Ficin nimi: Euronatural
Kirjoittaja: tellie
Beta: sanas
Fandom: Supernatural
Tyylilaji/Genre: Adventure/what-if
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Sam, Dean
Tiivistelmä: Lakia ja metsästäjäyhteisöä Eurooppaan paettuaan Winchesterit jatkavat vanhassa ammatissaan. Keikat johtavat pohjoiseen, suomalaiseen rajakaupunkiin, jossa vastapeluriksi osoittautuu sotilashaamu.
Varoitukset: Itsetuhoisuus (S)
A/N:
Kotiseutuhaaste. Ehehe, feilasin vähän tätä tekstin ajoittamista. Deanin kommentti Amsterdamiin lähtemisestä on tosiaan kakkoskauden kymppijaksossa, eli canonista vuosilukua katsoen ollaan varmaan väärällä vuosikymmenelläkin.
Timeline: Vaihtoehtoinen/mitäjos; poikkeaa canonista kakkoskauden kymppijakson jälkeen, eli ei ole vielä risteysdiilejä tai vastaavia niskassa.
1. Luku
Aivan näinä päivinä pakomatkaamme tulee kuluneeksi tasan kolme kuukautta. Pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin, mutta vieraan mantereen kiertäminen on paikoin raskasta. Lisäksi vaihtelevat hintatasot ja rahaliittoon kuulumattomien maiden omat valuutat tekevät Euroopassa liikkumisesta taloudellisesti haastavaa.
Sam pureskeli kynäänsä ja pohti, kuinka muotoilisi seuraavan kappaleen. Tarkoitus oli kiteyttää muutamaan virkkeeseen kolmen kuukauden tapahtumat riittävällä tarkkuudella, mutta toisaalta riittävällä epätarkkuudella.
Ensimmäinen määränpäämme Euroopassa oli Amsterdam, joka kansainvälisenä ja vilkkaana kaupunkina on hyvä paikka häivyttää mahdolliset jäljet. Varmuuden vuoksi pidimme matalaa profiilia muutamien viikkojen ajan ennen kuin jatkoimme matkaamme Amsterdamista. Hankimme uuden auton, lähdimme matkaan ja aloimme kerätä varusteita. Kokoelma karttui sitä mukaa, mitä kulloisellakin keikalla tarvitsimme.
Loppupeleissä Eurooppa oli osoittautunut vähemmän sysipaskaksi paikaksi ajelehtia kuin Sam oli aluksi epäillyt. Ei se tietenkään kotimaa ollut, ja aluksi vieras paikka oli tuntunut oudolta. Se ei tosin johtunut Yhdysvaltojen ja Euroopan eroavaisuuksista. Suurin yllätys oli, että Samilla ja Deanilla oli vielä jotain, johon viitsi liittää sanan ”koti”.
Kolmen Amsterdamissa vietetyn viikon jälkeen Sam oli lausunut ajatuksensa ääneen. Dean oli vastannut huomauttamalla, että Samantha vaivasi päätään aivan liikaa ja että ajattelusta sai ryppyjä. Seuraavana aamuna hän oli ensitöikseen ostanut auton ja sen jälkeen etsinyt veljeksille keikan.
Sen myötä elämä oli palannut raiteilleen. Chevyn tilalla oli vuoden -77 Volvo 244 DL, dollarit lompakossa olivat vaihtuneet euroiksi ja Yhdysvallat Schengen-alueeksi. Tähtien ja raitojen sijasta saloissa heiluivat viritykset jos jonkinlaiset, joista ei (Deanin sanojen mukaan) pitänyt kirjaa itse piru eikä saatana. Sam sen sijaan oli tarkka siitä, että tiesi, missä maassa oli ja millainen lippu salkoon kuului.
Aluksi valtaosa ajastamme kului Keski-Euroopassa ja Ranskassa. Oletimme maailmansotien ja keskitysleirien jättäneen manterelle runsaan aaveperinnön, mutta keikkoja oli suhteellisen harvassa. Vaihdoimme maata tiuhaan tahtiin seuraavaa mahdollista keikkaa etsien, ja mitä pidemmälle syksy sai, sitä pohjoisemmaksi ajauduimme.
