle. Hän katsoi kuinka nainen painoi oven kiinni selkänsä takana ja vilkaisi sitten tuolia ikkunan vieressä. Hän nyökkäsi, ja Daenerys istuutui tuolille ja asetteli aamutakkinsa liepeet polviensa yli. Hän muisti tuon aamutakin, se oli ollut morsiamen huntuna joskus, kun hän oli lapsena yrittänyt saada Aryaa leikkimään häitä kanssaan. ”Kyllä minä osaan pitää puoleni. Ja kaikki mitä hän sanoi oli totta. Onhan teillä enemmän rahaa kuin minulla.”
”Mutta et sinä ole täällä sen takia”, Sansa sanoi ja sitten melkein puraisi itseään kieleen tajutessaan mitä oli sanonut. Daenerys hymyili hänelle ja nosti sitten kirjan syliinsä mutta ei avannut sitä.
”Hän pitää sinusta”, Daenerys sanoi.
Sansa nousi seisomaan, käveli ikkunan luokse ja veti verhot kiinni. Hän tiesi, että Daenerys katseli häntä, mutta se ei tuntunut yhtään samalta kuin ne katseet, joita hän halusi hangata pois iholtaan.
”Ja sinä tiedät sen”, Daenerys sanoi, kun hän palasi tuolilleen ja käänsi sen niin että katsoi suoraan ikkunan edessä istuvaan naiseen, ”ja silti palkkasit hänet.”
”Hän sopii tilanhoitajaksi. Ja hän voi jutella suurimman osan asioista Aryan kanssa.”
”Mutta et pidä siitä, miten hän katsoo sinua”, Daenerys sanoi ja katsoi häntä. ”Minä olisin käskenyt hänen häipyä.”
”Me tarvitsimme jonkun”, hän sanoi. ”Minun täytyy pitää huolta tästä paikasta.”
”Kävin kysymässä töitä kylän sairaalasta”, Daenerys sanoi. ”He kyllä näyttivät siltä etteivät uskoneet, että olen koulutettu sairaanhoitaja, ja he taisivat säikähtää kun eivät osanneet sanoa nimeäni. Mutta sanoin että voin tehdä mitä vain työtä.”
”Minä voin puhua heidän kanssaan”, Sansa sanoi. ”He kyllä kuuntelisivat –”
”Ei tarvitse”, Daenerys sanoi ja hymyili hänelle, ”kyllä he huomaavat mitä minä osaan. Voin ihan hyvin siivota lattiaa ja kantaa vesilaseja muutaman päivän.”
”Sinä aiot jäädä”, Sansa sanoi ja painoi sitten suunsa kiinni vähän liian myöhässä. Ehkä hän oli vain väsynyt. Siitä se varmasti johtui. Sen takia hän sanoi Daenerykselle asioita joita ei olisi pitänyt sanoa ääneen, ja ehkä myös siksi, että Daenerys hymyili hänelle niin kuin olisi odottanutkin juuri sitä kommenttia.
”Toistaiseksi. Jos haluat minut tänne.”
Sansa nielaisi. Daenerys istui liikkumattomana siinä tuolilla ikkunan edessä Sansan makuuhuoneessa ja katsoi suoraan häneen niin kuin olisi odottanut rehellistä vastausta. Eikä hän tiennyt millä muulla tavalla tuollaiseen kysymykseen voisi vastata.
”Haluan”, hän sanoi.
”Hyvä”, Daenerys sanoi ja taputti kirjaa sylissään. ”Voisin lukea vähän aikaa.”
Hän nyökkäsi. Daenerys avasi kirjan ja kuljetti sormiaan sivua pitkin melkein kuin olisi silittänyt sitä. Kun Daenerys alkoi lukea, Sansa veti syvään henkeä ja painoi molemmat jalat kiinni mattoon. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt ymmärtää, mitä Daenerys sanoi. Aluksi nainen vilkaisi häntä muutaman kerran ja hän suoristi aina selkänsä ja räpytteli silmiään kunnes ne vastasivat tasaisesti Daeneryksen katseeseen, mutta sitten Daenerys alkoi pitää katseensa kirjan sivuilla silloinkin kun käänsi sivua tai veti henkeä. Sansa katseli raskaita verhoja ikkunan edessä, tapetin pyöreäreunaisia kuvioita, tummanpunaista mattoa Daeneryksen paljaiden jalkojen alla, Daeneryksen polvia joista toinen oli aseteltu toisen päälle ja näkyi terävänä kulmana vaalean alushameen alla, sormia jotka pitelivät kirjaa avoimena varovaisesti niin kuin se olisi saattanut särkyä, vaaleanruskeita käsivarsia joista toisessa oli ranteen yläpuolella vanha palovamma, vaaleaa palmikkoa joka valui olkapään yli rinnalle ja keinahti aina kun Daenerys käänsi sivua tai vaihtoi asentoa…
”Mistä sinä näet unta?”
