Tarinan nimi: Lepakkosaari
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: dystopia
Ikäraja: S
Yhteenveto: ”Mene Lepakkosaareen”, isoäiti oli sanonut käheästi, kun olin viimeisen kerran pidellyt häntä kädestä muutama kuukausi sitten. ”Mene sinne. Siihen on syynsä, miksi isoisoisäsi aikoinaan rakensi mökin juuri siihen kohtaan.”A/N: Osallistuu
Taidehaasteeseen, josta sain teoksen
Pyhän Antoniuksen kiusaus.
Lyralle kiitos, että hän ehdotti dystopia-aihetta, sillä tätä oli mukava kirjoittaa, kunhan pääsi tuon taideteoksen inspiroimana alkuun! Iso kiitos kommenteista
Lyra, hiddenben, Avaruuspiraatti, Rosmariini, Aurinkolapsi ja
jossujb!
LepakkosaariKaupunkia oli kuulemma väitetty kuolleeksi ensi kerran jo joskus 2000-luvun alkupuolella. Vähänpä ihmiset silloin tiesivät. Nyt tämäkin kaupunki vasta oli todella kuollut, kuten niin moni muukin.
Luonto oli alkanut valloittaa betonilla ja asfaltilla kuorrutettuja pintoja takaisin itselleen, eikä missään näkynyt ristin sieluakaan. Jopa linnut olivat hiljaa. En ollut varma, oliko lintuja edes täällä enää. En ollut kuullut niiden ääntä kuukausiin, enkä ollut matkani aikana nähnyt yhtäkään, en edes höyhentä maassa. Ehkä nekin olivat paenneet, kuten suurin osa ihmisistä.
Kuljin loivaa rinnettä pitkin alas joelle. Olin riittävän vanha muistaakseni laulut uljaasta Virrasta, sen kuohuvista koskista, joita jo aikojen alusta oli saakka valjastettu vesivoimaloiden ehtymättömäksi energianlähteeksi. En ollut koskaan nähnyt noita aikoja, mutta silti rannalla odottava näky sai minut surulliseksi. Ennen niin vuolaana juossut Virta oli pelkkä surkea, sameavetinen oja, jonka vesi hädin tuskin liikkui. Minun oli jano, mutta vesi ei näyttänyt juomakelpoiselta. Vajosin väsyneenä istumaan puun alle. Pelkäsin, etten pian enää jaksaisi jatkaa matkaani, ellen löytäisi jostakin puhdasta vettä.
Paljaat ja karut oksat eivät juuri tarjonneet suojaa auringolta, joka paahtoi kasvojeni oikeaa puolta kuumuudellaan. Siirryin puun toiselle puolelle ja nojasin voipuneena sen runkoon. Maa oli rusehtavan ruohon peitossa niiltä osin, missä sitä ei peittänyt rapautunut asfaltti tai ikiaikaisten rakennekerrosten välistä tunkevat voikukat. Oli uskomatonta, että mokoma kasvi yhä puski esiin kaikista koloista, vaikka historia tiesi kertoa, ettei ihminen ollut koskaan oikein sietänyt nähdä niitä silmissään. Keltaiset kukat ilkkuivat minua, vaikkakin pieninä ja kitukasvuisina. Samaan aikaan ne kuitenkin muistuttivat minua isoäidistä ja tämän puutarhasta.
”Mene Lepakkosaareen”, isoäiti oli sanonut käheästi, kun olin viimeisen kerran pidellyt häntä kädestä muutama kuukausi sitten. ”Mene sinne. Siihen on syynsä, miksi isoisoisäsi aikoinaan rakensi mökin juuri siihen kohtaan. Siellä hän ei koskaan saanut säteilymittariinsa ainuttakaan hälytystä. Saari on katvealuetta, johon laskeumat ja säteily eivät yllä. Jos hyvin käy, luonto on siellä vielä niin puhdasta, että voit viljellä näitä. Ehkä joku muukin tuntee paikan, ja voi auttaa sinua.”
Isoäiti painoi käteeni nyytin, joka oli täynnä siemeniä hänen ennen niin kukoistavasta puutarhastaan.
Itkien painoin kuivat huuleni hänen ryppyiselle otsalleen. Kukaan ei olisi voinut antaa minulle tuota pientä nyyttiä kallisarvoisempaa lahjaa.