Joulukuun alkupuolella Winchesterit olivat saapuneet Suomeen, ja pian sen jälkeen Lappeenrantaan. Matkaopaskirjan mukaan alueella oli noin 73 000 asukasta, 1 700 neliökilometriä pinta-alaa (josta 20 prosenttia sisävesialuetta), ja kaupungin keskustasta oli vain parisenkymmentä kilometriä Venäjän rajalle.
Sam ei tiennyt, mitä matkaoppaan kirjoittaja arveli hänen tekevän tiedolla alueen sisävesialueen prosentuaalisesta osuudesta. Ehkä sillä oli jotain tekemistä Saimaan matkailun kanssa.
Winchesterit eivät piitanneet hittojakaan Saimaasta tai muista brosyyrin mainostamista viihdykkeistä. Linnoitus pääsi lähelle, mutta opaskirja jätti siitäkin pois kaikki mielenkiintoiset kohdat kuten pari vankileiriä ja joukkohaudan. Olisi pitänyt osata lukea suomenkielisiä lähteitä.
Paikallinen kontakti oli sentään suhtautunut käännöspyyntöihin ymmärtävästi. Hän oli aikanaan metsästänyt Ruotsissa ja sanonut, että vieraalla kielialueella metsästäminen oli jokseenkin yhtä hauskaa kuin raastinraudalla runkkaaminen.
Sananparsi oli selittänyt itse itsensä.
Ennen kuin Sam keksi, kuinka muotoilisi sen Metsästäjäpäiväkirjaan sopivalla tavalla, huoneen ovi kävi. Katsetta ei olisi tarvinnut edes nostaa kirjasta.
Sam nosti sen silti. ”Tuliko tulosta?”
Dean tuhahti ärtyisästi ja laski muovikassin lattialle. Lasinen kilahdus kertoi, että mukaan oli tarttunut juomia.
”Ei sitten paskaakaan. Kirjasto on kiinni.”
”Ai, miksi?”
”Kuulemma itsenäisyyspäivä. Ei kyllä ihan siltä näytä. Koko kylä on ihan kuollut. Plus Jaakko sanoi, ettei nyt kerkeä lähtemään mitään kuolleita kommareita ihmettelemään, kun presidentin vastaanottoa näytetään telkkarissa kohtsillään.”
”No sepä harvinaisen kiva. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä tänään?”
”Kysyin sitä häneltä.”
”Ja?”
”Ehdotti juomapeliä. Aina kun presidentti kättelee jotakuta, otetaan tuhti ryyppy. Laita telkkari ykköselle.”
Sam ei enää muistanut mikä niistä monista, mutta joku hänen kouluistaan oli tehnyt luokkaretken teollisuusmuseoon. Sen pihalla oli ollut monta metriä korkea museoesine. Sam oli aluksi luullut sitä valtavaksi mikroskoopiksi. Opas, nimeltään Jake Moore, oli selittänyt laitteen olevan höyrykäyttöinen pajavasara.
Kyseisen kapineen leukojen väliin Sam epäili työntäneensä päänsä jossain vaiheessa edellistä yötä, jos ohimoiden jyskytyksestä mitään saattoi päätellä. Vaikka Sam oli alusta asti suhtautunut koko juomapeli-ideaan kielteisesti, olutta oli kulunut, kun Suomen presidentti oli kätellyt pitkälle toista tuhatta vierasta parin tunnin aikana.
”Lisää hilloa”, Sam sanoi ojentaen lautastaan kohti Deania, jonka ulottuvilla omenahillopurkki oli.
Dean lätkäisi pari lusikallista ensin omalle lautaselleen, sitten Samin lautaselle. Hän ei sanonut mitään, vaan lappoi puuroa kitaansa kunnioitettavalla tahdilla, ja päälle vähintään saman verran kahvia.
”Mihin kiire?”
”Jaakko lähetti viestin kun olit vessassa. Tulee kohta motellin ulkopuolelle, mennään katsomaan ne hautapaikat.”
”Nyt? Eikö ollut puhetta puolesta päivästä?”
”Se oli ennen tätä päivää. En halua jäädä tänne kuppaamaan.”
Sam ei esittänyt vastaväitteitä. Yöpyminen CitiMotellissa maksoi heiltä kahdelta 69 euroa yö. Hinta kirveli lompakkoa, joskin majoituksen taso oli suhteellisen korkea Yhdysvaltojen pahimpiin torakkamotelleihin tottuneiden silmiin. Kaikki oli siistiä ja puhdasta, torakoita ei ollut yhtään, eikä kuuma vesi ollut loppunut vielä kertaakaan.