Hän räpytteli silmiään. Daenerys piti kirjaa nurin päin sylissään ja katsoi häntä, ja hän yritti muistaa milloin Daenerys oli lakannut lukemasta mutta ei ollut varma. Hän kuuli heidän molempien hengityksen ja hänen jalkansa painuivat raskaina kiinni mattoon.
”Miehestäni”, hän sanoi, ja Daenerys katsoi suoraan häneen niin kuin ei olisi lainkaan yllättynyt siitä, että hän kertoi.
”Entisestä miehestäsi”, Daenerys sanoi. ”Kuulin että hän kuoli.”
Hiljaisuus tuntui liukuvan ihon alle ja jähmetti kädet ja jalat paikoilleen. Sansa hengitti sisään ja sydän löi raskaasti rintalastaa vasten.
”Kävin alakerrassa ennen päivällistä”, Daenerys sanoi ja katsoi suoraan häneen. ”Olanna paimensi minut nopeasti takaisin ylös, mutta ehdin kysyä mitä sinä teit sodan aikana. Olanna sai sen kuulostamaan siltä ettei kukaan pitänyt hänestä.”
”Ramsaysta”, Sansa sanoi. Nimi kuulosti ontolta ja silti hän tajusi puristavansa omia polviaan niin että rystyset alkoivat muuttua valkeiksi.
”Minä näen unia kenttäsairaalasta”, Daenerys sanoi tasaisella äänellä, joka tuntui täyttävän koko huoneen vaikka varmasti he molemmat puhuivat aivan hiljaa, ”unia joissa olen taas siellä ja sinne kannetaan koko ajan lisää miehiä, miehiä joilla ei ole jalkoja, miehiä joilla ei ole käsiä, miehiä joilla ei ole kasvoja. Jotkut huutavat ja kuulen sen vielä kun olen herännyt. Ja toisinaan he eivät huuda ja tiedän unessakin että he ovat jo kuolleet, enkä voi tehdä yhtään mitään, ja heitä tuodaan vain lisää ja lisää. Mutta luulen että se on erilaista kuin sinun… kuin se mitä sinulle tapahtui. Koska se ei ollut henkilökohtaista. Se tapahtui kaikille. Koko maailma oli tullut hulluksi ja me vain… satuimme olemaan siellä.”
”Et voi tietää mitä minulle tapahtui”, Sansa sanoi. Jostain syystä se tuntui melkein kysymykseltä.
Daenerys pudisteli päätään. ”Mutta voin arvata. Olen nähnyt paljon ihmisiä.”
”Et ketään sellaista kuin Ramsay”, Sansa sanoi ja nousi seisomaan. Hänen ei olisi tietenkään pitänyt sanoa mitään. Hän ei puhunut Ramsaysta, ei ikinä, ei kenellekään, siksi että ehkä sillä tavalla Ramsayn muisto joskus haalistuisi. Hän painoi kämmenen solisluutaan vasten ja hieroi sormenpäillään arven reunaa. Se oli niistä vanhin. Ensimmäisinä viikkoina hän oli tajunnut koskevansa sitä jatkuvasti. Ehkä hän ei vain ollut voinut uskoa mitä oli tapahtunut, mutta nyt hän uskoi, eikä hän unohtaisi, mutta ajan kuluessa se haalistuisi niin kuin arvetkin. Hän kääntyi ympäri keskellä lattiaa, mutta Daenerys katsoi suoraan häneen niin kuin ei olisi pelännyt mitään mitä hän saattaisi sanoa.
”Mikä tuo on?” Daenerys kysyi.
