Kirjoittaja Aihe: Notre Damen kellonsoittaja K-11 romance 1.luku 23.10!  (Luettu 6190 kertaa)

Jaakin

  • ***
  • Viestejä: 193
Title: Notre Damen kellonsoittaja
Author: Jaakin
Rating: K-11
Pairing: Neville/Percy Percy/Sirius Severus/Percy
Genre: Slash, romance, adventure, angst
Betareader: Picca
Tense: Preesens

Disclaimer: Fic perustuu Disneyn elokuvaan “Notre Damen kellonsoittaja” joka puolestaan perustuu Victor Hugon samannimiseen romaaniin (alk.per: Notre Dame de Paris). En omista tapahtumapaikkaa tai juonta, jota jäljittelen J.K Rowlingin luomilla hahmoilla, joita en myöskään omista. En saa tästä rahaa tai muuta palkkiota.
Summary: Tarina ajasta, jolloin jästit ja velhot elivät vielä yhdessä – ajasta, jolloin velhot olivat erikoisia, jolloin tietyt tahot halusivat heidät kokonaan kitkeä. Ainoastaan virkavalta halusi osata taikoa, olla yläpuolella tavallisesta kansasta.
A/N: Tämä on moniosainen fic, joka osallistuu Anna-Liisan elokuvahaasteeseen. Suunnitelmana olisi tehdä jokaisesta elokuvan kappaleesta yksi osa, saa nähdä josko yhdistän muutaman niistä. Tämän tekeminen on ehdottomasti yksi hauskimmista kirjoitusprojekteistani, eikä lainkaan samalla tavalla "raskasta" kuin ficcin, jonka juonta ei ole määritelty valmiiksi. Hahmolistaa en laita lainkaan näkyviin, haluan pitää jonkinlaisena yllätyksenä valintojani, vaikka tietysti paritukset paljastavat paljon.

Prologi


“Aamusta varhain jo kellot sen lyö, aina soi näin Notre Dame...”

Kuule Notre Dame, sen kaduilla kulje, kulje kanssa Notre Damen. Kulje mukulakivet, kohtaa pariisilainen, katso on vino katto köyhäläisen. Varo, väistä, kastuvat kivet mukulaiset, kastuvat yöllä ihmisen. Taisit säikäyttää, taisit saada kulkukissan ulvomaan, et välitä eivät muutkaan. Ahdasta on, tunnetkin sen, väistä ovat nuo pyykit ihmisen sinulle vieraan.

“On päivä taas parhain kun päättyvi yö, aina soi näin Notre Dame...”

Paistaa aurinko poskelle sun, paistaa, et sinä pilviä näe. On elanto leipurin varassa patongin, tuoksu pelastaa aistisi unohdetut. Kävelet, tuskin huomaatkaan, juuttuvat tomut sinuun, sinuun jäävät ihmisten elämät ne takertuen. Älä pelkää, eteenpäin kulje, näet jo tornit Notre Damen. Se kansaansa tukee, sinua myös, astu eteenpäin, tekevät jalkasi työn. Taidat unohtua siihen, unohtua kuulijaksi, soivat kellot on päivä, siis hän heitä lyö.

“Lyövät suurimmat ukkosen iskun, soivat pienimmät kuiskaten vain, ja sielusi luulet sen vievän kun kuulet kun soi, kun soi näin Notre Dame!”

Vaunuille kuljet, vaunuille aukion, ovat juhdat jättäneet vaunun tämän unohdetun. Vain sinä sen tiedät, ehkä muutama muu, ei yksin ole kärry ei laulava suu. Muutaman ohitat, eivät kiinnosta lain, kun portin kupeeseen kuljet sen kupeeseen kuljet.
Katsot vaunua erikoisen, katsot peilikuvaa veljen, kaksosen. Luulit ensin, on puhujia yksi, viuhahtaa hattuja kaksi, et tiedä kumman on silmäpari tuo, et liioin erota heitä pisamista poskien. Kulkusia kuusi, ehkä seitsemänkin, pidät naamareista, pidät näistä narreista.
“Kuulkaa, kaunista eikö vain? Niin paljon äänien väriä niin paljon tunteita! Sillä katsos, ne eivät soi ihan itsekseen.”
“Eivätkö?”
“No eivät tietenkään!”
“Ylhäällä, korkealla synkässä kellotornissa asuu salaperäinen kellonsoittaja. Kuka on tämä olento?”
“Kuka?”
“Mikä hän on?”
“Mikä?”
“Miten hän joutui sinne?”
“Miten?”
“Hyssh!”
“Auuh...”
Napakka kosketus päähän, tiedät, tunsi hän sen, et välitä, peileistä toinen saa sinut nauramaan, olet lumoutunut, ovat lapsensilmäsi takertuneet poikien tarinaan.
“Fred sen kertoo. Se on tarina, tarina miehestä, ja hirviöstä!”