Syötyään veljekset toikkaroivat motellin parkkipaikalle, matalien harmaiden ja punatiilisten kerrostalojen väliin jätetylle asvalttikaistaleelle. Taivas oli paksussa harmaassa pilvessä, ja edellisenä päivänä satanut puhdas lumi sulanut kenkiin pyrkiväksi loskaksi. Vaikka sää oli kohmeloisille silmille armollinen, Sam siristeli omiaan.
Parkkiruudussa Winchesterien Volvon vieressä oli Jaakon auto, 2000-luvun taitteen Skoda. Jaakko istui kuskin paikalla, suojassa tihkusateelta ja kylmältä tuulelta.
Dean koputti Skodan pelkääjänpuolen ikkunaa. Jaakko kääntyi katsomaan häntä ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Auton ovet eivät olleet lukossa, ja Winchesterit kömpivät autoon niine hyvineen. Dean istui pelkääjänpaikalle. Samin oli pakko istua hänen taakseen, sillä takapenkillä kuskin puolella oli lapsen turvaistuin.
Takapenkilläkin olisi ollut ihan kohtuullisesti jalkatilaa, ellei velipoika olisi liu'uttanut penkkiään taakse siihen asti, että Samin polvet pysäyttivät sen.
Sam ei viitsinyt valittaa asiasta seurassa, ja sitä paitsi päätä särki yhä.
”Mistä aloitetaan?” Jaakko kysyi.
Sam nojasi eteenpäin. Lastenistuin haisi aavistuksenomaisesti oksennukselta. ”Ihan mihin on helppo ajaa.”
Jaakko käynnisti Skodan ja ajoi sen liikenteen joukkoon. Kellonajan ja osin sään vuoksi kaupunki oli jokseenkin hiljainen.
Matkakin oli lyhyt. Vain muutaman korttelinvälin ajettuaan Jaakko ohjasi toiselle parkkipaikalle, pysäytti auton ja osoitti asvalttipäällysteistä aukiota. Jokunen jalankulkija ylitti sitä, mutta enimmäkseen se näytti kylmältä, tyhjältä ja ikävältä.
”Kauppatori”, Jaakko esitteli. ”Sen kojuista saa hyviä lihapiirakoita, Atomi tai Vety... Jos edes vähän kronologisesti yritetään mennä, niin tästä on hyvä aloittaa. Sisällissodassa Lappeenranta oli aluksi punaisten aluetta, mutta menetettiin valkoisille. Ennen kuin punaiset lähtivät, niin hautasivat sankarinsa tänne. Se oli joukkohauta, mutta saivat sankarihautajaiset. Älkää säikähtäkö asvalttia liikaa, täällä ei pitäisi olla ruumiita enää. Valkoiset kaivoivat haudan auki saman tien ja siirsivät kuolleet Vanhalle hautausmaalle. Mutta voi tännekin olla jotain jäänyt... Kyllä te tiedätte miten se menee.”
”Liiankin hyvin”, Dean vastasi ja silmäili kojuja.”Mistä saa parhaat lihapiirakat?”
”Tuen Grilliltä, mutta se on vähän kauempana.”
”Ei ole ongelma.”
”Voin kaivaa osoitteen kun lopetetaan, en muista ulkoa.”
Kun jatkokysymyksiä ei tullut, Jaakko ajoi pois parkkipaikalta. Tie kulki matalien kerrostalojen välissä. Punaista tiiltä ja harmaata betonia, tai sitten myöhäissyksyinen sää sai beigen ja muut vaaleat sävyt näyttämään harmailta. Oli vaikea sanoa, varsinkaan kun Sam ei halunnut nojata liian lähelle lastenistuinta ja sen vähemmän houkuttelevaa odööriä.
Tulevaa taustatyötä helpottaakseen Sam kiinnitti huomiota kadunnimiin. Seuraavassa risteyksessä hän päätti, ettei muistaisi nimiä ja niiden kirjoitusasua kirjoittamatta nimiä ylös, joten hän kaivoi taskustaan muistikirjansa. Sen kannet olivat halpaa mustaa tekonahkaa, ja selkämyksen kierteeseen oli työnnetty lyijykynä.
Seuraavassa risteyksessä näkyi vaaleansävyinen kellotapuli, ja sen vierestä alkoi kiviaita.