”Mikä?”
Daenerys nyökkäsi kohti Sansan kämmentä, joka lepäsi yhä hänen solisluunsa päällä. Hän katsoi ensin kättään ja sitten Daenerysta ja sitten taas kättään. Kun hän nosti sormensa alusmekon kaula-aukolle, hän kuvitteli että Daenerys säpsähti, mutta ehkä himmeä sähkövalo vain välkähti.
Hän veti mekkoa sen verran sivuun että arven alku näkyi.
Daenerys avasi suunsa ja painoi sen sitten uudestaan kiinni. Sansa asetteli mekon huolellisesti takaisin paikoilleen ja katsoi sitten käsiään, mutta ne olivat aivan vakaat. Daeneryksen katse seurasi häntä kun hän käveli huoneen toiselta laidalta toiselle, pysähtyi ensin oven ja sitten ikkunan eteen, työnsi verhoja hiukan syrjään ja katseli puiden ja mäkien hahmoja tummaa taivasta vasten, ja sitten taas Daenerysta, joka näytti siltä että aikoi istua siinä hänen makuuhuoneessaan niin kauan että hän sanoisi jotain.
Hän käveli takaisin tuolinsa luo, istuutui sille ja taitteli kädet syliinsä. Silloin, kun hän oli juuri mennyt naimisiin, hän oli joskus katsonut itseään peilistä Ramsayn lähdettyä ja kaikki hänessä oli tärissyt. Mutta siitä oli hirveän pitkä aika. Hän nosti katseensa Daenerykseen.
”Lue minulle jotain”, Daenerys sanoi.
”Mitä?”
”Mistä kirjoista sinä pidät? Lue minulle jotain.”
”Ei minulla ole mitään täällä”, hän sanoi, mutta Daenerys katseli häntä ja lopulta hän käveli lipaston luo ja tutki laatikot yksitellen. Hän oli piilottanut
Pikku prinsessan alimmaiseen joskus vuosia sitten ja nyt se tuntui melkein huonolta vitsiltä, mutta Daenerys painoi kämmenensä tuolin käsinojia vasten ja nojasi hiukan taaksepäin ja hymyili niin kuin olisi nimenomaan toivonut, että hän lukisi
Pikku prinsessaa.
Hän luki niin kauan että kirja alkoi tuntua painavalta hänen kädessään. Daenerys oli jo sulkenut silmänsä mutta hätkähti ja katsoi häntä heti kun hän lopetti, ja hän luki vielä muutaman minuutin ja laittoi kirjan sitten sivuun. Daenerys nousi seisomaan, nyökkäsi hänelle ja käveli sitten ovelle aamutakin liepeet viistäen mattoa.
Sansa katsoi sulkeutunutta ovea kunnes tajusi palelevansa. Huone tuntui kummallisen tyhjältä.
**
Hän sanoi itselleen että mikään ei ollut muuttunut. Hän ei ollut edes sanonut Daenerykselle juuri mitään. Daenerys tiesi nyt sen minkä kaikki olivat muutenkin arvanneet. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan siitä, mutta kyllä hän näki miten Missandei katsoi häntä joka kerta, kun hän sanoi ettei tarvinnut apua, hän riisuisi alusmekkonsa itse ja kylpisi yksin ja pukeutuisi yksin ja Missandei voisi myöhemmin letittää hänen hiuksensa. Hän kyllä näki ilmeet heidän kasvoillaan kun he melkein mainitsivat Ramsayn ja sitten viime hetkessä painoivat suunsa kiinni. Ja tietenkin hän oli huomannut, ettei kukaan ollut sanonut hänelle olevansa pahoillaan Ramsayn kuolemasta.
