Ficin nimi: Eksyneitä mietteitä
Kirjoittaja: Captain Crystal
Fandom: Liisa Ihmemaassa (Alice in the Wonderland)
Genre: Hurt/comfort, Romance
Ikäraja: S
Paritus: Liisa/Hullu Hatuntekijä
Vastuunvapautus: Lewis Carol on kehittänyt ja Tim Burton luonut uudemmat elokuvaversioinnit. Tästä ei kukaan maksa mitään kenellekään.
Haaste: Kasvata puu, ficlet
A/N: En ollut tarkoittanut näin, mutta näin kuitenkin tapahtui... Eli toinen Ihmemaa-ficci heti perään. Sainpas nyt tällä kertaa käytettyä Irviäkin enemmän. Tässä Irvi ja Hatuntekijä on enemmän Burtonin versiosta, mutta Liisa taas kirjasta, koska halusin käyttää sieltä tiettyjä piirteitä. Tästä olisi hyödyllistä kuulla kommenttia, kun moni juttu oli uutta ja tää on vaatinut ehkä enemmän, kuin päällepäin näyttää.
Tuuli tempoi Liisan hiuksia, kun hän istui kukkulan laelle katsellen alas laaksoon.
Irvi nojasi puoliunessa päätään tytön jalkoihin ja kehräsi. Liisa silitteli kissaa ajatuksissaan vastakarvaan, mutta se ei tätä tuntunut haittaavan. Se oli niitä päiviä, joina Irvin saattoi melkein unohtaa olevan muutakin, kuin aivan tavallinen kissa. Se osasi sentään sekä puhua, että hymyillä ja vielä kadotakin, mutta juuri nyt se näytti niin tavanomaiselta, kuin sininen kissa saattoi näyttää. Liisan sormet liikkuivat siniseltä raidalta harmaalle aina hännästä kuonoon asti.
Äkkiä Liisa lakkasi silittämästä ja jäi katsomaan jonnekin kauas. Irvi kellahti selälleen ja venytteli hetken. Sitten se huokaisi ja tepasteli tytön etupuolelle.
”Mitä mietit?” se kysyi. Liisa ei heti vastannut, vaan mietti hetken ja nielaisi kerran tai pari, ennen kuin sanoi:
”Hulluutta” Irvi näytti hiukan huvittuneelta:
”Hulluuttako?” se kysyi.
”Eikö se ole ilmiselvää?” vastasi Liisa ja joutui taas nielaisemaan. Tyttö näytti ahdistuneelta, mutta Irvi ei ihan ymmärtänyt, mitä tämä puhui.
”Irvi, minä en tiedä enää. Hatuntekijä... Minä pidän teistä kaikista hurjan paljon. Täällä on todella mukavaa teidän kanssanne ja minä olen rak... Mutta jätin äitini Englantiin. Hänellä ei ole ketään muita. Te olette kaikki ainakin vähän hulluja -ja se on ihanaa- mutta he yrittivät ottaa sen minusta pois. Enkä kuitenkaan ole, kuin te, minä en syntynyt täällä. En tiedä, minne kuulun” Liisa selitti. Irvi katsoi häntä myötätuntoisesti:
”Ahaa...” kissa mietti hetken ja jatkoi:
”Tietysti sinä kuulut tänne, sehän on aivan selvää. Et sinä muuten olisi tullut takaisin. Ja tietenkään et ole, kuten me, olethan sankari! Surmasit Pekoralistin, muistatko? Ei siihen pysty kuka vain. Ja sitten pelastit Hatuntekijän perheen. Ei kukaan ole kuten sinä, olethan Liisa, se yksi ja ainoa”, Irvi sanoi ja se oli sen mielestä hienosti puhuttu.
Liisa piteli kyyneleitään. Hänestä tuntui typerältä itkeä sellaista. Hän
halusi kuulua tänne, mutta ei voinut lakata miettimästä, oliko se oikein.
Irvin ilme muuttui arvoitukselliseksi.
”Sitä paitsi”, se jatkoi vielä ja alkoi vähitellen kadota
”Jos lähdet taas, särjet hänen sydämensä” Liisa hengitti syvään. Kissa iski silmää juuri kadotessaan kokonaan näkyvistä ja samalla hetkellä tuttu käsipari kietoutui hänen ympärilleen.
Hatuntekijä nosti hänet ylös ja halasi häntä lujasti. Sanoja ei tarvittu. Tietenkin Liisa tiesi, minne kuului. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hänen paikkansa oli juuri tässä, oman suloisen sekopäänsä sylissä.
Mies kiepautti hänet ympäri ja alkoi kerätä hänen pitkäksi kasvaneita hiuksiaan letille. Irvi lipui hiljalleen takaisin näkyviin ja laskeutui tytön käsivarsille. Liisa hymyili ja alkoi taas onnellisena rapsuttaa sitä. Saattoiko niin kaunis asia olla väärin?