”Sankarihautausmaa”, Jaakko sanoi kiviaitaa kohti huolimattomasti viitaten, ”mutta se ei ole sisällissodan aikainen, vaikka kulmassa on myös vanhempia hautoja. Sinne on haudattu Talvi- ja Jatkosodassa kuolleita. Kätevästi motellinne lähellä, mutta työrauhasta siellä ei meidän hommissa voi juuri puhua, kun on tässä keskellä kaikkea. Koko ajan joku oikaisemassa läpi. Tietääkseni ei ole kenenkään tarvinnut mennä sinne hommiin.”
Jaakko ajoi hitaasti, ja vilkuili vuoroin tietä, vuoroin hautausmaan aitaa. Tien oikealle puolelle jäi matalia harmahtavia kerrostaloja, joiden katukerroksessa oli liikehuoneistoja.
”Ja se on muuten helvetin hyvä, ettei ole tarvinnut”, Jaakko jatkoi. ”Se olisi iso juttu täällä, jos niitä pitäisi lähteä kaivelemaan, varoituksena teillekin... Mutta yksi juttu voi olla hyvä tietää. Tiedän miehen, joka oli kaivamassa niitä hautoja, siis kun niitä tehtiin. Sanoi, että sieltä löytyi ihmisen luita jo silloin. Keräsivät kuulemma ne kasaan ja hautasivat takaisin. En tiedä, miten hyvin se on dokumentoitu.”
Auto lyllersi eteenpäin keskustan mutkaisilla teillä ja ehti seisomaan punaisissa valoissakin. CitiMotel jäi vasemmalle, oikealle puolelle kerrostaloja. Tällä kertaa ne olivat punatiilisiä.
Parin sadan metrin päässä motellista kulki taas sammaleinen hautausmaan aita, mutta tällä kertaa tien oikealla puolella.
”Tämä on Vanha hautausmaa, siis se jonne ne punaiset haudattiin. Jos haluatte, voidaan käydä katsomassa haudan paikka, mutta ei sitä ole vaikea löytää, siinä on muistomerkkikin. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, ketkä sinne on haudattu. Tai kuka mihinkin, tai kuinka monta.”
Sam, joka raapusti ankarasti muistiinpanoja, keskeytti puuhansa.
”Arvio?”
”Kolmisensataa.”
”Äh. Ei ihme, ettei tätä hommaa ole hoidettu.”
Jaakko nyökkäsi. ”Ja kun ei siitä ole sen kummempia ongelmia koskaan ollut... Jos nyt joku saa vähän kerrottavaa jälkipolville. Halusin vain varmistaa, että asia on yhteisön tiedossa, ihan tulevaisuuden varalta, varsinkin kun nyt on suunnitteilla muuttaa Kauppatoria. Ja sitten te kaksi rimputitte jo ovikelloa.”
”Pitäisikö tämä sinusta jättää hoitamatta?” Dean kysyi väliin.
Jaakko ajoi hetken sanomatta mitään, mutta vastasi sitten: ”En nyt menisi niin pitkälle, ajan kysymyshän se vain on että vaikeuksia alkaa tulla. Hyvä juttu se on, että joku vähintään selvittää pidemmälle.”
”Mikset ole itse? Siis selvittänyt pidemmälle.”
”Lupasin vaimolle, etten tee tätä sen jälkeen, kun esikoinen syntyy. Meni kouluun tänä syksynä, enkä ole tehnyt, muuta kuin tällaista pientä konsultointia... Aika ei tule pitkäksikään, kun on kakarat ja siviilissä hommia.”
Ajomatka oli selvästi pidempi kuin aikaisemmat. Pian Sam huomasi, että vasemmalla kulki rautatie. Junia ei näkynyt ja rautatien vieressä oli takkuisen näköistä pusikkoa. Tien toiselle puolelle jäi puisia omakotitaloja.
”Mitä muuten teet töiksesi?” Sam kysyi, kun hiljaisuus alkoi tuntua omituiselta. Olisi tehnyt mieli pyytää Jaakkoa vääntämään radio päälle.
”Olen Kaukaalla kolmivuorossa, siis täkäläisellä paperitehtaalla. Huomenna pitää taas mennä aamuvuoroon. Saatte te kyllä soittaa silloinkin jos tulee jotain erikoista, ja sähköpostilla tavoittaa niiden käännösten kanssa.”