Paitsi Petyr Baelish. Petyr Baelish oli jäänyt seisomaan isän kirjahyllyn viereen, vaikka kaikki asiat oli jo puhuttu ja Arya oli lähtenyt huoneesta tavanomaiseen tapaansa nopeasti ja ilman kohteliaisuuksia. Sansa oli jo miettinyt kuinka tekisi saman, ja silloin Baelish oli sanonut
kuulin että miehesi menehtyi, lady Sansa. Otan osaa.Hän painoi jalkapohjat kylpyammeen reunaa vasten ja liukui niin alas että lämmin vesi ulottui jo häntä leukaan. Hän oli avannut hiuksensa ja nyt ne leijuivat hänen ympärillään vedessä. Lapsena hän oli ollut niistä ylpeä. Myös Ramsay oli pitänyt niistä. Silloin kun Ramsay ja Theon olivat tulleet Winterfelliin ensimmäistä kertaa, ehkä kesällä 1915, Ramsay oli illalla kävellyt hänen kanssaan portaikon ylös ja sitten pysähtynyt hetkeksi hänen eteensä, kurkottanut häntä kohti niin kuin olisi aikonut koskea hänen hiuksiinsa ja vetänyt sitten kätensä pois. Hän oli kammannut hiuksensa huolellisesti sinä iltana ja miettinyt kuinka hyvän valinnan hän tekisi. Myöhemmin hän oli usein ajatellut, että ehkä Theon oli yrittänyt varoittaa häntä mutta ei ollut uskaltanut. Ehkä sen takia Theon oli viimeisenä iltana seurannut häntä katseellaan. Hän oli kuvitellut että Theon oli ollut kateellinen Ramsaylle.
Hän ei ollut nähnyt Theonia sen illan jälkeen jolloin Ramsay oli kuollut. Theon ei ollut tullut edes hautajaisiin ja hän oli ollut siitä kiitollinen. Hän ei olisi pystynyt pitämään kasvojaan kivisinä jos Theon olisi ollut siellä katsomassa häntä, ja hän olisi nähnyt Theonin kasvoilta miten tämä sääli heitä kumpaakin.
Hän painoi hetkeksi päänsä veden alle ja pidätti hengitystä niin kauan että sydän alkoi hakata lujempaa. Kun hän nousi ylös ammeesta, vesi valui pitkin kylkiä ja selkää, arpien yli, kääntyili joidenkin mukana ja ylitti toiset niin kuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän kietoi pyyhkeen ympärilleen ja käveli peilin eteen.
Kiitos, hänen olisi pitänyt sanoa Petyr Baelishille aiemmin tänään.
Kiitos osanotosta. Mutta hän oli kääntynyt ympäri ja kävellyt ulos huoneesta, ja hetken kuluttua hän oli kuunnellut kirjaston seinän takaa kuinka Davos oli saattanut Baelishin ovelle. Hän oli kuitenkin melko varma, että Baelish oli jo arvannut niin kuin muutkin.
Hän kiinnitti alusmekkonsa huolellisesti ja kutsui sitten Missandeita. Missandei auttoi mekon hänen päälleen mutta varoi koskemasta häntä, ja sitten hän istuutui peilipöydän eteen ja Missandei letitti hänen hiuksensa. Päivälliseen oli enää tunti, hiukset eivät ehtisi kuivua kunnolla. Hän oli ollut liian pitkään kylvyssä. Hän lähetti Missandein pois ja katseli sitten peilistä, kuinka hänen sormensa etsivät sitä ensimmäistä arpea solisluun vierestä kahden kangaskerroksen läpi. Mikään ei ollut muuttunut. Hän ei ollut kertonut Daenerykselle mitään mitä palvelijat tai jopa Arya eivät olisi paljastaneet ennen pitkää. Mutta silti se tuntui erilaiselta.
Päivällisellä Arya ja Daenerys puhuivat hevosista ja Daeneryksen työstä sairaalassa. Sansa kuunteli Daeneryksen aaltoilevaa ääntä ja koetti pitää katseensa omissa käsissään, lautasessaan, muotokuvassa vastakkaisella seinällä, mutta aina kun hän vilkaisi Daeneryksen suuntaan, Daenerys katsoi häntä. Myöhemmin Daenerys tuli hänen huoneeseensa ja hän luki naiselle
Pikku prinsessaa. Hänestä tuntui että Daenerys halusi sanoa hänelle jotain, mutta hän ei kysynyt, ja lopulta Daenerys vain sanoi hänelle hyvää yötä ja lähti. Hän seisoi hetken ovenraossa ja kuunteli pehmeitä askeleita käytävällä.
**
Hän löysi Aryan viimeisestä karsinasta. Hän pysähtyi käytävälle ja nojasi karsinan oven yli, ja Arya kääntyi katsomaan häntä kämmen yhä ruunikon tamman kaulalla.
