Nimi: Ja niin tuli syksy
Kirjoittaja: Demure
Ikäraja: S
Genre: drama
Päähenkilö: Aila-mummo
A/N: Sainpas potkittua itseni kirjoittamaan jotain. Syksy ja vanhat mummot toimi inspiraation lähteenä.
Haasteet: Teelusikan tunneskaala ( katkeruus )Ja niin tuli syksy
Ilma oli selvästi viilennyt, Ailan oli pitänyt pukea kaksi kerrastoa housujen alle. Nekään eivät tuntuneet riittävän, sillä polvia kolotti pieninkin tuulenpuuska. Ei sentään satanut, silloin olisi ollut parempi jäädä takkatulen ääreen lämmittelemään. Lääkäri oli määrännyt päivittäistä ulkoilua, ja tytärkin siitä jaksoi puhelimessa muistuttaa joka perjantai, mutta vesisateeseen hän ei suostunut lähtemään.
Aila vilkaisi kultaista rannekelloaan, jonka oli saanut aikoinaan vihkilahjaksi. Viisi minuuttia vielä, tovin päästä hän näkisi heidät. Koko pitkän kesän hän oli miettinyt, tulisivatko he vielä. Kulkisivatko he tuttua reittiä, pysähtyisivätkö he leikkimään vai oliko poika jo liian vanha kulkemaan äitinsä käsivarressa. Ei Aila omista lapsistaan piitannut, lapsenlapsetkin olivat jo lukion aloittaneet.
Hiekkatie oli punertavien vaahteranlehtien peittämä, kun Aila asteli hitaasti vuosien aikana tutuksi tulleelle paikalleen.
Jo on kaupungilla ylimääräistä tuohta sukanvarressa, Aila totesi mielessään huomatessaan harmaaksi kuluneen puistonpenkin vaihtuneen uutuuttaan kiiltelevään penkkiin, jonka istuinosa oli muotoiltu pyöreäksi.
Hyvin olisi vanhakin asiansa ajanut. Kertaakaan ei ollut valittamista ollut, mutta uuteen penkkiin istahtaessa sen pohjalle tuntui vajoavan. Selkää kolotti, ei ollut hyvä istua.
Ensimmäinen koulupäivä, niin oli aamun lehti kertonut. Olihan Aila sen tiennyt, sillä jo suven tultua hän oli ympyröinyt päivän kalenteristaan. Joka päivä hän oli ulos katsellut, milloin syksy varistaisi ensimmäisen lehtensä.
Askelten töminä sai Ailan havahtumaan ajatuksistaan. Poika juoksi häntä kohti punaisen takin vetoketju puoliksi avoinna, pipo korvilta nousseena. Pituutta oli poika venähtänyt, ja kasvoillaan loisti vielä auringon paahtamat pisamat. Huomaamattaan Ailan kasvoille nousi hymy, jota niillä ei kesän aikana oltu usein tavattu. Poika viuhahti Ailan ohi, heitti reppunsa nurmelle ja ryntäsi liukumäkeä kohti. Pitkän koulupäivän jälkeenkin poika oli virtaa täynnä. Aivan kuin Aapokin oli ollut — siis silloin pienenä, ennen kuin Ailan tytär oli vienyt pojan mukanaan suurempaan kaupunkiin.
Aila osasi jo odottaa pojan äidin kävelevän perästä ja nostavan repun maasta. Hän hykerteli itsekseen, kun äiti torui poikaa. Uutta reppua ei saanut viskata maahan. Niin oli Ailan tytärkin Aapoa torunut, ja heti perään Aila tytärtään. Ei lapsille pitänyt olla liian ankara. Yhä piti Aapoa torua, ainakin niin tytär oli puhelimessa kertonut. Neljä kertaa vuodessa Aila heidät tapasi, mutta eihän poika korvalappustereoiden läpi mitään kuullut.
Poika viuhahti liukumäestä alas ja pipo lensi hänen päästään. Hän juoksi sen kiinni ja riensi seuraavaksi karuselliin. Pojan äiti käveli pieni reppu selässään leikkipuiston toisella laidalla olevalle penkille. Joskus Aila mietti, mitä tapahtuisi, jos hän menisikin istumaan sille penkille. Tulisiko äiti hänen viereensä? Vaihtaisivatko he muutaman sanan? Esittelisikö äiti hänet pojalleen, puristaisiko poika hänen kättään? Vai etsisikö äiti tyhjän penkin jolle istahtaa, kun Aila olisi vienyt hänen paikkansa?
Karusellin ympärillä pöllysi hiekkapilvi, kun poika roikkui kaiteessa kiinni ja potki vauhtia toisella jalallaan. Ympäri, ympäri, ympäri. Ailan silmissä kieppui, mutta poika vain nauroi sitä riehakkaammin mitä kovempaa karuselli pyöri. Äiti oli noussut penkiltä ja katsoi puiston reunaa kohti. Hän näkyi vilkuttavan jollekin, ja kohta Ailan silmät tarkentuivat lähestyvään hahmoon. Vanha rouva sieltä käveli ja rutisti äitiä tuttavallisesti. Ailan huulet puristuivat yhteen.
Äiti huusi pojalle, joka melkein putosi karusellin kyydistä jarruttaessaan voimakkaasti. Poika vetäisi pipoa paremmin korvilleen ja kipitti äitiään ja vanhaa rouvaa kohti. Hengästyneenä hän kapsahti rouvaa vasten ja alkoi selvittää jotakin kirkkaalla äänellä. Aila ei kuullut, mitä poika puhui, mutta arveli pojan kertovan ensimmäisestä koulupäivästään. Ilonliekki Ailan silmistä oli sammunut, ilma tuntui taas viileältä. Poika pujotti kätensä äitinsä ja vanhan rouvan käteen, ja he lähtivät kävelemään rinnakkain puistopolkua pitkin.
Aila veti huiviaan tiukemmin kaulaansa. Selkää vihlaisi, kun hän ponnisti vaivalloisesti penkistä ylös. Vanhasta penkistä oli ollut hyvä nousta, jalatkaan eivät olleet aiemmin puutuneet.
Pilvet olivat kertyneet taivaalle, kohta sataisi. Ruskan värit olivat harmaammat kuin koskaan.