Ficin nimi: Vain yksi sana (ja sekin on liikaa)
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: draama
Hahmot: Andrew
Ikäraja: S
Varoitukset: Sivutaan itsetuhoisuutta
A/N: Pitkästä aikaa kirjoittelua. Halusin miettiä Andrew'n kautta, miten vaikeaita normaalitkin arkiset tilanteet voivat olla, jos on hyvin ujo persoonallisuudeltaan. Yritin kuitenkin pitää tämän mahdollisimman kepeänä, vaikka lievää angstia on vähän väkisinkin havaittavissa tämän hahmovalintani vuoksi. Toivottavasti tykkäätte.
Vain yksi sana (ja sekin on liikaa)
Andrew istui koulun nurkalla huppu päässään. Piha oli tyhjentynyt oppilaista, jotka olivat kiirehtineet tunnille. Hän oli myöhässä, mutta olisi ehtinyt kuitenkin tunnille. Se olisi vaatinut vain muutaman käytävän läpi kävelemisen, yhdet portaat ja napakan koputuksen oveen, jonka takana muut aloittivat tuntia.
Tyhjiä käytäviä olisi helppo kävellä ja portaille olisi ollut mukavaa istahtaa, vaikkei siihen aikaa olisikaan. Koputus olisi kuitenkin liikaa, sillä se johtaisi väistämättä oven avaamiseen ja kiusalliseen hiljaisuuteen, kun opettaja olisi halunnut selityksen tai edes pahoittelut myöhästymisen vuoksi.
Kaikista kiusallisimpia olivat ne hetket, kun yritti saada asiansa sanottua, mutta sanat jäivät kiinni kurkkuun. Sitä avasi suunsa ja henkäisi, nielaisi sanansa ja punastui. Kun katseli lattiaa vaivaantuneena yrittäen piiloutua hupun alle, ei voinut olla tuntematta, miten tuli katseilla arvostelluksi.
Muut oppilaat vilkaisivat toisiaan, naurahtaisivat ja heittäisivät ehkä vitsin. Opettaja odottaisi edelleen jonkinlaista selitystä, mutta koska sosiaalinen paniikki olisi jo heittänyt kapuloita rattaisiin, sitä tulisi kuitenkin tyytyneeksi vain oviaukosta sisään rynnimiseen ja pakenemiseen kohti omaa paikkaansa, joka olisi toki varattu, mutta edessä oli aina tilaa.
Opettaja huikkaisi käskyn pysähtyä ja yrittäisi kasvattaa, mikä tarkoittaisi sitä, että pitäisi pyytää anteeksi tökeröä käyttäytymistään. Silloin kaikki lihakset jännittyisivät ja tekisi mieli vajota maan alle, mutta tyytyisi nykimään huppua paremmin silmiensä eteen. Mikä ei sekään auttaisi, sillä opettaja luultavasti kehottaisi riisumaan sen ja katsomaan silmiin ja huomauttaisi, ettei ollut kuullut anteeksipyyntöä.
Tilanne olisi kuitenkin jo aivan liian ahdistava ja paniikki olisi ottanut vallan, joten enää pako tuntui järkevältä vaihtoehdolta. Sitä haluaisi kuitenkin yrittää pelastaa kasvonsa, vaikka tiesi, ettei se enää onnistuisi. Luultavasti sitä tulisi heittäneeksi jotakin typerää, kuten: ”Haista vittu.”
Sitä ei tietenkään katsottaisi hyvällä, mutta jalat veisivät sen jälkeen uudelleen ovelle ja siitä ulos. Ja vaikkei oikeasti haluaisikaan, sitä pamauttaisi oven turhan lujaa kiinni takanaan. Se herättäisi huomiota, joten kannattaisi pitää kiirettä ja yrittää paeta vaikka wc-tiloihin kasaamaan itseään. Palkinnoksi tästä kaikesta saisi vähintäänkin puhuttelun.
Oli siis sanomattakin selvää, ettei kannattanut mennä paikalle myöhässä.