”Vuokrataan pellot muille viljelijöille”, Arya sanoi, ”ja annetaan Watersin jäädä asumaan mökkiinsä.”
”Kumman ajatus tuo oli”, Sansa kysyi, ”sinun vai Baelishin?”
”Minä halusin että he saavat jäädä mökkiin, mutta Pikkusormen mielestä pellot piti vuokrata toisille. Luulen että hän on tässä melko hyvä.”
”Pikkusormi?”
”Hän näyttää siltä että haluaisi työntää sormensa ihan kaikkialle”, Arya sanoi ja hymyili hiukan liian synkkää hymyä. ”Olet varmaan huomannut.”
Sansa nyökkäsi. Arya taputti vielä hevosen kaulaa ja astui sitten ulos karsinasta. He kävelivät rinnakkain ulos tallista ja heidän askeleensa kulkivat samaan tahtiin. Lapsena äiti oli joskus käskenyt heidät kirjastoon ja he olivat istuneet sohvalla ja mulkoilleet toisiaan samalla kun äiti oli valittanut, että eivätkö he voineet olla samaa mieltä
mistään. He näyttivät varmasti yhä aivan yhtä erilaisilta. Arya oli leikannut hiuksensa jo ennen kuin Sansa oli tullut takaisin kotiin, ja nyt ne ylettyivät melkein olkapäille ja näyttivät olevan aina takussa. Välillä Arya laittoi päivälliselle mekon, mutta muutaman kerran sisko oli kävellyt pieneen saliin housuissa ja mutaisissa saappaissa. Ja Sansa itse näytti kai kutakuinkin samalta kuin ennenkin. Hänellä ei enää ollut aina kärsivällisyyttä antaa Missandein kiinnittää hiuksiaan huolellisesti, mutta muuten mikään, mikä hänessä oli muuttunut, ei näkynyt ulospäin.
Mutta he kävelivät yhtä pitkin askelin, hän ja Arya. He pystyivät keskustelemaan melkein mistä tahansa arkisesta asiasta suuttumatta toisilleen. Äiti olisi ollut heistä ylpeä.
”Minä pidän hänestä”, Arya sanoi, kun he olivat melkein pääovien edessä.
Sansa rypisti otsaansa. ”Baelishista?”
”Hemmetti”, Arya sanoi, vilkaisi häntä ja nauroi sitten, ja hän yritti näyttää vähemmän järkyttyneeltä. ”En sentään. Baelish vaikuttaa siltä että jos joku meistä pitäisi hänestä, hän keksisi aika nopeasti miten hyödyntäisi sitä. Tarkoitin että pidän Daeneryksesta.”
He kävelivät eteissalin poikki. Kartanossa oli aivan hiljaista, palvelijat varmaankin valmistelivat päivällistä alakerrassa ja Daenerys oli yhä sairaalalla. Aamulla Daenerys oli katsonut häntä pöydän yli ja hymyillyt, ja hetken hänestä oli tuntunut ettei hän mitenkään voisi kääntää katsettaan pois.
”Tiedän että se on vähän omituista”, Arya sanoi, työnsi hiuksia pois silmiltä ja vilkuili häntä niiden takaa, ”se että hän ja Jon olivat naimisissa emmekä me silti tienneet hänestä mitään. Mutta minä pidän hänestä. Hän ei ihan sovi tänne ja minusta tuntuu ettei hän piittaa siitä lainkaan.”
”Minäkin pidän hänestä”, Sansa sanoi.
”Hyvä”, Arya sanoi. ”Toivottavasti hän jää tänne.”
Sansa nielaisi. ”Varmasti hän haluaa ennen pitkää palata Ranskaan. Ei hän halua olla täällä ikuisesti.”
”Älä viitsi”, Arya sanoi. ”Ei hän olisi tullut, jos hänellä olisi ollut jotain muuta Ranskassa. Tai jossain. Eihän hän tiennyt meistä mitään.”