“Yö oli kun kulki erikoinen, luona rannan Notre Dame...”

Lipui jokea siro vene erikoisten, huusi käärö, huusi lapsi kehtoikäinen. Pimeä oli yö, oli viittansa sille kietonut pakkanen, näki kasvonsa perhe pinnasta palasten jäisten.
“Vaienna se!”
“Jäämme kiinni!”
Sävy huolestuneen, isän pian surullisen, yhtyi myös mukaan kulkija, heille satunnainen.
“Hiljaa pikkuinen!” tyynnytti äiti kääröä, poikaansa alla sen, alla sillan liki Notre Damea. Kaikui kylmyys kivestä kietovasta, kaikui kanssa kilpaa lumisen maan.

“ Hiipivät peläten varjoja sen, luona rannan Notre Dame...”

Toi lautturi rantaan, hän tuiki tavallinen, ahne oli virne, kiero oli mieli rujoutuneen. Nojaten seipääseen luoden vaikutelmaa, ei voi syyttää oli köyhä hauras tie miehen sen.
“Neljä sulmua matkasta Pariisiin!”
Vaan hämmästytti se, oli heitä vastassa saattue, jonka jokainen tunsi, jota välteltiin.

“Sillä näin he nyt joutuivat ansaan ja he katsoivat rankaisijaan!”

Hätkähti yksi jos toinenkin, kulkivat askeleet jättäen jäljet pintaan lumiseen. Nousi pelko vereen, nousi pelko; onko tämä loppu perheen, liiton rakkauden.
“Kalkaros!” nimesi vihollisen, nimesi hahmon murhamielisen.

“Oli tuomari julma soi katseessaan turma kuin soi... kuin soi tuo Notre Dame! Synnistä hän pyrki kaiken kansan kitkemään...”
Kietoivat kahleet käsiin viattomien.

“Synnistä hän muita syytti vaan - ei itseään.”

Paloittelivat perheen vielä pienoisen.
“Viekää nämä loiset oikeuden eteen!”
“Sinä siinä! Mitä piilottelet?” katsoi vartija kääröä vasten rintaa, katsoi läpi ennakkoluulojensa erikoisten.
“Varastettua tavaraa varmaankin - otamme pois siltä!” ohjasti johtaja sanansa virtaan, ohjasti vihansa vieraaseen.

“Hän pakeni!”

Liukuivat varpaat paljaiset ylämäessä, kujilla Notre Damen, liukui pelko alitajuntaan. Ei sallittaisi pakenevan, ei halajattaisi happea kulkevan keuhkoissa erikoisen. Iski kilpi Le Roin kapakan pintansa puisen, iskeytyi edestä jahtaajan, hahmon kunnianhimoisen. Saattoivat lumet karista, saattoi ääni kapakoitsijan nostaa vuoteestaan. Oli silti toisarvoista, oli pääpalkinto hengenvedon päässä.

Kujat karkurille vieraat, silti yksi vain suuntana lie.

Askeleet kulkivat portaat etuoven, Notre Damen, rakasti rystynen puupintaa. Voit jopa kuulla hänen äänensä – ehkä kuuletkin sen.
“Turvapaikka! Pyydämme turvapaikkaa!”

Takertui kämmen kääröön harmaaseen, oli etumatka kurottu umpeen, oli kurottu umpeen portailla Notre Damen. Käsi vievä oli haluamansa, teki vastarinta murhan, teki vartalo naisen kivetykselle lumienkelin hurmeisen.

Kuolleen lumienkelin.