Jaakko ei kysynyt, millä Winchesterit elättivät itsensä. Sellaisia asioita ei kysytty metsästäjäpiireissä, paitsi jos joku jäi eläkkeelle. Silloin elannosta oli yleensä mukava puhua.
”Ei täällä kyllä juuri ollut hommia muutenkaan”, Jaakko jatkoi palauttaen keskustelun siihen, mikä kaikille kolmelle oli yhteistä.
”Imatran puolella jonkun verran, kun siellä on ollut mielisairaala ja keuhkotautiparantola, ja koskeen hukuttautuneet työllistivät hetkittäin. Aikanaan koskelle matkusti ihmisiä Venäjältä asti tappamaan itsensä, ja jostain syystä itsemurhan tehneet jäävät usein kummittelemaan. Kyllä te tiedätte, miten se menee.”
”Liiankin hyvin”, Dean sanoi, ja Sam koki lievän Déjà vun.
Jaakko vastasi naurahtamalla, mutta naurahduksessa oli tumma sävy.
Se ei mennyt Samilta ohi. Metsästäjille kehittyi usein absoluuttinen sävykorva. Hän ei sanonut mitään, vaan odotti, että Jaakko kertoisi loppuun omasta aloitteestaan.
”En kyllä ihmettele, siis sitä Imatran juttua. Jos minulta kysytte, niin se on Suomen masentavin kaupunki. Täältä kun ajaa sinne, niin ensin tulee vastaan sellutehtaan haju. Sitten tulee näkyviin kerrostaloja, en tiedä milloin on rakennettu mutta mieleen tulee vanha kunnon Neuvostoliitto. Sitten ylitetään virta, jonka vesi on niin mustaa ettei todeksi meinaa uskoa.”
Metsästäjille kehittyi tarkka korva myös tiettyjen, vaikeasti todeksi uskottavien yksityiskohtien havaitsemiseen.
”Luuletko, että siinä virrassa on muutakin kuin pelkkää vettä?”
”Sitä on moni tutkinut, minä mukaan lukien, mutta kukaan ei ole oikein saanut siitä otetta. Se saattaa olla ihan vain sellaista, tuota, romantisointia.”
Sam ei kysynyt enempää, mutta kirjoitti muistiinpanon koskesta.
Matka jatkui taas hiljaisuudessa. Maisema vaihtui vähemmän urbaaniksi, vaikkei varsinaiseksi maaseuduksi muuttunutkaan. Talot, kun niitä näkyi, olivat omakotitaloja, kunnes aivan yhtäkkiä ne muuttuivat mataliksi, valkoisiksi tai punatiilisiksi kerrostaloiksi. Silti talot oli aseteltu väljemmin kuin keskustassa. Niillä oli pieniä aidattuja pihoja. Parvekkeet olivat usein lasitettuja.
Sitten tien oikealle puolelle jäi taas Kauppatori. Maa vietti jatkuvasti alas, ja vain muutaman minuutin kuluttua Sam tajusi saapuneensa satamaan.
Järvi ei ollut vielä jäässä, mutta lähes kaikki veneet oli jo nostettu talviteloille. Järveltä tuuli, ja jo lehtensä varistaneiden puiden oksat heiluivat mustina harmaata taivasta vasten. Korkeimman puun latvuksissa keikkui lintuja, ehkä variksia. Niiden siluetit näyttivät linnunmuotoisilta rei'iltä haaleassa harmaudessa. Näkymä ei varsinaisesti vastannut matkaopaskirjan kesäisiä kuvia.
”Satama on mukava kesällä”, Jaakko puolusti kuin olisi lukenut Samin ajatukset. ”Lappeenranta on kesäkaupunki... Vasemmalle jää linnoitus. Siellä oli se vankileiri. Hautapaikka näkyy käytännössä tähän tielle. Se on kahden punaisen rakennuksen välissä ihan kohta, polun vasemmalla puolella.”
”Onko siinä kiveä?” Sam kysyi ja yritti parhaansa mukaan kurkkia lapsenistuimen ohi osumatta epäilyttävästi kerran syödyn näköisiin tahroihin. Menestys jätti toivomisen varaa.
”Ei, mutta teloituspaikalla on kivi muistomerkkinä.”
Jaakko pysäytti auton tien viereen. ”Tämäkin hauta on kyllä periaatteessa tyhjennetty, mutta en luottaisi kovin paljon sen työn laatuun. Panivat nimittäin venäläiset sotavangit lapiohommiin Jatkosodan aikaan, ja siirsivät ruumiit Vanhalle hautausmaalle. Sittemmin tässä on vielä ollut maansiirtotöitäkin.”