Sansa avasi suunsa ja painoi sen sitten uudestaan kiinni. Hän koetti ajatella tulevaisuutta, sitä miten hän ja Arya ja Daenerys olisivat yhä täällä viiden tai kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta sinne asti oli mahdoton kuvitella. Hän heräsi edelleen välillä sydän hakaten ja puristi hetken sängyn päätyä tai omia käsiään ennen kuin tajusi että oli yksin omassa sängyssään, kotona. Eikä hän varmasti ollut vielä kokonaan uskonut, että he tosiaan olivat ainoat jotka olivat jäljellä.
”Älä murehdi”, Arya sanoi. ”Sinä aina murehdit kaikkea. Lopeta se.”
”En minä murehdi.”
”Sinä murehdit jotain juuri nyt”, Arya sanoi, ”näen sen naamastasi. Sinulle tulee ryppy tuohon silmien väliin. Älä vaan sano että on kyse päivällisestä.”
Sansa vilkaisi ympärilleen, mutta ketään muuta ei näkynyt. Hän huokaisi syvään ja aikoi sanoa Aryalle mahdollisimman ystävällisesti, ettei murehtinut lainkaan ja että jonkun piti huolehtia päivällisistä ja että Arya vois jättää tuollaiset kommentit pois, ja sitten hän muisti mitä hänen oli pitänyt kertoa Aryalle.
”Nyt sinulla on taatusti jotain mielessä”, Arya sanoi ja asettautui hänen eteensä kädet lanteilla. ”Kerro.”
”Jaime Lannister kirjoitti minulle.”
Aryan kädet tipahtivat kohti lattiaa. ”Se oli se kirje joka tuli aamulla. Sanoit ettei se ollut mitään tärkeää.”
”Ei se ollutkaan”, Sansa sanoi ja nielaisi, ”ja halusin miettiä ensin. Ja puhua siitä kahdestaan.”
”Hyvä on”, Arya sanoi ja tarttui häntä käsivarresta. Hän kiskaisi kätensä pois ennen kuin ehti ajatella mitä teki. Arya katsoi häntä otsa rypyssä, ja hän asetteli molemmat kätensä mekon helmaa vasten ja hengitti niin rauhallisesti kuin pystyi. ”Anteeksi”, Arya sanoi.
Hän pudisteli päätään. ”Se oli vain niin… äkkinäistä.”
”Minun ei olisi pitänyt –”, Arya aloitti, sulki sitten suunsa kesken lauseen ja katsoi häntä niin kuin ei olisi ollut aivan varma siitä, kuka hän oli. Hän piti katseensa Aryan silmissä. Hänestä tuntui että Arya oli arvannut melkein saman tien sen jälkeen kun hän oli tullut kotiin Ramsayn hautajaisten jälkeen. Silloin hän oli ihmetellyt sitä: he eivät olleet koskaan olleet läheisiä, ja silti Arya oli kuullut muutamasta tarkoin peitellystä lauseesta, miten paljon hän oli lopulta vihannut aviomiestään.
”Hän haluaa tulla tänne”, Sansa sanoi.
”Jaime?” Arya kysyi otsa rypyssä ja nyökkäsi sitten kohti kirjaston ovea. ”Mennään tuonne. Sitä minä yritin… tai ei sen ole väliä. Kerro vain minulle mitä hän haluaa.”
”En tiedä mitä hän haluaa”, Sansa sanoi, kun Arya oli työntänyt kirjaston oven kiinni heidän perässään ja seisoi nyt hieman kauempana hänestä kuin aiemmin. ”Hän vain kirjoitti että haluaa tulla tänne vierailulle.”
”Vastataan hänelle että meillä ei ole aikaa”, Arya ehdotti kuulostaen toiveikkaalta.
”Emme me voi sanoa hänelle niin. Meidän pitää olla kohteliaita.”
”Mutta ei hän edes pidä meistä”, Arya sanoi, ”kukaan heistä ei pidä meistä. Viimeksi isä linnoittautui koko päiväksi kirjastoon sen jälkeen kun he olivat lähteneet.”
”Isä on kuollut”, Sansa sanoi, ”ja samoin äiti, ja Robert. Eikä hän kirjoittanut että kukaan muu olisi tulossa, vain hän itse.”
”Luulin että hän seuraa Cerseitä kaikkialle”, Arya sanoi ja huokaisi syvään, painoi toisen kämmenen kasvojaan vasten ja rypisti sitten otsaansa, kun kämmenestä jäi mutajäljet poskelle. ”Ehkä hän haluaa mennä sinun kanssasi naimisiin.”