***
Kaivoin repustani kartan, joka oli niin vanha, että Virtakin oli siinä vähintään kymmenen, ellei kaksikymmentä kertaa nykyistä leveämpi. Sähköiset kartat olivat lakanneet toimimasta aikoja sitten, joten minun oli tyytyminen vanhaan paperikarttaan, joka kaikeksi onneksi oli pinnoitettu jonkinlaisella kestävällä muovilla. Muistin isoäidin puhuneen muovista kuin pahimmasta vihollisestaan: miten se tunkeutui joka paikkaan näkymättöminä hiukkasina, eikä hajonnut koskaan. Nyt olin tuosta hajoamattomuudesta vain kiitollinen, sillä se sai paperin kestämään jopa matkani ankarat olosuhteet.
Vesireittien muutokset ja yhtäkkiä kartalta kadonneet kuivuneet järvet vaikeuttivat suunnistamista hiukan, mutta vanhat rautatiet ja muut muuttumattomat maanmerkit pitivät minut reitillä. Olin mitannut jäljellä olevan matkan pientä oksaa ja kartan mittakaavaa apuna käyttäen. Usean sadan kilometrin taivallus kuumassa ja kuivassa säässä tuntui toivottomalta, vaikka olin jo liikkunut vähintään kolmanneksen siitä lähdettyäni kotoa isoäidin kuoleman jälkeen.
Vaikka ihmiset olivat olleet liikekannalla jo vuosikymmeniä, me olimme olleet niitä harvoja, jotka olivat kaikesta huolimatta päättäneet jäädä kotiin. Isoäiti oli ollut liiaksi sairauden heikentämä, eikä olisi kestänyt matkan rasituksia. En ollut voinut jättää häntä, vaikka pelkäsin yksin jäämistä enemmän kuin mitään muuta. Siihen mennessä, kun isoäiti oli jättänyt tämän maan, ketään muuta ei enää ollut ollut jäljellä koko kaupungissa. Minulle oli jäänyt vain karttani, pussillinen siemeniä ja hatara toivo siitä, että Lepakkosaari yhä olisi asuinkelpoinen, vaikka kotikaupunkini ei sitä ollut. Hautasin isoäidin siihen kulottuneeseen ruoholaikkuun, mikä puutarhastamme oli jäljellä, pakkasin tavarani ja lähdin.
***
Olin tainnut torkahtaa hetkeksi. Liikkumaton olemukseni oli houkutellut paikalle pienen liskon, joka oli toiveikkaana hiipinyt tutkimaan repustani kierinyttä kuivattua omenaa. Hätistin liskon kaislikkoon ja poimin omenan käteeni. Se oli onneksi vahingoittumaton. En totisesti aikonut jakaa vähäisiä muonavarojani minkään uteliaan matelijan kanssa.
Lyhyt lepohetki ei ollut virkistänyt minua lainkaan, vaan sydämeni hakkasi yhä levottomana pelosta ja epävarmuudesta. Silti jokin sai minut nousemaan ylös ja pudistelemaan pölyn housuistani. Sisimmässäni tiesin, ettei isoäiti olisi toivonut minun luovuttavan. Olisi aika jatkaa matkaa.
Takanani siinsi kuolleen kaupungin kuolleita rakennuksia ja vasemmalla puolellani näin vanhan rautatieaseman, jolla yllättäen yhä seisoi viiden kaksikerroksisen vaunun muodostama juna. Nostin kartan eteeni ja seurasin sormellani rautatietä, joka nousi itärajaa pitkin kohti pohjoista. Päätepysäkki oli hämmästyttävän lähellä määränpäätäni, Lepakkosaarta. Toivo virisi jälleen väsyneessä mielessäni. Jos saisin junan käyntiin, voisi satojen kilometrien taivallukseni kutistua muutamaan kymmeneen.
***
Nousin aseman autioita portaita ylös laiturialueelle. Junan ikkunat olivat liasta sameat, mutta vaunut näyttivät vahingoittumattomilta. Yllätyksekseni huomasin myös aseman näyttötaulun edelleen toimivan.
VR automaattivuoro pohjoiseen lähtee klo 15:59Aseman kello näytti varttia vaille. Epäuskoisena painoin junan ovessa olevaa nappia. Se toimi: ovi aukesi kitisten ja kolme porrasaskelmaa laskeutui alas sen kynnyksen alta.
Astuin hämmästyneenä sisään. Ilmeisesti vaunujen katolla olevat aurinkopaneelit tuottivat edelleen riittävästi sähköä junan toimintaan. Ehkä automaattivuoro oli niiden voimalla vain jatkanut ajamistaan kuukaudesta toiseen, vaikka matkustajia ei enää ollut.
”Haloo?” huhuilin hiljaa, vaikka tiesin sen turhaksi. Ääneni oli käytön puutteesta heikko ja käheä ja lisäksi oli edelleen hirvittävän janoinen. Päätin katsoa, olisiko ravintolavaunussa jäljellä mitään juotavaa. Ehkä jopa löytäisin jotakin syömäkelpoista ruokaa.