“Se on vauva!”
Tuli päätelmään itkusta pojan, antoi materialle muodon fyysisen. Katsoi tarkemmin muotoja, paljasti oman pinnallisuutensa.
“Hirviö!”
`Minne mennä mitä tehdä` mihin kadottaa tekonsa syy? Hiutaleet laskeutuivat, laskeutuivat ne hänen luokseen, värjäsivät hartiat miehen mustaviittaisen. Oli olo jo toivoton, pelkäsi kohtaavansa turmion kunnes käänsikin katseensa, kunnes aukaisi mielensä taas; oli tuo kaivo Notre Damen, tuo pelastus miehen, äidintappajan, hahmon luikertelevaisen.

Melkein lipesivät sormet pellavasta, melkein, onneksi eivät läheskään.
“Eih!” huusi kiellon arkkidiakoni kirkon, huusi Dumbledore, sen huusi hän.
“Tämä on epäpyhä, poika saastaisen, poika erikoisen! Lähetän sen takaisin helvettiin, minne se kuuluu!”

Nosti käsilleen lapsen äidin, enkelin hurmeisen, nosti tunteensa pintahan diakoni kirkon, diakoni ihmisten.
“Vuodatit veren sä viattoman, luona kirkon Notre Dame...”
“Hän pakeni, seurasin, olen syytön.”
“Vieläkö tän lapsen taakakses saat, luona kirkon Notre Dame!”
“Omatuntoni on puhdas! En ole tehnyt mitään väärää!”
“Ei vältellä voi tunnon tuskia, sanot ettet sä tuskia saa! Vaan et saa sinä rauhaa, kun katseellas seuraa sua ain, seuraa sua ain Notre Dame!”

“Tunsi tuomari tekonsa sen, tunsi itseensä pureutuvan vihan ja katsoi peloissaan - sieluaan ja minne vie tie kun käy kuolemaan?”

“Mitä teen nyt?” etsi vastausta diakonilta, mieheltä häntä vanhemmalta.
“Hoidat lasta...” Arkkidiakoni käänsi kasvonsa, käänsi kasvonsa syyttävän.
“Ja kasvatat sen omanasi.”
“Mitä? Minut sidotaan tähän rujoon!”
Oli tiedostettava tekonsa, muuttui pelko kasvoiksi katkeran.
“Hyvä on - mutta asukoon hän kanssasi kirkossa.”
“Täällä? Missä?”
“Missä vain - kunhan pidät huolen ettei kukaan häntä nää, ei yksikään.”

“Kellotornissa ehkä, kuka tietää, tutkimattomat ovat herran tiet.”
Oli lumiverho jo sakea, katsoi läpi sen torneja, piirteitä Notre Damen.
“Ehkä tämän rujon olennon voin vielä hyödyntää, kun luo, mun jää.”


“Ja Kalkaros antoi pojalle ruman nimen – poika oli oleva Neville!”

“Ja tässä on pulma, ken vastauksen ties, aina soi näin Notre Dame - kumpi on hirviö, kumpi on mies?
Aina soi soi, soi soi soi soi soi soi näin Notre Dame!”

A/N2: Kiitos käynnistä, tervetuloa uudelleen, jätättehän kommentin lähtiessänne.
« Viimeksi muokattu: 14.11.2014 22:43:37 kirjoittanut zougati »
[size=85]
"Hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt,
elossa on, sua muisti hän ja siksi elää nyt."[/size]
J.L Runeberg, Torpan tyttö

SnowBlind

  • ***
  • Viestejä: 522
  • epäsivistymätön
Hurmaavaa tekstiä.
Kun olin vähän matkaa lukenut, tajusin ettei tätä voi lukea kuin mitätahansa kevyttä tarinanpätkää ja aloitin alusta käyden jokaisen virkkeen kahdesti aivoissa läpi koittaen sisäistää ihanan koukeroista kirjoitustyyliäsi. En sataprosenttisesti päässyt keskittymään ja sukeltamaan tämän syövereihin vieressä itsekseen puhuvan pikkusiskon ja hienoisen väsymyksen takia, mutta sentään yritin.
Hämmästyttävän taidokasta, kiemurtelevan runollista... Täytyy kyllä olla hyvä saadakseen tällaista tekstiä toimivana aikaan. Upeaa.
Tulen varmasti seuraamaan tätä. Saattaa olla, että luen tämän prologinkin hiljaisena hetkenä uudestaan vähän pirteämpänä ja muokkailen tähän viestiin ylijäämäajatuksia.
Näin tällä kertaa.
The mind has so many pictures, why can't I sleep with my eyes open?