Sansa pudisteli päätään. Arya katsoi hiukan hänen ohitseen ja pyyhki mutaista poskeaan toisella kädellään, niin että jäljet levisivät leukaan saakka. Jostain seinien takaa kuului palvelijoiden ääniä. Joku hihitti.
”Älä kutsu häntä tänne”, Arya sanoi lopulta.
”En voi kieltää häntä tulemasta. He ovat isän ja äidin vanhoja ystäviä.”
”Vain Robert”, Arya sanoi, ”ja Robert on kuollut.”
”Jos me haluamme pitää tämän paikan”, Sansa sanoi, ”meidän on pakko yrittää elää niin kuin muutkin. Ehkä hän on vain pari päivää ja lähtee sitten.”
Arya pyöräytti silmiään hänelle. Hän seurasi Aryaa pois kirjastosta ja sanoi itselleen, että hän oli oikeassa tästä asiasta. He eivät voisi vain kadota maailmalta. Jos Jaime Lannister halusi vierailla heillä, he ottaisivat miehen vastaan, olisivat kohteliaita, tarjoaisivat päivällisiä ja kysyisivät kuulumisia ja toivoisivat että Jaime tajuaisi lähteä.
**
”Kuka se on?”
Sansa istuutui sänkynsä reunalle ja riisui kengät jaloistaan. Daenerys riisui omansa, käveli ikkunan luo ja veti verhot kiinni. Kengät roikkuivat naisen kädestä kohti lattiaa. Sansa räpytteli silmiään ja veti sitten syvään henkeä, ja Daenerys katsoi häntä pää kallellaan.
”Kuka?” hän kysyi.
”Jaime Lannister”, Daenerys sanoi ja heilautti kenkiään sängyn suuntaan. ”Saanko istua?”
Sansa nyökkäsi. Daenerys istuutui sängyn toiseen päätyyn, nojasi taaksepäin ja upotti kämmenet päiväpeittoon.
”Hänen siskonsa oli naimisissa isän ystävän kanssa.”
”Oli?”
”Ystävä kuoli”, Sansa sanoi ja tunsi, kuinka patja keinahti kun Daenerys nojasi häntä kohti. Heidän varjonsa häilyivät seinällä hänen edessään. ”Se oli kai juuri ennen sodan alkua. Jaimen sisko muutti takaisin kotiin ja he ovat asuneet siellä siitä asti.”
”Mutta nyt hän tulee tänne.”
”En tiedä miksi”, hän sanoi ja kuvitteli näkevänsä, miten Daeneryksen varjo veti syvään henkeä.
”Minä en tietenkään tiedä lainkaan miten teidän maailmanne toimii”, Daenerys sanoi hiljaisella äänellä, ”mutta onko hän nuori ja komea?”
”Olin seitsemäntoista kun hän oli täällä käymässä”, Sansa sanoi ja vilkaisi kohti Daenerysta. Daenerys katsoi suoraan häneen. ”Joku kamarineidoista ihastui häneen niin kovasti että hiipi yöllä miesten makuuhuoneiden käytävällä.”
”Mistä sinä sen tiedät?” Daenerys kysyi ja näytti siltä ettei ollut aivan varma, vitsailiko hän.
”Jeyne kertoi.”
”Jeyne?”
”Tilanhoitajan tytär”, Sansa sanoi. ”Me olimme… me olimme varmaan ystäviä. Hän oli minun kamarineitoni vähän aikaa. Sitten minä lähdin ja hän lähti myös. Davos kertoi että hän on nykyään naimisissa jossain Sheffieldin lähellä ja että hänellä on kaksi lasta.”
Daenerys avasi suunsa, vilkaisi häntä jotenkin terävästi, painoi suunsa uudestaan kiinni ja nojasi hiukan kauemmas hänestä. Hän käänsi katseensa varjoihin seinällä.
”Jos kuvitellaan että se Jaime kosisi sinua”, Daenerys sanoi, ”sinä sanoisit ei.”
Hän nyökkäsi.
”Mutta et voi kirjoittaa hänelle ja sanoa että sinulla on muuta tekemistä ja että voisiko hän pysyä kotonaan.”