”Äh. Paljonko tähän oli haudattuna?”
”Ei tiedetä tarkkaan, kun omaiset hakivat läheisensä pois ennen hautaamista ja hautasivat omien pitäjiensä kirkkomaihin. Teloitettuja on luultavasti jotain neljänsadan ja viidensadan väliltä, ja sitten ne jotka kuolivat tauteihin. Virallisen käsityksen mukaan vajaa 600 henkeä yhteensä.”
”Äh.”
”Siinä se sitten taitaa olla, varsinaiset hautausmaat löytää ihan kartasta.”
Dean vaihtoi asentoa ja veti sillä huomion itseensä. ”Entä Huhtiniemi? Siellähän on joukkohauta?”
Jaakko pudisti päätään. ”Ei. Tai on kyllä, oikeastaan, mutta se on ihan eri hautoja nykykäsityksen mukaan. Aaveella on melkein varmasti joko Mosin-Nagant tai Pystykorva ja valkoinen nauha. On siis luultavasti sisällissodasta, ja Huhtiniemen hauta on selvästi vanhempi. Siis nykykäsityksen mukaan.”
”Selvä. Heitä meidät motellille, katsotaan sitten Samin kanssa jatkoa. Oletko kääntänyt mitään?”
”Osan siitä mitä aikanaan jututin niitä, jotka olivat nähneet sen aaveen. Yritän saada vielä lisää tehtyä tämän päivän aikana. Puhuuko kumpikaan teistä muuten venäjää?”
”Njet.”
”Harmi. Siellä on muutama juttu myös venäjäksi nimittäin. En ole uskaltanut käännätyttää niitä, kun on puhuttu melko kiihtyneeseen sävyyn, enkä yhtään tiedä mitä niissä sanotaan. Jos haluatte, niin laitan ne äänitiedostona mukaan.”
”Okei. Anna samalla sen grillin osoite.”
Motellille päästyään Dean haki oluen, avasi sen ja nipisti nenänvarttaan kärsivän näköisenä.
”Jumalauta että vihaan tätä keikkaa jo nyt.”
Sam ynähti myöntyvästi.
”Jos se olisi helppoa, se olisi jo tehty”, hän sanoi mutta jatkoi optimistisempaan sävyyn: ”Ja jos muodonmuuttajiin vertaa.”
Dean vastasi näyttämällä keskisormea ja ottamalla kulauksen oluestaan. Sam antoi hänen murjottaa ja käynnisti kannettavan tietokoneensa. Yhteys motellin verkkoon syntyi vaivatta, mutta Jaakko ei ollut vielä lähettänyt lupaamiaan tietoja.
Sam rämpytti päivitysnappulaa muutaman minuutin välein. Dean avasi television ja alkoi katsoa Simpsoneita. Oli pakko, koska koko muu tarjonta oli puhuttu suomeksi.
Varttitunninkaan päästä sähköpostia ei kuulunut. Homerin mölinät alkoivat ottaa Samia aivoon.
”Hei Dean, eikö sinun pitäisi lähteä kirjastoon?”
”Ei pysty.”
”Jaa miksei?”
”Se on kiinni. Sunnuntai.”
”No sepä kiva taas.”
”Joo. Heitä toinen olut.”
Sam ei edes lakannut lukemasta suhteellisen mielenkiintoista kolumnia talouspolitiikasta.
”Enkä heitä, hyvä kun on puolipäivä takana. Sitä paitsi yritän tehdä töitä.”
”Näyttää enemmän New York Timesilta. Heitä nyt.”
”Enpäs.”
”Kylläpäs.”
”Enpäs.”
”Kylläpäs.”
”Enpäs. Lopeta, alkaa ottaa hermoon.”
”Kylläpäs.”
Sam ei enää vastannut. Dean nauroi, mutta joutui itse kävelemään kaikki ne ehkä noin kolme metriä huoneen pienelle jääkaapille. Sam sulki NYT:n sivut ja päivitti sähköpostinsa.
Kesti vielä hetken, ennen kuin Jaakon sähköposti pääsi perille. Sam tallensi liitetiedostot välittömästi.