Avasta kiitos AnnieBlacille <3

Jaakin

  • ***
  • Viestejä: 193
SnowBlind: Kiitos kommentistasi. Mukava kuulla, että onnistuin "runollisuuden" kanssa, sitä yritin tähän hakeakin elokuvan tunnelman vuoksi.
Ja nyt, olkaapa hyvä:

Ensimmäinen luku
"Minä menen!"


Neville nojautuu vasten kivikaidetta, nojaa katseensa ulkoilmaan. Paistaa aurinko, paistaa se Pariisille, se valaisee kujat valaisee yksinäisetkin kulkijat. Gargoilipatsaat ryhdissä ulkoasussa kirkon Notre Damen, on poika linnun asuttanut oikeanpuolimmaisen suun.

“Huomenta pikkuinen”, Nevillen tervehdys herättää utuisen tähän päivään, sojottavat höyhenet, sojottavat ilmansuuntaan jokaiseen.
“Onko tänään hyvä päivä lentää?”
Neville nostaa ystävänsä kädelleen, kohottaa, oi nyt katsotaan! Katsotaan aukiota, katsotaan hahmoja Pariisin, hahmoja saaren Île de la Citén.
“Tänään on Houkkien juhla, tänään on juuri se päivä!”
Alas on pitkä matka, alas luokse ihmisten, alas koristeisiin juhlan, festivaalin jokavuotisen.
“Räpyttele poika – siellä on hauskaa! Kaikkea mitä kuvitella saattaa; he tanssivat, oi siellä soi musiikki, on paikalla narri, värikäsasuinen jonglööri!”
Hiljalleen kädet katoavat alta, ei pikkuinen huomaa tanssii hän päällä ilman, tanssii varassa omien siipiensä.
“Mene, tämä on sinun päiväsi. Ei kenenkään kuulu olla kahlittuna ikuisesti”, Neville kehottaa, lentää ohitse parvi, tanssiryhmä, ehkä jopa pikkuiselle perhe se oikea.

“Phytyih!” sylkee oikeanpuolimmainen gargoili suustaan höyhenet, pesän linnun pesän ystävän. Kumma, sai hahmo eloisan muodon, saivat kiviset kädet liikkeet kuin niille luodut.
“Jou! Sehän meinasi jäädä asumaan! Minä varmaan räin höyhenpeitettä viikon!”
“No sen siitä saa Oliver, kun nukkuu suu auki.”
Nyt on vasenkin herännyt lamastaan, laskenut kädet puuskaan ja pätenyt.
“Hähähä, hyvä sinun on tässä vaiheessa sanoa, Cedric.”

Neville ei hätkähdä, hän on tämän nähnyt, hän on ystävänsä jo monta vuotta kokenut.

“Neville, mitä alhaalla tapahtuu? Tappelu, ruoskinta...?”
“Festivaali?”
“Houkkien juhla vai?!”
“Niin.”
“Mahtavaa! Viinit pöytään ja torvet soimaan, hauskanpito alkaa!”
“Yksinkertaisten talonpoikien värikäs kulkue on todellinen elämys.”
“Joo Cedric, varsinkin kun saadaan katsella aitiopaikalta!”
“Niin, katsella...” Neville sanoo siirtyessään sisään, painuvat hartiat kasaan, on mieli maassa. Puulattia narahtaa kerran jos toisenkin, enää ei siitä jakseta välittää, tuskin koskaan on välitettykään.

“Ui katsos, klovni!” Oliver tuskin huomaakaan alakuloisuutta, tahtoisi pitää hauskaa vieraan kustannuksella. Pysäyttää toveri viime hetkellä, viittoo, nyt on tilanne käsillä.
“Hei Neville, mikä on?”
“Etkö halua katsoa juhlaa kanssamme?”
“Mä en vaan kelpaa”, niin Oliver luulee, niin hän luulee ei se ole niin.
“Äläh, ehkä hän on sairas”, ehtii Cedric, mutta enääpä ei ole joukossa gargoilihahmoja vain kaksi.
“Mahdotonta! Jos kaksikymmentä vuotta teidän seuraanne ei tee sairaaksi niin ei sitten mikään!”
“Mutta Marcus, Houkkien juhlan katsominen on aina ollut hänen mieleensä!”
“Mitä iloa hänen on katsoa, kun ei ole lupaa osallistua?” Marcus tokaisee, ovat hänen hartiansa saaneet seuraa.
“Hus! Hiiteen senkin siipeilijät!”
Häätävät kädet lintuja luoden kieroja liikeratoja, niitä ei kaivata ovat ne kutsumattomia vieraita.
“Neville ei ole kiveä kuten me, hänen ei kuuluisi asua kellotornissa.”

