Title: Notre Damen kellonsoittaja
Author: Jaakin
Rating: K-11
Pairing: Neville/Percy Percy/Sirius Severus/Percy
Genre: Slash, romance, adventure, angst
Betareader: Picca
Tense: Preesens
Disclaimer: Fic perustuu Disneyn elokuvaan “Notre Damen kellonsoittaja” joka puolestaan perustuu Victor Hugon samannimiseen romaaniin (alk.per: Notre Dame de Paris). En omista tapahtumapaikkaa tai juonta, jota jäljittelen J.K Rowlingin luomilla hahmoilla, joita en myöskään omista. En saa tästä rahaa tai muuta palkkiota.
Summary: Tarina ajasta, jolloin jästit ja velhot elivät vielä yhdessä – ajasta, jolloin velhot olivat erikoisia, jolloin tietyt tahot halusivat heidät kokonaan kitkeä. Ainoastaan virkavalta halusi osata taikoa, olla yläpuolella tavallisesta kansasta.
A/N: Tämä on moniosainen fic, joka osallistuu Anna-Liisan elokuvahaasteeseen. Suunnitelmana olisi tehdä jokaisesta elokuvan kappaleesta yksi osa, saa nähdä josko yhdistän muutaman niistä. Tämän tekeminen on ehdottomasti yksi hauskimmista kirjoitusprojekteistani, eikä lainkaan samalla tavalla "raskasta" kuin ficcin, jonka juonta ei ole määritelty valmiiksi. Hahmolistaa en laita lainkaan näkyviin, haluan pitää jonkinlaisena yllätyksenä valintojani, vaikka tietysti paritukset paljastavat paljon.
Prologi
“Aamusta varhain jo kellot sen lyö, aina soi näin Notre Dame...”
Kuule Notre Dame, sen kaduilla kulje, kulje kanssa Notre Damen. Kulje mukulakivet, kohtaa pariisilainen, katso on vino katto köyhäläisen. Varo, väistä, kastuvat kivet mukulaiset, kastuvat yöllä ihmisen. Taisit säikäyttää, taisit saada kulkukissan ulvomaan, et välitä eivät muutkaan. Ahdasta on, tunnetkin sen, väistä ovat nuo pyykit ihmisen sinulle vieraan.
“On päivä taas parhain kun päättyvi yö, aina soi näin Notre Dame...”
Paistaa aurinko poskelle sun, paistaa, et sinä pilviä näe. On elanto leipurin varassa patongin, tuoksu pelastaa aistisi unohdetut. Kävelet, tuskin huomaatkaan, juuttuvat tomut sinuun, sinuun jäävät ihmisten elämät ne takertuen. Älä pelkää, eteenpäin kulje, näet jo tornit Notre Damen. Se kansaansa tukee, sinua myös, astu eteenpäin, tekevät jalkasi työn. Taidat unohtua siihen, unohtua kuulijaksi, soivat kellot on päivä, siis hän heitä lyö.
“Lyövät suurimmat ukkosen iskun, soivat pienimmät kuiskaten vain, ja sielusi luulet sen vievän kun kuulet kun soi, kun soi näin Notre Dame!”
Vaunuille kuljet, vaunuille aukion, ovat juhdat jättäneet vaunun tämän unohdetun. Vain sinä sen tiedät, ehkä muutama muu, ei yksin ole kärry ei laulava suu. Muutaman ohitat, eivät kiinnosta lain, kun portin kupeeseen kuljet sen kupeeseen kuljet.
Katsot vaunua erikoisen, katsot peilikuvaa veljen, kaksosen. Luulit ensin, on puhujia yksi, viuhahtaa hattuja kaksi, et tiedä kumman on silmäpari tuo, et liioin erota heitä pisamista poskien. Kulkusia kuusi, ehkä seitsemänkin, pidät naamareista, pidät näistä narreista.
“Kuulkaa, kaunista eikö vain? Niin paljon äänien väriä niin paljon tunteita! Sillä katsos, ne eivät soi ihan itsekseen.”
“Eivätkö?”
“No eivät tietenkään!”
“Ylhäällä, korkealla synkässä kellotornissa asuu salaperäinen kellonsoittaja. Kuka on tämä olento?”
“Kuka?”
“Mikä hän on?”
“Mikä?”
“Miten hän joutui sinne?”
“Miten?”
“Hyssh!”
“Auuh...”
Napakka kosketus päähän, tiedät, tunsi hän sen, et välitä, peileistä toinen saa sinut nauramaan, olet lumoutunut, ovat lapsensilmäsi takertuneet poikien tarinaan.
“Fred sen kertoo. Se on tarina, tarina miehestä, ja hirviöstä!”
“Yö oli kun kulki erikoinen, luona rannan Notre Dame...”
Lipui jokea siro vene erikoisten, huusi käärö, huusi lapsi kehtoikäinen. Pimeä oli yö, oli viittansa sille kietonut pakkanen, näki kasvonsa perhe pinnasta palasten jäisten.
“Vaienna se!”
“Jäämme kiinni!”
Sävy huolestuneen, isän pian surullisen, yhtyi myös mukaan kulkija, heille satunnainen.
“Hiljaa pikkuinen!” tyynnytti äiti kääröä, poikaansa alla sen, alla sillan liki Notre Damea. Kaikui kylmyys kivestä kietovasta, kaikui kanssa kilpaa lumisen maan.
“ Hiipivät peläten varjoja sen, luona rannan Notre Dame...”
Toi lautturi rantaan, hän tuiki tavallinen, ahne oli virne, kiero oli mieli rujoutuneen. Nojaten seipääseen luoden vaikutelmaa, ei voi syyttää oli köyhä hauras tie miehen sen.