Sähköpostiviestin mukaan ääniraidalla oli kolme venäjänkielistä näköhavaintoa. Jaakko kirjoitti saatteeksi, että ensimmäinen oli saatu huhtikuussa vuonna 1998, toinen huhtikuussa 2011 ja kolmas toukokuussa 2013. Ensimmäisessä puhuja oli noin viisi-kuusikymppinen nainen, toisessa noin nelikymppinen pariskunta ja kolmannessa alle nelikymppinen nainen.
Sam soitti raidan. Veljekset eivät saaneet lyhyistä, kiihtyneistä kertomuksista selville mitään, mitä Jaakko ei sähköpostissaan jo maininnut. Tosin Sam arveli, että keskimmäinen haastattelun nainen oli nimeltään Valerie tai jotain siihen suuntaan, ja mies Maxim.
Dean naputti olutpullonsa kaulaa kynnellään. ”Bobbylle?”
”Inhottaa lähettää hänelle. Jos Henriksen tarkkailee, eikä Bobby puhu sen kummempaa venäjää kuin mekään.”
”Onko parempia ideoita?”
Sam pohti hetken, mutta joutui tunnustamaan tappionsa: ”Ei taida olla.”
Dean nyökkäsi. ”Bobby ihan satavarmasti tietää jonkun joka puhuu venäjää, tai ainakin jonkun joka tietää jonkun ja niin edespäin. Tässä on tultu sen verran pitkälle että ei muutama ivan pysty kusemaan tätä hommaa.”
Sam ei varsinaisesti pitänyt siitä, että venäläisiä kutsuttiin ivaneiksi. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ryhtyä tappelemaan hiuksenhienosta vajeesta poliittisessa korrektiudessa, vaan klikkasi auki tekstitiedon ja luki sisällön ääneen.
Hei Sam!
Tässä on viisi haastattelua referoituna. Havaintoja kyllä olisi enemmänkin, mutta en saanut luontevaa tilaisuutta kysellä enempää. Uusin havainto on tämän vuoden marraskuulta, se jonka jälkeen julkaisin tapauksen.
Venäläisten havainnot mukaan lukien tässä on vahvistettujen havaintojen aikajana:
1998: Rakuunamäki (huhtikuu, ven.)
2009: Linnoitus (tammikuu)
2011: Linnoitus (huhtikuu, ven.)
2012: Linnoitus (huhtikuu)
2013: kaksi Linnoituksesta, yksi Rakuunamäeltä (toukokuu, ven.)
2014: Linnoitus (marraskuu)
Aktiivisuus ei ole välttämättä lisääntynyt. Olin Ruotsissa valtaosan 90- ja 00-luvuista. 1998 vietin jonkin verran aikaa äidin apuna tässä lähellä, ja sitten palasin alkuvuodesta 2009, joten välillä on voinut tapahtua melkein mitä vain.
En kokenut välttämättömäksi nauhoittaa haastatteluja, joten translitterointeja ei ole edes suomeksi. Tein kuitenkin muistiinpanot aina kun pystyin jututtamaan kunnolla, ja liitteessä on ne käännettyinä.
”Näytä kartta”, Dean käski. Sam mulkaisi häntä pahasti, mutta kaivoi esille Google Mapsin.
Rakuunamäki ja Linnoitus olivat viereisillä kukkuloilla. Niiden välissä oli kapea kaistale asuinaluetta ja tie.
”Käy järkeen”, Dean sanoi ruutua tihrustaen. ”Onko tuossa välissä jotain historiaa?”
”Mistä helvetistä minä tiedän?” Sam sanoi kipakasti. Terävyys äänessä kertoi, että pinna alkoi olla kireällä. Sam kuuli kärjen itsekin ja liennytti: ”Jos sopii, niin luetaan loppuun.”
”No sori. Älä pingota.”
Sam palasi sähköpostin pariin. Haastateltavilla oli erilaiset taustat, mutta he kaikki kuvailivat jokseenkin samannäköistä miestä, paikoin edes ymmärtämättä että kysymys oli jostain yliluonnollisesta. Yksi haastatteluista oli kuitenkin yksityiskohtaisuudessaan ja informatiivisuudessaan ylitse muiden.