Neville kapuaa rappuset suojaansa, valo luikertelee raoista värittäen hänen arkkitehtuuriaan. Pienet veistokset kansasta eivät tuo tänään hymyä huulille, poikaa latistaa, ei pienoismalli auta asiaa.
“Neville, mikä sinun on? Haluaisitko puhua minulle?”
Marcuksen käsi rujolle hartialle, sen tukea luova vaikutus ei tunnu takertuvan.
“Ei vain kiinnosta katsella juhlaa tänä vuonna.”
“Ajattelitko mennä mukaan?”
“Tietenkin! En vain sulautuisi heidän joukkoonsa”, Neville murahtaa.
“En ole normaali.”
“Voi Neville”, ehtii jo lause alkaa, tahtovat siipiveikot, kesykyyhkyt palata jälleen hartioille, olla osana seuraa.
“Anteeksi vain? Tahtoisin olla pojan kanssa kahden, jos se teille suinkin sopii!” Marcus häätää linnut olkapäiltään, lause jäi kesken; sitä siis jatketaan.
“Kaikki ovat erilaisia, älä takerru ulkomuotoosi. Se mitä on sisällä; se merkitsee.”
“Hei Neville, piristy, menet vain mukaan!” Oliver istuu pöydälle, siirtää sulavasti Nevilleä esittävän puisen hahmon tornista tantereelle.
“Me vaadimme, että osallistut festivaaliin!”
“Minä?”
“Ei kun taikaministeri; no tietenkin sinä!”
“Se olisi varsinainen rypäs opettavia kokemuksia...” Cedric heilauttaa käsiään, oi nyt suostutellaan! Oliverilla on pirteämpi lähestymistapa.
“Aivan, viini laulu ja naiset!”
“Tutustuisit eri juustolajeihin!”
“Maistelisit smetanaa!”
“Paikallista kansanmusiikkia!”
“Pelaisit räjähtävää näpäystä!”
Oliver upottaa vesisangon Cedricin päähän innoissaan, on Neville saanut jo monta hyvää syytä suostua.
“Usko vanhoja silmiä – elämä ei ole pelkkää tarkkailua! Jos vain katselet, kulkee elämäsi ohitsesi ennen kuin huomaatkaan – ilman sinua!”
“Sinä olet ihminen, sinun kuuluu elää! Me olemme vain entisiä huispaajia, kovia koriste-esineitä. Vai mitä?”
“Aivan – jos lyöt meitä, emme murene, jos kastelet, me kasvamme sammalta!”
Cedric vetää ämpärin päästään, tuskin kukaan huomaakaan hänen istuttavan sen Oliverin silmille - Oliveria lukuun ottamatta.
“Laitat yllesi puhtaat vaatteet ja menet!”
“Kiitos kun rohkaisette minua, mutta te unohdatte jotakin.”
“Minkä?”
“Herrani”, takertuu käteen Nevillen tuo malli miehestä, on tuomarin kaapu musta ei hievahda ilme. Ei koskaan, ei edes hänen elävällä versiollaan.
“Äääh...”
“Kun hän kielsi sinua ikinä lähtemästä kellotornista, tarkoittiko hän ikinäikinäikinä?”
“Ikinäikinä! Ja hän vihaa Houkkien juhlaa, hän suuttuisi jos kuulisi halustani mennä sinne.”
“Eihän kukaan sanonut, että sinun täytyisi pyytää.”
“En voi!”
“Hiivit ulos...”
“Vain kerran, sinun täytyy elää elämääsi!”
“Ja hiivit sisään.”
“Hän ei tule koskaan huomaamaan!”
“Mutta minä varmasti jään kiinni!”
“Pyydä mieluummin anteeksiantoa kuin lupaa, jos vahinko on jo tapahtunut siitä ei voi suuttua.”
“Mutta hän näkee minut!”
“Käytät valepukua. Jos hän ei tiedä, ei hän voi suuttua.”
“Vain tiedosta on harmia.”
“Neville, sinähän sanoit, ettei kukaan halua olla kahlittuna ikuisesti”, Marcus sanoo levittäen käsiään.
“Te olette oikeassa”, Neville nousee, itsevarmuus on palannut, on pirteys juossut jäseniin.
“Minä menen! Peseydyn, vaihdan vaatteet ja kävelen portaat, marssin ulos ovista ja...”