Elämä oli ahdistavaa aikaa. Nuoruus oli kuulemma paras osa elämästä, mikä kuulosti aina yhtä hirveältä Andrew’n korviin. Jos tämä oli elämän parasta aikaa, millaista tulisi olemaan sitten, kun ei enää ollut nuori? Selviäisikö siitä hengissä ja jos, niin miten?
Kuolema oli usein houkuttelevaa. Hän oli kuitenkin huomannut, ettei se ollut helppoa. Ei vaikka luuli saaneensa jo tarpeekseen. Silti ei koskaan uskaltanut hypätä jakkaralta alas. Vaikka yritti perustella itselleen, ettei enää jaksanut, niin silti aina laskeutui rauhallisesti jakkaralta ja ajatteli optimistisesti, että ehkä voisi katsoa tilannetta vielä muutaman kuukauden. Ja vaikka kaikki näytti sen jälkeen edelleen yhtä hirveältä, ei sekään tuntunut olevan riittävästi siihen, että olisi uskaltanut potkaista jakkaran pois jalkojensa alta.
Siksi Andrew eli edelleen. Hän oli 16-vuotias ja asui vanhempiensa luona. Hän opiskeli, koska vanhempien mielestä elämällään piti tehdä jotakin. Ja koska nuorukaiselle ei ollut juurikaan merkitystä, mitä hän tarkalleen ottaen elämällään tekisi, hän oli ajatellut tehdä vanhempansa tyytyväisiksi. Itseään hän ei osannut miellyttää kuitenkaan, mutta voisi ehkä silti olla jollakin mittarilla mitattuna hyvä poika. Ehkä. Ellei hän ollut jo pilannut sitäkin mahdollisuutta. Hänestä kuitenkin tuntui, että vanhemmat pitivät arvossa hänen yritystään, vaikkei tuloksia oikein tullutkaan.
Andrew mietti, että jos puhuminen olisi ollut helpompaa, hän olisi voinut mennä kuraattorille. Hän tiesi, ettei asiat olleen kunnossa, mutta siitä puhuminen kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Muut sanoivat, että hän oli luonteeltaan ujo ja herkkä. He tarkoittivat sanoa kauniisti, että hän oli neuroottinen ja kärsi sosiaalisten tilanteiden fobiasta tai ehkä estyneestä persoonallisuudesta. Raivokohtauksista ei edes puhuttu ellei kyse ollut neuvoista, joissa kehotettiin vetämään syvää henkeä ja laskemaan kymmeneen. Mikä oli hyvin haastavaa, sillä raivostumiseen tarvittiin noin kolme sekuntia ja oli vaikeaa mahduttaa siihen aikaan sekä syvähengittely että laskeminen kymmeneen. Varsinkin, kun neuvo jatkui yleensä, että jos kymmeneen laskeminen ei riittänyt, niin pitäisi laskea sataan. Andrew ei osannut laskea riittävän nopeasti eli se ei siis auttanut.
Yleensä puhuttiin siitä, että hän ei yrittänyt riittävästi. Hän olisi osannut hillitä itsensä, jos olisi halunnut. Hän olisi osannut selviytyä sosiaalisista tilanteista, jos haluaisi nähdä vaivaa harjoitella. Hän ei kärsisi niin kovasta masennuksesta, jos hän vähän ryhdistäytyisi. Hän pystyisi kyllä korottamaan arvosanojaan, jos hän jaksaisi nähdä hieman vaivaa. He tarkoittivat sanoa, että koko tilanne oli oikeastaan hänen omaa syytään. Siksi kai kukaan ei kokenutkaan asiakseen auttaa, koska ongelmaa ei olisi, jos Andrew itse olisi vain viitsinyt. Mutta koska ei viitsinyt, niin eivät hekään sitten kai viitsineet. Ja silti Andrew teki parhaansa.
Se ei vain riittänyt, olisi pitänyt tehdä paremmin.