Kuljettuani kahden vaunun läpi saavuin ravintolaan. Vitriinistä leijui kasvoilleni viileää ilmaa ja miltei kiljaisin riemusta nähdessäni, että aikaa sitten tunnistamattomiksi muuttuneiden sämpylöiden ja vihersalaattiannosten rinnalla kökötti pullokaupalla kivennäisvettä ja PepsiMaxia. Avasin heti pullon kumpaakin ja join niistä vuorotellen, kunnes pahin janoni oli sammutettu.
Säikähdin, kun juna yhtäkkiä nytkähti kirskahtaen liikkeelle. Kovaäänisistä alkoi kuulua automaattinen nauhoite, joka luetteli konemaisella äänellään kaikki matkan väliasemat ja aurinkopaneelien lataustason. Suljin korvani kuulutukselta ja join hiljaa vesipulloni tyhjäksi.
Jäin ravintolavaunuun tutkimaan kaappeja, toivoen löytäväni jotakin syötävää. Pikkuruinen kuiva-ainevarasto osoittautui oikeaksi aarreaitaksi. Oli suklaata, hieman pehmenneitä kaurakeksejä ja pussikaupalla pähkinöitä ja muuta naposteltavaa. Pakkasin mukaani niin paljon energiapatukoita ja linssisipsejä kuin vain suinkin kykenin kantamaan ja raahasin saaliini ravintolavaunun sohvalle. Ensimmäistä kertaa viikkoihin minulla oli pehmeä peti selkäni alla, ja nukahdin melkein saman tien vaunun kirkkaasta valaistuksesta huolimatta.
***
Juna oli pysähtynyt. Aikainen aamuaurinko häikäisi silmiäni ja lattianrajasta kuului siivousrobotin kevyttä hurinaa. Olimme tulleet päätepysäkille. Minun pitäisi nousta kyydistä, ennen kuin automaattijuna saisi siivouksensa valmiiksi ja olisi valmis jatkamaan matkaa toiseen suuntaan.
Kiitos kun valitsit VR:n. Tervetuloa uudelleen.Ovi sulkeutui takanani ja katselin hämmästyneenä ympärilleni. Lähtöpisteeseeni verrattuna tämä oli paratiisi. Puissa oli vihreitä lehtiä ja ilma oli raikkaampaa, vaikka pilvetön taivas lupailikin, että päivästä olisi tulossa tukahduttavan kuuma. Lähdin taivaltamaan kauemmaksi asemasta, kaivaen samalla karttaani esiin.
Tajusin, etten ollut lainkaan miettinyt, kuinka lopulta oikein pääsisin perille Lepakkosaareen. Minun olisi pakko yrittää löytää vene. Päätin suunnata järvelle ja katsoa, olisiko rantaan hylätty sopivaa soutuvenettä tai jollaa.
Kylä oli hiljainen, eikä missään näkynyt jälkiä ihmisistä. Värikkäiden talojen seinät olivat haalistuneet auringossa ja pitkäksi kasvaneet nurmikot taipuivat kuivuneina korsina maata kohti. Suuntasin halkeillutta katua pitkin kohti harjua, joka kartan mukaan halkoi vesialuetta kiermurtelevana kaistaleena. Sen toisella puolella oli määränpääni, järven saarista suurin. Karttaan piirretyn vihertävän läntin päällä luki haalistunein kirjaimin teksti
Lepakkosaari.Huoleni veneen löytymisestä osoittautui turhaksi. Vettä oli jäljellä tuskin lainkaan: vain muutamassa syvänteessä kiilsi jäänteitä entisestä järvestä, mutta muutoin näin edessäni pelkkiä kiviä ja hiekkaa. Harju kohosi kuivuneen järven pohjasta kuin jonkin valtavan matelijan selkäranka. Näky sai sydämeni hakkaamaan ahdistuneena. Olinko tullut tänne asti turhaan, vain löytääkseni Lepakkosaaren yhtä kuolleena, kuin kaikki matkan varrella näkemäni kaupungit? En kuitenkaan voinut enää kääntyä, vaan astuin alas järven pohjalle siitä, missä ennen oli ollut ranta, ja jatkoin matkaani.
***
Tasaisella järvenpohjalla oli kuumuudesta huolimatta kevyt taivaltaa. Entiset saaret erottuivat maisemasta korkeampina, kuin kuivuneiden vesikasvin jäänteiden peittämä järvenpohja. Uskoin pysyneeni kartalla pienten saarten ja maasta kohoavan harjun avulla. Edessäni siintävän vihreyden täytyi olla Lepakkosaari.