”En”, hän sanoi. ”Valitettavasti.”
”Minä voin harhauttaa häntä”, Daenerys sanoi. Sansa vilkaisi naista ja tajusi että tämä oli kömpinyt syvemmälle sängylle ja istui nyt suoraan häneen päin, molemmat jalat päiväpeiton päällä. ”Jos hän tulee tänne ja haluaa käydä sinun kanssasi iltapäiväkävelyillä ja puistoteellä ja mitä kaikkea te harrastattekaan, ja jos et halua olla hänen kanssaan, tee joku merkki niin minä pelastan sinut.”
Hän aikoi sanoa, ettei se ollut lainkaan tarpeen ja että itse asiassa heidän molempien olisi varmaan parasta mennä nyt nukkumaan, mutta Daenerys puri alahuultaan ja hymyili hänelle. ”Miten ajattelit pelastaa minut?”
”Voin vaikka kysellä häneltä kaikenlaista”, Daenerys sanoi, ja hymy naisen kasvoilla muuttui hitaasti leveämmäksi. ”Minähän olen Ranskasta. Hän pitää minua muutenkin varmaan vähän outona. Voin kysellä että miten tämä ja tuo sanotaan englanniksi ja miten hänen isoisänsä on saanut rahansa ja millaisia puita hänen puutarhassaan kasvaa. Ja te voitte vain pahoitella hänelle että teidän ranskalainen ystävänne vain on vähän tuollainen.”
”Ystävämme?” Sansa toisti ja puraisi sitten huultaan, mutta liian myöhään. Daeneryksen hymy liukui hitaasti pois kasvoilta mutta tämä pysytteli liikkumattomana hänen edessään.
”En minä tiedä mikä minä olen”, Daenerys sanoi.
Sansa nojasi naista kohti ja painoi kämmenen tämän ranteen päälle. ”Millainen merkki minun pitäisi antaa?”
Daenerys rypisti otsaansa.
”Että tiedät että sinun pitää ruveta kyselemään häneltä kaikenlaista.”
”En tiedä”, Daenerys sanoi ja käänsi kämmenensä toisin päin niin että heidän sormensa liukuivat toistensa lomaan. ”Ehkä riittäisi että tuijottaisit minua.”
”Hyvä on”, hän sanoi.
”Hienoa”, Daenerys sanoi ja puristi hänen kättään hiukan lujempaa. ”Ja jos hän ei lähde millään, sano minulle. Minä voin vaikka kosia häntä.”
Sansa naurahti ja hämmästyi sitten niin paljon että naurahti uudestaan. Daenerys painoi toisen kätensä hänen kämmenensä päälle, ja hän suoristautui sängyllään ja koetti näyttää olosuhteet huomioon ottaen mahdollisimman arvokkaalta, vaikka hänen hiuksensa olivat jo hiukan purkautuneet kampauksestaan eikä hänellä ollut edes kenkiä. ”Ehkä on parempi ettet kosi häntä. Hän saattaisi suostua.”
”En usko”, Daenerys sanoi. ”Minähän olen kuitenkin vain ystävä Ranskasta. Hädin tuskin osaan englantia.”
”En usko että hän ajattelisi sillä tavalla”, Sansa sanoi. Daeneryksen kämmenet tuntuivat pieniltä ja pehmeiltä hänen omansa ympärillä, ja hän oli melko varma että Daenerys silitti sormenpäillään hänen rannettaan.
”En minä haluaisi häntä”, Daenerys sanoi, ”en vaikka kaikki kamarineidot olisivat ihastuneet häneen. Minä olen tyytyväinen täällä.”
”Olen kuullut että hänellä on paljon kultaa.”
”En ottaisi miestä kullan takia”, Daenerys sanoi, ”etkä ottaisi sinäkään.”
”Voisit jäädä tänne”, Sansa sanoi. Daenerys hymyili ja piteli hänen kättään omiensa välissä, ja hän mietti pitäisikö hänen sanoa jotain kirjasta, ehkä Daenerys lukisi hänelle, tai ehkä hän lukisi Daenerykselle, senhän takia he istuivat tässä. Mutta hän ei muistanut milloin joku oli pitänyt häntä kädestä kiinni.