Nimi: Illalliselle – vaikka läpi harmaan kiven
Ikäraja: S
Tämä osallistuu Vaihda tupa -haasteeseen, eli Scorpius Malfoyn tupa on vaihdettu. Lisäksi totaalisessa otsikkoideattomuudessa lykkäsin tämän myös Otsikoinnin iloja -haasteeseen, josta repäisin inspiraation tähän (varsin kökköön) otsikkoon.
Kirjoitin tekstin lähinnä lämmittelymielessä, koska en ole taas hetkeen päässyt kirjoittamaan. Joku kerta vielä yritän kuluttaa jotain muutakin osastoa kuin Godrickin notkoa, lol
Illalliselle – vaikka läpi harmaan kiven”Tänään on Pottereiden lomanpäätösillallinen.”
Iskä veti vähän kovaäänisemmin henkeä nenän kautta. Mistään muusta ei voinut päätellä, että hän oli edes kuullut, mitä sanoin. Vedin tuoliani vähän lähemmäs ruokasalin pöytää ja yritin kuulostaa tosi mielenkiintoiselta.
”Se on se illallinen, mihin Ginny panostaa aina tosi paljon. Siellä on aina vieraita, tosi usein parikymmentä tyyppiä, ja joskus on ollut yli kolmekymmentäkin.”
Nyt iskä ei enää tehnyt elettäkään osoittaakseen, että oli kuullut. Päinvastoin hän käänsi Päivän Profeetan sivua ja mitä ilmeisimmin luki jotain uutista. Jatkoin silti.
”Kuulemma tänään siellä tarjotaan ainakin fasaania ja bataattia ja puolukkahyytelöä, ja sitten aina jälkiruoaksi on jäätelöä ja kaikkea mitä siihen haluaa laittaa päälle. Niin ja munuaispiirasta. Ei kyllä siis jälkiruokana. Mutta kuulemma se on joku juttu, että sitä on ihan aina, kai Harry tykkää siitä tai – ”
”Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mistä Harry Potter tykkää!”
Iskä oli pamauttanut Päivän Profeetan pöydälle niin lujaa, että pöydän toisessa päässä oleva kaksisataakolmekymmentä vuotta vanha oleva perintömaljakko keikkui yhä edelleen. Minä purin huultani.
Iskä rykäisi ja silotteli ryppyjä, jotka olivat tulleet Profeettaan hänen paukautettuaan sen pöytään. Hän taisi vältellä minuun katsomista.
”Sinäkö siis haluat mennä sinne illalliselle?” hän kysyi ja kuulosti vaikealta.
Nyökkäsin. Iskä ei nostanut katsettaan.
”Puhu ääneen, poika, jos haluat sanoa jotain.”
”Kyllä haluan.”
Iskä huokaisi ja silotteli yhä Profeettaa, vaikka se oli jo sileä. Pöydän toiselta puoleltakin näin, kuinka sivun kuvassa oleva noita kurtisteli iskälle kulmiaan.
Istuimme pitkään hiljaa. Minä olisin halunnut naputella pöytää, mutta tiesin, että sitten en ainakaan olisi päässyt Potterien illalliselle. Olin pyytänyt sitä jo kymmeniä kertoja, mutta kertaakaan iskä ei ollut päästänyt. Jonain kertana hän oli sanonut, että häntä hirvitti ajatus, että viettäisin vielä vapaa-aikanikin rohkelikkojen seurassa.
Iskä oli suuttunut, kun olin vastannut, että hänen minulle järjestämät luihuiskaverit olivat maailman typerintä ja tylsintä seuraa. Olin saanut rangaistukseksi kuurata koko kotikartanon yksin loppukesän ajan. Iskä oli ollut tyytyväinen itseensä keksittyään niin tehokkaan rangaistuksen.
Oli kuitenkin yksi asia, mitä hän ei ollut tajunnut.
”Sinä olet rohkelikko”, iskä sanoi alistuneena. ”Näköjään sinä et anna periksi, vaikka pitäisikin.”