“Neljä sulmua matkasta Pariisiin!”
Vaan hämmästytti se, oli heitä vastassa saattue, jonka jokainen tunsi, jota välteltiin.
“Sillä näin he nyt joutuivat ansaan ja he katsoivat rankaisijaan!”
Hätkähti yksi jos toinenkin, kulkivat askeleet jättäen jäljet pintaan lumiseen. Nousi pelko vereen, nousi pelko; onko tämä loppu perheen, liiton rakkauden.
“Kalkaros!” nimesi vihollisen, nimesi hahmon murhamielisen.
“Oli tuomari julma soi katseessaan turma kuin soi... kuin soi tuo Notre Dame! Synnistä hän pyrki kaiken kansan kitkemään...”
Kietoivat kahleet käsiin viattomien.
“Synnistä hän muita syytti vaan - ei itseään.”
Paloittelivat perheen vielä pienoisen.
“Viekää nämä loiset oikeuden eteen!”
“Sinä siinä! Mitä piilottelet?” katsoi vartija kääröä vasten rintaa, katsoi läpi ennakkoluulojensa erikoisten.
“Varastettua tavaraa varmaankin - otamme pois siltä!” ohjasti johtaja sanansa virtaan, ohjasti vihansa vieraaseen.
“Hän pakeni!”
Liukuivat varpaat paljaiset ylämäessä, kujilla Notre Damen, liukui pelko alitajuntaan. Ei sallittaisi pakenevan, ei halajattaisi happea kulkevan keuhkoissa erikoisen. Iski kilpi Le Roin kapakan pintansa puisen, iskeytyi edestä jahtaajan, hahmon kunnianhimoisen. Saattoivat lumet karista, saattoi ääni kapakoitsijan nostaa vuoteestaan. Oli silti toisarvoista, oli pääpalkinto hengenvedon päässä.
Kujat karkurille vieraat, silti yksi vain suuntana lie.
Askeleet kulkivat portaat etuoven, Notre Damen, rakasti rystynen puupintaa. Voit jopa kuulla hänen äänensä – ehkä kuuletkin sen.
“Turvapaikka! Pyydämme turvapaikkaa!”
Takertui kämmen kääröön harmaaseen, oli etumatka kurottu umpeen, oli kurottu umpeen portailla Notre Damen. Käsi vievä oli haluamansa, teki vastarinta murhan, teki vartalo naisen kivetykselle lumienkelin hurmeisen.
Kuolleen lumienkelin.
“Se on vauva!”
Tuli päätelmään itkusta pojan, antoi materialle muodon fyysisen. Katsoi tarkemmin muotoja, paljasti oman pinnallisuutensa.
“Hirviö!”
`Minne mennä mitä tehdä` mihin kadottaa tekonsa syy? Hiutaleet laskeutuivat, laskeutuivat ne hänen luokseen, värjäsivät hartiat miehen mustaviittaisen. Oli olo jo toivoton, pelkäsi kohtaavansa turmion kunnes käänsikin katseensa, kunnes aukaisi mielensä taas; oli tuo kaivo Notre Damen, tuo pelastus miehen, äidintappajan, hahmon luikertelevaisen.
Melkein lipesivät sormet pellavasta, melkein, onneksi eivät läheskään.
“Eih!” huusi kiellon arkkidiakoni kirkon, huusi Dumbledore, sen huusi hän.
“Tämä on epäpyhä, poika saastaisen, poika erikoisen! Lähetän sen takaisin helvettiin, minne se kuuluu!”
Nosti käsilleen lapsen äidin, enkelin hurmeisen, nosti tunteensa pintahan diakoni kirkon, diakoni ihmisten.
“Vuodatit veren sä viattoman, luona kirkon Notre Dame...”
“Hän pakeni, seurasin, olen syytön.”
“Vieläkö tän lapsen taakakses saat, luona kirkon Notre Dame!”
“Omatuntoni on puhdas! En ole tehnyt mitään väärää!”
“Ei vältellä voi tunnon tuskia, sanot ettet sä tuskia saa! Vaan et saa sinä rauhaa, kun katseellas seuraa sua ain, seuraa sua ain Notre Dame!”
“Tunsi tuomari tekonsa sen, tunsi itseensä pureutuvan vihan ja katsoi peloissaan - sieluaan ja minne vie tie kun käy kuolemaan?”
“Mitä teen nyt?” etsi vastausta diakonilta, mieheltä häntä vanhemmalta.
“Hoidat lasta...” Arkkidiakoni käänsi kasvonsa, käänsi kasvonsa syyttävän.
“Ja kasvatat sen omanasi.”
“Mitä? Minut sidotaan tähän rujoon!”
Oli tiedostettava tekonsa, muuttui pelko kasvoiksi katkeran.
“Hyvä on - mutta asukoon hän kanssasi kirkossa.”
“Täällä? Missä?”
“Missä vain - kunhan pidät huolen ettei kukaan häntä nää, ei yksikään.”
“Kellotornissa ehkä, kuka tietää, tutkimattomat ovat herran tiet.”
Oli lumiverho jo sakea, katsoi läpi sen torneja, piirteitä Notre Damen.
“Ehkä tämän rujon olennon voin vielä hyödyntää, kun luo, mun jää.”
“Ja Kalkaros antoi pojalle ruman nimen – poika oli oleva Neville!”
“Ja tässä on pulma, ken vastauksen ties, aina soi näin Notre Dame - kumpi on hirviö, kumpi on mies?
Aina soi soi, soi soi soi soi soi soi näin Notre Dame!”
A/N2: Kiitos käynnistä, tervetuloa uudelleen, jätättehän kommentin lähtiessänne.