Kun pääsin vihdoin saaren luo, huomasin järvenpohjan olevan sen lähellä kosteampi, melkein upottava. Tajusin, että heti saaren takaa alkoi syvänne, jossa edelleen oli vettä jäljellä. Järvi oli kutistunut murto-osaan koostaan, mutta oli silti edelleen siellä. Se oli hyvä merkki.
Astuin puiden siimekseen ja tutkin taas karttaani. Mökki oli isoäidin mukaan ollut pohjoisrannalla ja olisi toivottavasti siellä edelleen. Päätin kävellä suoraan saaren läpi. Ihastelin vihreitä puita, jotka soivat minulle kaivatun varjon pitkän auringossa olon jälkeen. Pysähdyin juomaan junasta tuomaani kivennäisvettä, vain huomatakseni, että edessäni maassa pulppusi lähde. Tutkin veden puhtautta ja väriä ja haistelin sitä varovasti. Siinä ei vaikuttanut olevan mitään vikaa, joten uskalsin maistaa hiukan. Vesi oli raikasta ja kylmää, virvoittavampaa kuin mikään aiemmin maistamani juoma. Kaivoin repustani värikästä narua ja kiedoin sitä lähteen vieressä olevan puun ympärille merkiksi.
Ihmettelin kulkiessani puista kantautuvaa linnunlaulua ja metsän vihreänä hehkuvia kasveja. Rintaani puristi ilosta, mutta myös jännityksestä. Saaren luonto vaikutti puhtaalta, mutten toisaalta tiennyt lainkaan, olivatko etsimäni mökki ja sen ympäristö asuinkelpoisia.
***
Tunnin taivalluksen jälkeen saavuin vihdoin mökille.
Puiden varjossa seisova rakennus oli pieni ja juuri sellainen, kuin olin isoäidin lukemattomien tarinoiden perusteella kuvitellut. Musta huopakatto näytti ehjältä ja samoin ikkunat, joiden lävitse näin kaistaleen vanhaa pitsiverhoa ja valkeita salusiineja. Punertavilla seinillä ei kasvanut sammalta, eikä niissä ollut tuhoeläinten jättämiä jälkiä. Kuistille oli unohtunut yksinäinen aurinkotuoli.
Olin aikeissa koettaa ovea, kun kuulin yhtäkkiä askeleita takaani.
”Hei.”
Käännähdin ympäri. Ihmisäänen kuuleminen oli niin ihmeellistä, etten melkein voinut uskoa sitä todeksi. Siinä hän kuitenkin seisoi: tyttö likaisenruskeassa pellavamekossa, auringon vaalentamat hiukset punaisen lierihatun alta pilkottaen. Hän oli ilmestynyt hämärästä hentona kuin keijukainen, ja melkein yhtä epätodellisena.
”Hei”, vastasin varovasti, kuin peläten, että hän lähtisi pois, jos puhuisin liian kovaa. Lähestyin tyttöä varovasti.
”Tämä on Lepakkosaari”, tyttö sanoi.
”Tiedän.”
Tarjosin hänelle syötävää repustani ja hän otti ruoan kiitollisena vastaan. Kerroin hänelle, mistä olin tullut ja miksi. Etsin siemennyytin reppuni pohjalta ja annoin sen hänen käsiinsä. Tyttö silitti siemeniä sormillaan, hymyillen niiden pienuudelle ja voimalle, joka kuoren sisällä piili. Kuin varkain hän vilkaisi taakseen. Katseeni tapasi myllätyn mullan, kasvimaan siistit istutusrivit. Yhtään versoa ei kuitenkaan ollut noussut.
”Miten sinä löysit tänne?” kysyin häneltä, kun olimme lopettaneet ateriamme ja pakanneet siemenet talteen.
Hän kaivoi mekkonsa taskusta säteilymittarin. Se ei päästänyt ääntäkään.
”Olen kantanut tätä mukanani kuukausia ja tämä oli ainoa paikka, jossa se ei antanut hälytystä liian suuresta annosnopeudesta. Siksi päätin jäädä.”
Tyttö katsoi minua lierihatun alta kyyneleet silmissä.
”Luulin, ettei täällä enää olisi yhtään ihmistä. Luulin, että olin jäänyt aivan yksin. Että kuolisin tänne. Sillä vaikka olen muokannut maan, minulla ei ollut mitään, mitä kasvattaa.”
Sydäntäni koski, sillä hänen pelkonsa olivat kuin peilikuva omistani. Olin ollut yhtä yksin, yhtä peloissani tulevasta. Kumarruin varovasti lähemmäksi ja vedin hänet syliini.
”Nyt sinulla on. Meillä on.”
Hän nojasi olkaani vasten, täristen hiljaa käsieni alla.
Mökin räystäällä roikkui lepakko.