Hänellä oli kyllä yksi henkilö, kenelle hän usein puhui. Joel oli hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä. He liikkuivat samoissa porukoissa. Andrew luultavasti ei olisi niissä porukoissa liikkunut, jos Joel ei olisi viihtynyt siellä. Hän ei halunnut sotkeutua sellaisiin asioihin, joten hän pysyi syrjemmällä. Joel oli ytimessä, mutta Andrew syrjässä. Silti he olivat siellä yhdessä. Joel ei antanut kenenkään aukoa päätään Andrew’lle. Se tuntui mukavalta, vaikka samalla hieman kiusalliselta.
Andrew oli usein miettinyt, että hän saattoi antaa itsestään säälittävän kuvan. Oikeastaan kyse ei ollut edes kuvasta, minkä hän antoi vaan totuudesta. Hän tiesi olevansa säälittävä. Toisaalta hän olisi toivonut, ettei se olisi näkynyt hänestä niin pitkälle.
Erityisesti tänään hän olisi halunnut olla mieluummin edes ripauksen verran karismaattinen. Hän oli nimittäin päättänyt Joelin painostuksesta mennä juttelemaan eräälle luokkakaverilleen. Se oli hieman hankalaa, koska hän ei ollut mennyt tunnille, mutta nuorukainen toivoi, että tyttö ilmestyisi tuntien päätyttyä lähistölle, jos hän vain odottaisi sinnikkäästi.
Andrew mietti, mitä Joel oli hänelle sanonut kannustimeksi. Piti olla rennosti ja mennä vain rohkeasti avaamaan keskustelu. Piti olla oma itsensä.
Andrew’n otsa rypistyi.
Rentous ei kuulunut hänen vahvimpiin ominaisuuksiinsa ja rohkeus tuntui karisevan siinä vaiheessa, kun joku vilkaisi häneen. Oma itse taas ei ollut kovin imarteleva, mutta se olisi sentään helppoa.
Andrew ei nimittäin osannut olla muuta kuin oma itsensä, vaikka hän yleensä toivoi, että olisi ihan mitä tahansa muuta.
Nuorukainen huokaisi ja sytytti tupakan. Hän ei ollut aivan varma, olisiko hän saanut polttaa siinä. Hän ei kuitenkaan halunnut vaihtaa paikkaa, ettei Sara vahingossakaan pääsisi kävelemään hänen ohitseen. Hän halusi jutella tytölle ja oli oikeastaan myös mennyt lupaamaan Joelille, että uskaltaisi hoitaa asian. Se kadutti häntä jo nyt, sillä hän pelkäsi – ei, tiesi – munaavansa itsensä.
Kello soi ja Andrew nielaisi hermostuneena. Katse haravoi pihaa eikä mennyt kauaa, kun hän näki Saran ihmisjoukossa -yksin luojan kiitos. Hän hengitti syvään ja nousi ylös.
Kun Andrew käveli Saraa kohti, hänen kätensä hikosivat ja jalat tuntuivat huterilta. Hän piileskeli huppunsa alla ja puri huultaan. Lähestyessään Saraa, hän yritti rauhoitella itseään hengittelemällä syvään. Ei se vaatisi kuin tervehdyksen – vain yhden sanan. Joel oli sanonut, että loppu sujuisi omalla painollaan.
Andrew pysähtyi viistosti Saran eteen. Tyttö pysähtyi ja katsoi häntä kysyvästi. Andrew avasi suunsa ja henkäisi, nielaisi sanansa ja punastui. Hän painoi katseensa maahan.
Sara katsoi häntä hetken, mutta koska Andrew ei saanut suutaan auki, ei tyttö jäänyt odottelemaan vaan jatkoi matkaansa.
Andrew katsoi tytön perään ja mietti katkerana, että ihmiset olivat oikeassa: hänen parhaansa ei yksinkertaisesti ollut riittävästi.
Toisaalta ainakin hän oli ollut oma itsensä, kuten Joel oli ohjeistanut.