2012, Timo H., vieraspaikkakuntalainen (Lahti) sähkötekniikan opiskelija ja historiaharrastaja. Omien sanojensa mukaan ”otti asiakseen tutustua paikalliseen historiaan kunnolla” ja kiersi Linnoituksen kulttuurisia ja historiallisia kohteita. Kerran näki teloituspaikan rinteellä kulkevan miehen, jota luuli historianelävöittäjäksi. Lyhyet vaaleat hiukset, normaalivartaloinen, yllään kenttäharmaa sarkatakki ja -housut, käsivarressa valkoinen nauha. Kenttäharmaa lakki, mukana kivääri. Luuli sitä ”deaktivoiduksi, Mosin-Nagantiksi tai ehkä Pystykorvaksi”.
Halusi keskustella miehen kanssa ja alkoi lähestyä häntä. Silloin ”se mies katsoi kohti ja tuli sellainen ihmeen kylmä tunne mahaan, että joku ei ollut niin kuin piti. Se mies yritti sanoa jotain, mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä ja näytti vähän siltä kuin VHS-kasettia olisi yrittänyt kelata, särisi ja säpsyi. Sitten se alkoi kohottaa asetta.”
Havainnoija kääntyi, pakeni ja soitti poliiseille. Poliisi ei tavoittanut sarkatakkista miestä tai löytänyt mitään, mikä olisi viitannut hänen edes olleen paikalla.
”Jaa sen perusteella Jaakko ajoitti haamun”, Dean sanoi tarpeettomasti. ”Melkein sääli, ettei se auta paljon paskaakaan.”
Sam nyökkäsi. Vaikka haamulla olisi ollut viisimetrinen sarvi keskellä otsaa tai käsissään neonvaloilla koristeltu nimikyltti, se ei olisi tässä vaiheessa auttanut paljon paskaakaan. Oli turha kuvitella, että haamun saisi karkotettua suolaamalla ja polttamalla luut.
Dean vaati Samia avaamaan alueen kartan uudelleen. Sam totteli, ja nousi koneelta soittaakseen Jaakolle ja kysyäkseen lisätietoja alueesta. Hän sääti puhelimen kaiuttimen päälle niin, että myös Dean kuuli tietoiskun alueen historiasta.
”Linnoituksen ja Rakuunamäen välillä vai?” Jaakko varmisti.
Sam ynähti myöntyvästi. Linjan toisesta päästä kuului näppäimistön rapinaa. Sam arvasi, että myös Jaakko avasi karttapalvelun.
”Pallon kaupunginosahan siinä on, mutta siellä ei ole koskaan ollut mitään sen kummempaa minun tietääkseni. Siis keikkoja, vaikka vanhaa aluettahan se on. Ehkä Pusupuistossa voisi olla jotain. Se pidettiin pitkään tyhjänä Venäjän hyökkäyksen varalta, kun oli rajalinnoitus, mutta siitä tuli kaalimaa kun Suomi liitettiin Venäjään.”
”Kaalimaa”, Sam toisti ontosti.
”Ja sen jälkeen puisto”, Jaakko vahvisti. ”On vähän meidän tyyppistäkin historiaa, vaikka vuosiluku ei oikein istukaan. 1700-luvulla täällä oli iso taistelu, 4000 kuollutta tai haavoittunutta, kaupunki vallattiin ja poltettiin. Pusupuistossa on sen muistomerkki ja muistomerkissä pari aikakauden tykkiä ja puupala, joka on mahdollisesti ollut osa alueelle haudatun sotilaan ristiä... Tai alkuperäispuu on kyllä museossa, se yritettiin polttaa kymmenkunta vuotta sitten ja korvattiin näköiskappaleella. Mutta vuosiluku on joka tapauksessa ihan väärä.”
”Jumalauta että vihaan tätä keikkaa”, Dean toisti itseään taustalla.
Oli Samin vuoro näyttää keskisormea velipojalle.
Jaakko ei joko kuullut välihuomautusta tai ei välittänyt siitä. ”Voin vähän yrittää kaivella, jos haluatte. Päivä on vielä nuori.”
”Kiitos... Siitä on apua. Haluaisimme saada tämän homman pakettiin mielellään ennemmin kuin myöhemmin.”
Pikaisten hyvästien jälkeen Sam lopetti puhelun.
”Kaalimaa”, Dean sanoi ja tyhjensi viimeiset pisaransa oluestaan. ”Mennäänkö illemmalla potkimaan kaalinpäitä?”
”Ei se enää ole kaalimaa.”
”Kuulin. Mennäänkö?”
”Ei kai tässä muutakaan voi.”