“Huomenta Neville.”
[size=85]
"Hän, jota äsken joukossa ei silmäs keksinyt,
elossa on, sua muisti hän ja siksi elää nyt."[/size]
J.L Runeberg, Torpan tyttö

Corpse Bride

  • Vieras
Re: Notre Damen kellonsoittaja PG-13 romance 1.luku 23.10!
« Vastaus #3 : 05.11.2007 23:52:18 »
Uujah.

Tuo prologi nosti kylmiä väreitä, koska alkoi samalla soida päässä se Notre Damen kellonsoittajan hiton hieno alkumusiikki. Tämä noudattelee aika tarkasti elokuvan juonta, mutta se ei haittaa yhtään ja on oikeastaan ihan kivaa. Tuo vähän runollinen monimutkainen tyyli sopii keskiaikaan sijoittuvaan tarinaan kuin vesiämpäri Oliverin päähän! Hienoa, että et ole valinnut aivan tavanomaisia hahmoja elokuvan henkilöiden tilalle: Cedric, Marcus ja Oliver esimerkiksi sopivat paljon paremmin gargoileiksi kuin esimerkiksi Harry, Ron ja Hermione. [size=85]Eikö Luna olis ollu vielä parempi Esmeralda, muuten? Kunhan ajattelin, sinun ficcisi tämä on, mutta jotenkin vaikea kuvitella Percyä...[/size]

Aijuu, ja Fred ja George narreina = nam.

Kiitos ja jatkoa.

Anna-Liisa

  • Vieras
Re: Notre Damen kellonsoittaja PG-13 romance 1.luku 23.10!
« Vastaus #4 : 11.01.2008 22:56:08 »
Heh, sain tämän vasta nyt luettua.

En ole oikeastaan koskaan katsonut alusta loppuun asti tätä elokuvana, mutta täytyy sanoa, että tässä ficissä on tähän asti välittynyt sitä tunnelmaa mitä siitä mieleeni sain. Runollista, kaunista, hauskaa... Fred/George narri <3. Osat ovat todella menneet hyvin.. etenkin nuo Oliver-Cedric-Marcus.

Jatkoa kiitos, halua lukea Esmeralda-Percystä.

amorito

  • ***
  • Viestejä: 566
  • FF100 11/100
Vs: Notre Damen kellonsoittaja PG-13 romance 1.luku 23.10!
« Vastaus #5 : 09.03.2008 21:19:10 »
Haahaa, en ole katsonut Kellonsoittajaa vuosiin, mutta uskomatonta kyllä se palautuu ihan selkeänä mieleen lukiessa :'D Uskollista, kyllä, ja vuorosanatkin ovat melkein suoraan siitä, en olisi uskonut että juuri sen elokuvan vuorosanat sopivat Potter-hahmojen suuhun näin täydellisesti  ;D Vau, jos vielä katson Notre Damen Kellonsoittajan joskus, suhtaudun siihen aivan uudella tavalla. :'D
I don't know what I've done or if I like what I've begun.

Marjuca

  • ***
  • Viestejä: 146
Vs: Notre Damen kellonsoittaja PG-13 romance 1.luku 23.10!
« Vastaus #6 : 25.04.2008 08:50:36 »
Heii mahtavaa tekstiä:)
Pidin kovasti tuosta prologista, hienosti luotu tunnelma. En voi väittää ettenkö ajatellut quasimodoksi jotain toista kuin Neville, mutta loppujenlopuksi Neville toimii hyvin siinä hommassa :D
En näin alussa osaa sanoa vielä tarpeeksi kaikkea, että jään odottamaan jatkoa ja toivon että sanottavaa löytyy sen jälkeen^^


Hudith